Jäähyväiset viattomuudelle – Arviossa Sum 41:n ”Heaven X Hell”
Kanadalainen punk rock -yhtye Sum 41 on julkaissut kahdeksannen albuminsa ”Heaven X Hell”. Albumi on yhtyeen viimeinen, ja se päättää sen 28-vuotisen uran. Minulla tulee yhtyeen musiikista aina vahvat assosiaatiot jenkkien high school -maailmaan, jossa pääosaa näyttelee naivistinen maailmankuva. Onkin jännä nähdä, poikkeaako bändin jäähyväisalbumi punk rockin ilosanomasta, jossa purkka on tarttunut tiukasti tennarin pohjaan.
Albumin aloituskappale ”Waiting On The Twist Of Fate” hyökkää soundillaan heti teinimaailman herttaiseen haavoittuvaisuuteen. Kappale ei kuitenkaan nostata suurempia pukukoppitraumoja, vaan se on toteutettu siten, ettei siitä voi jäädä kuin hyvä mieli. Seuraavana kuultu ”Landmines” lisää albumin kierroksia dynaamisilla huudahduksillaan, jotka ovat kuitenkin tarpeeksi kaukana huutosakkien kannustushuudoista. ”I Can’t Wait” poikkeaa jo kuullusta ollen astetta enemmän punk. Kappaleen nopeampi tempo saa sykkeen nousemaan hengähtymiseen asti, ja sitä jatkaa leikkisä ja tuttua hyväntuulisuutta tarjoileva ”Time Won’t Wait”.
Albumin kappaleet ovat melko helposti lähestyttäviä, ja samaa kaavaa jatkaa kompakti rykäisy ”Future Primitive”. Seuraavana kuultu ”Dopamine” kietoutuu yhtyeen tuttujen kitaramelodioiden ympärille tarjoilematta mitään yllättävää. ”Not Quite Myself” heittää ilmoille viattoman avunpyydön suoraan identiteettikriisin syövereistä. Saman tematiikan ympärillä pyörii myös seuraavana kajareista kajahtava ”Bad Mistake” -kappale. Teiniangstin värejä maalataan dynaamisessa ”Johnny Liberte” -kappaleessa. Kappaleen kertosäkeen tempon vaihtelevuus lisää sen mielenkiintoa.
Mainos päättyy
Albumin kappaleet pysyttelevät tiukasti jäähyväisteemassa, eikä ”Radio Silence” poikkea polulta. Kappale on aiempia kokonaisuuksia herkempi, mutta se kasvaa ryhdikkäästi väkevällä kertosäkeellä. Herkkyys saa jatkoa myös seuraavaksi kuullussa ”Preparasi A Salire” -kappaleessa. Hattaran makuisista pilvilinnoista takaisin maanpinnalle herättää kappale nimeltään ”Rise Up”. ”Stranger In These Times” jatkaa herttaisella tavalla teiniangstin uhmakkaalla tiellä. Pyhää pyrkimystä itsenäistymiseen ja lopun alkua on kuitenkin selvästi havaittavissa kappaleessa ”I Don’t Need Anyone”. Hyvä mieli on taattu seuraavaksi kuullussa ”Over The Edge”-kappaleessa, ja se saa jalan hakkaamaan lattiaa vasten mukaansatempaavassa tahdissaan.
”House Of Liars” ja ”You Wanted War” pursuavat puolestaan finninpoistolääkkeellä huuhdeltua angstia ja napakoita rumpukomppeja. Yllättävän käänteen albumille tekee kuitenkin seuraavaksi kuultu Rolling Stones -klassikko ”Paint It Black”. Yhtye onnistuu tekemään kappaleesta omanlaisensa version soundilleen uskollisena. Bändin omaa, tunnistettavaa soundia jatkaa myös ”It’s All Me” juuri ennen jäähyväisiä kappaleella ”How The End Begins”.
Albumin lyhyet kappalerakenteet tekevät ”Heaven X Hell:stä” helposti lähestyttävän kokonaisuuden, ja vähän liian kädenlämpöinen albumi toistaa useasti itseään. Vaikka kappaleet noudattavatkin samaa kaavaa, ei albumista jää kuitenkaan paha mieli. Jos jäähyväiset pystyy jättämään herttaisesti, on se ainakin asia, jonka albumi takaa.