”Jäljet vuosikymmeniä nirhaamassani kaulanahassa” – klassikkoarvostelussa Radiopuhelimien 30-vuotias K.O.
”Joka vuosi joku kuolee luonnollisen kuoleman.” – Niinpä niin. Vuodet ovat nykyään toiset, ja populäärikulttuurinkin vanhoja staroja kaatuu joukostamme päivittäin. Radiopuhelimien jo ennen 1990-luvun lamavuosia leipaisema nuoruutensa päivien mestariteos ”K.O.” on näinä absurdeina aioina ehkä ajankohtaisempi kuin koskaan ennen. Oululaisen melurockin, funkahtavan punkin, raivobluesin, vääntyilevän avantgarderymistelyn ja hardcoren polttopisteessä kulttimainetta jo kohta 35 vuotta moukaroinut yhtye julkaisi erään merkittävimmistä kotimaisista vaihtoehtoisista rock-julkaisuista melko tasan 30 vuotta sitten, helmikuussa 1990.
Mm. legendaarisen, edesmenneen BBC:n vaihtoehtomusiikkitoimittaja John Peelin ylistämä oululaisyhtye meni marraskuussa 1989 kotikaupunkinsa Soundmix-studiolle äänittämään toista kokopitkää albumiaan ja seuraajaa vuonna 1988 ilmestyneelle ”Rokkiräjähdys”-debyytilleen. Yhtyeen alkuperäisen basistin, Mika Hautamäen lähdettyä yhtyeestä debyyttialbumia seuranneena vuonna, yhtyeen toinen kitaristi Jukka Kangas treenasi ja soitti albumin bassoraidat omien kitaraosuuksiensa lisäksi kyseisissä äänityssessioissa. Kokoonpanolla J.A. Mäki (laulu), Jarno Mällinen (kitara), Jukka Kangas (basso ja kitara) ja Jyrki Raatikainen (rummut) äänitetty albumi on edelleen sähäkkääkin sähäkämpi, tiukasti mutta luomusti sisään soitettu, lyriikoissaan tarkkoja, inhorealistisia ja kummallisia havainnointeja ilmentävä, kiihkeän alkuvoimainen äärirockalbumi. Tässä yhteydessä on myös pakko todeta, että allekirjoittaneen mielestä edelleen, Suomalaisen tykitysrockin kaikkien aikojen rajuinta ja armottominta rytmikitaroiden välistä vuoropuhelua syntyi juuri Mällisen ja Kankaan välisestä soitannollisesta vuorovaikutuksesta. Tämä elementti kiteytyi erityisesti ”K.O.” – albumilla.
Mainos päättyy
Kaikessa rosoisuudessaan ja sisäänpäin kääntyneessä ahdistuneisuudessaan tyrmäävästi nimetty ”K.O.” on lopulta riemastuttavan monivivahteinen ja lennokkaasti etenevä, psykofyysinen, katarttinen purkaus. 32-minuuttiselle ja 13 biisin mittaiselle kokonaisuudelle ei mahdu yhtään löysää hetkeä, eikä edes vaisumpaa biisiä. Reilun puolituntisen, pirullisen hymyn suupieliin tuovan turpasaunan saattelemana kuuntelijan tupaan puhaltaa vuoroin lunta, vuoroin tulikiveä. Molempia ihan helvetinmoisella ryöpyllä.
Paria poikkeusta lukuunottamatta albumin sävellyksistä ja sanoituksista vastaa Mällinen. Metallisen sähköisesti louhiva instrumentaali avausraita ”Kultaiset käädyt” on kuin jonkun huiman toiminnallisen mykkäelokuvan säröinen soundtrack. Heti perään ampaiseva ”Ajattele!” funkkaa raivopäisesti toteavien sanoitusten huomioidessa mm. sairaaloiden psyko-osastoja, hyviä ruokia ja ihanan rakastetun. Alkuaikojen Sielun Veljet -piirteitä sisältävässä, Mäen sanoittamassa ”Joka vuosi” -kappaleessa sukelletaan päättäväisesti mätään jokeen ja viemäriin. Lujaa ja hyvin menee, vaikka lepositeissä, vaikka ei tietäisi edes, onko kevät vai syksy. Suoraviivainen ”Sahatkaa!” lyö puolestaan märän rätin riemukkaasti kaiken maailman illottuksien, sovinistien ja näennäismachojen naamaan. Niin ikään tempoissaan ja purkautumisvoimassaan säästelemätön ”Iltatunnelmia” osoittaa puolestaan kadun kingien, väkivaltaisten mesoajien ja kilipäiden silkan typeryyden kirkasotsaisen suorasanaisesti ja oivaltavasti. ”Viime yönä” värittää funk-punkin lennokkuuden avulla karmean huvittavan parisuhdepainajaisen. ”Palaan pohjoiseen” -kappaleessa tekstin henkilö raahustaa puolestaan sukulaisen luota toiselle pitkin Pohjois-Pohjanmaan rannikon pikkukyliä. Vokalisti J.A. Mäki tulkitsee tekstin kuin lopullista tekoaan toteuttamassa oleva sarjamurhaaja. Tämänkaltaiset, arveluttavat ja tervejärkisyyden tuolla puolen lepattavat kuvaukset ja twistit ovat vuosien mittaan tehneet Radiopuhelimista kirkkaasti yhden kotimaisen rockin kiinnostavimmista kestosuosikeista. Kaikki se, mikä jälkimodernissa itsekeskeisyyden ajassa ja arvottomassa innovatiivisuuskiimassa on jo lähtökohtaisesti mennyt päin vittua, kiteytyy hienosti lyhyessä ja ytimekkäässä ”Optiolaulussa”. Kyseisessä tekstissä turhautumisen samea kirjo on allekirjoittaneen mielestä kuvattu paremmin kuin yhdessäkään suomenkielisessä rocklaulun tekstissä koskaan. Tämä kaikki olematta silti haudanvakava. Shamanistisen ”Toobri mestarin” ja lakonista voimabluesia rouhivan ”Ei mitään” –kappaleen arkinen synkkyys, hirtehinen elämän rajallisuuden sekä tervejärkisyyden rajalla tasapainotteleva tarinointi tuovat esille sen Radiopuhelimien pimeimmän puolen. Muista levyn B-puolen kappaleista albumin nimikkobiisi edustaa kaikkien itsesuojeluvaistottomien parisuhdebluesin aatelia, ja maanisen ryhmäyttävän vaikutuksen omaava ”Y.S.P.” funkkaa villiten ylistämällä samalla yhden suuren perheen tukiverkon kaiken kestävyyttä. Olen tullut siihen tulokseen, että kyseistä kappaletta pitäisi soittaa pakollisena ohjelmanumeron osana jokaista työelämämotivaattorin, työyhteisövalmentajan ja tsemppihelppoheikin seminaarimessua. – Sen taustamusiikkina vähintään.
Mainos päättyy
Albumi julkaistiin alun perin sen äänittäjänä ja tuottajana toimineen, myös Kauko Röyhkä & Narttu -yhtyeen kitaristina kunnostautuneen Riku Mattilan Sonet-levymerkin alamerkillä Spirit. Albumin kansitaiteen ryhmäpotretin on maalannut vokalisti Mäki. Levyn painos myytiin loppuun 1990-luvulla, ja meni reilusti yli kymmenen vuotta, ennen kuin sitä oli jälleen saatavilla levykaupoista. Kyseisen ongelman korjasi kuluneella vuosikymmenellä albumin vinyyliversiosta uusiopainoksen julkaissut Svart Records.
Nuoruutensa päivinä Radiopuhelimien ehdottomuus, hykerryttävä piinaavuus ja älykkyys kulminoituivat epätoivoisuuden läpi täysillä, maanisesti ilman turvavaljaita paiskautuvassa väkivaltaisessa rockissa. Yhtyeen toimittama rytminen ja asiapitoinen kuritus on tiukkaakin tiukempaa, vaikka biisejä ei todellakaan oltu soitettu sisään minkään metronomin avulla. Raatikainen hakkaa biisit läpi raivokkaasti, mutta hienolla svengillä. Mäki puolestaan sylkee tekstit ulos äänihuulia säästelemättä. ”K.O.:lla” kuultavalla nelikolla ei kuulosta olevan mitään menetettävää, ei seliteltävää, säästeltävää eikä häpeiltävää.
Noina aikoina Dead Kennedysin entinen ja Lard-yhtyeen keulahahmo Jello Biafra innostui myös ”Puhelimien” varhaisesta tuotannosta. Herra julkaisi lopulta vuonna 1994 itsenäisen, San Fransiscossa päämajaansa pitävän Alternative Tentacles -levymerkkinsä kautta Radiopuhelimilta sittemmin keräilyharvinaisuudeksi muodostuneen ”Hygiene”-EP:n 7″ vinyylinä Yhdysvaltojen vaihtoehtomusiikkimarkkinoille. Kyseiselle viiden biisin EP:lle ”K.O.:lta” valikoituivat mukaan ”Optiolaulu” ja ”Palaan pohjoiseen”.
Myös moni kotimainen vaihtoehtomuusikko pitää edelleen ”K.O.:ta” eräänä koko 1990-luvun merkityksellisimpänä kotimaisena albumina. Muun muassa Jarkko Martikainen on versioinut ”Tapio”-kappaletta omilla akustisilla soolokeikoillaan. Samuli Putron ja Zen Café:n tuotantoon Radiopuhelimien varhaisella tuotannolla on ollut myös omanlaistaan vaikutusta. Vaikka vuosikymmenet vaihtuvat, Radiopuhelimet porskuttaa ja jalostuu yhtyeenä albumi albumilta. Levynä ”K.O.” on pieni, mutta erittäin merkittävä palanen kotimaista vaihtoehtomusiikkikulttuuria. ”K.O.” on sitä itseään, ”K.O.” on rautaa, ja tulee sitä aina olemaan. ”K.O.”:ta ei voi pelkästään kuunnella. ”K.O.” täytyy kokea joka solulla.
Mainos päättyy