Jalometalli 2013
Jalometalli järjestettiin tänä vuonna viimeistä kertaa Teatrialla, sillä koko kompleksi puretaan kerrostalojen tieltä. Meno oli siis tapahtuman alusta asti hieman haikea, mutta onneksi fiilistä nosti kova bändikattaus.
Sisäänvetobändiksi oli tänä vuonna valittu Impaled Nazarene, joka saikin päälavan edustan täyteen väkeä. Ensimmäisen bändin pesti ei ollut varmasti helppo, eikä hieman nihkeä yleisö jaksanutkaan paljoa hurrata bändille. Auringonpaisteessa parhaimpansa mukaan rymistelevä bändi veti ihan ok keikan, joskin se jäi kauaksi bändin parhaimmista vedoista. Black metal ja auringonpaiste on jotenkin vaan niin surullinen yhdistelmä. Vahingosta viisaampana päätinkin tempaista parit oluet, ennen kuin marssin katsomaan seuraavaa päälavan bändiä.
Rovaniemen Ravage Machinery korkkasi kolmoslavan suorahkoviivaisella thrash/death metallillaan. Bändin soitto soi varsin mallikkaasti, ja lavakohkaaminen oli kohdillaan. Levyllä bändi kuulostaa vähän tylsältä materiaalin yllätyksettömyyden vuoksi. Samaa voi sanoa myös keikasta. Tylsyyttä vastaan taisteltiin kuitenkin kovalla letinpyörityksellä sekä armottomalla asenteella. Paikalla oli kourallinen vannoutuneita katsojia, mutta väki väheni setin edetessä. Bändin musiikki on kyllä ammattimaista, mutta jotain tähän pitäisi saada lisää, jotta jaksaisi kolme varttia seisoa katsomossa. (PK)
Aborted pitää majaansa Belgiassa, ja tämä oli ensikohtaamiseni bändin kanssa. Teknistä death metallin ja grindcoren sekoitusta soittava yhtye ei saanut niinkään paljon väkeä yleisökseen kuin aikaisemmin soittanut Impaled Nazarene, mutta se ei tuntunut menoa haittaavan. Vauhtia oli reippaasti läpi keikan, ja bändi tuntui nauttivan lavalla olosta. Itse ihastuin bändiin saman tien ja hankinkin bändin viimeisimmän tuotannon pikimmiten. Vaikka Aborted kuulostaa paperilla hyvinkin jenkkityyliseltä bändiltä, oli sen musiikissa tiettyä eurooppalaista leimaa, joka toimii aina näinkin aggressiivisessa musiikissa. Hyvä meno!
Seuraavana sisälavalla aloitteli paljon kehuttu Lost Society, joka tuntuu olevan jokaisen thrash metallista pitävän uusia suosikkibändejä. Nuorten miesten räväkkä thrash metal oli kyllä energiaa täynnä, joskin jokin bändin esityksessä häiritsi. Riffittely oli ehkä turhankin hyväntuulista ja kevyttä; varsinkin Abortedin jälkeen meno oli aivan liian siloteltua omaan makuuni. Niinpä poistuin alueen ulkopuolelle odottelemaan seuraavaa esiintyjää. 3 Inches Of Bloodia kävin kuuntelemassa vain hetken – ja sekin riitti. Omistan bändin kaksi ensimmäistä levyä ja niiden aikoihin kuuntelin tätä jenkkibändiä todella paljon. Jamie Hooperin poistumisen jälkeen bändi tuntuu kallistuvan liian paljon heavyn ja power metallin suuntaan. Alkupään levyjen raakuus on hävinnyt, ja sitä kaipaan bändin soittoon.
Onneksi seuraavaksi esiintynyt Hobbs Angel Of Death tarjosi raakuutta ja tiukkaa soittoa. 80-luvun lopulla perustettu bändi räimi saatanan tahdittamaa thrash metallia hirvittävällä raivolla, ja suhteellisen vanha miehistö näytti nuoremmilleen kaapin paikan. Hobbs paukutti niin tehokkaasti, että minulla oli varmaan puolet keikasta suu auki hölmistyksestä. Jotenkin olin tämänkin bändin osannut missata, mutta onneksi soitto kulki vieläkin ja meno oli todella hyvä. Keikka antoi hyvän fiiliksen Slayerin keikan odotteluun.
Slayer! Tätä hetkeä olin odottanut koko kesän, sillä en ollut nähnyt bändiä koskaan aikaisemmin. Harmittavasti Hanneman ehti siirtyä ajasta ikuisuuteen ja rumpalin paikalle oli värvätty taas kerran Paul Bostaph, mutta Slayer oli silti Slayer. Tom Araya huusi kuin viimeistä päivää, Kerry King oli oma iloinen itsensä. Exoduksen perustajajäsen Gary Holt hoiti kitaristin pestinsä todella hyvin ja ammattimaisesti. Yhteissoitto oli yllättävän tiukkaa ja meno kova läpi keikan. Setissä oli biisejä bändin koko uralta, ja bändi soitti ilman isompia katkoja lähes puolitoista tuntia. Jotenkin pelkäsin todella paljon Slayerin keikkaan, koska ns. samanikäisistä bändeistä kaksi isoa oli minut jo aikaisemmin pettänyt. Lopetin nimittäin Megadethin ja Sepulturan kuuntelemisen siihen, kun näin ne livenä, mutta onneksi Slayer oli juuri niin kova, kuin uskalsin odottaa. Viimeisten biisien alkaessa bändi vaihtoi taustalakanakseen Hannemanin muistoa kunnioittavan lakanan, minkä johdosta moni katsojista pyyhki silmäkulmiaan keikan jälkeen. Itse olin yltiöonnellinen ja vaapuin yöpaikkaani ”Raining Bloodia” hyräillen.
Slayerin jälkeen monen takki oli tyhjä ja tuhannet ihmiset tungeksivat ulos, vaikka menot jatkuivat vielä sisälavalla. Brittein saarten Orange Goblin heitti tiskiin hieman vajaan puolitoistatuntisen rokahtavaa metallia ja stoneria. Aiempien vuosien Jalometalleissa nämä viimeiset slotit ovat painottuneet doom metalliin ja okkulttiseen rockiin, mutta hyvin lähti tälläkin. Materiaali ei ollut minulle entuudestaan tuttua, mutta silti biisit pitivät mielenkiinnon yllä sopivalla koukkuisuudella. Meno tuntui olevan loistava niin lavalla kuin yleisön puolellakin. Tämä olikin positiivinen lopetus loistavalle avauspäivälle! (PK)
Jalometallin järjestelyistä ei ole pahaa sanottavaa. Järkkäreitä oli todella paljon, olutta ei tarvinnut juurikaan jonottaa ja vessaankin pääsi suhteellisen helposti. Suomen lakipykälien nerokkuus oli taas läsnä, kun tupakoitsijat joutuivat menemään erikseen määrättyyn karsinaan polttamaan. Tämä karsina sijaitsi päälavan juoma-alueen takana, jonne kovin moni ei jaksanut raahautua lavan edestä. Järkkärit joutuivat siis jatkuvasti puuttumaan tupakointiin, vaikka oltiin ulkona ja koko festareiden ajan tuuli reippaasti. Melkein olisi ollut helpompaa kieltää röökin tuonti koko alueelta, joskin silloin narikkajonot olisivat olleet sietämättömät. No, sille ei voi mitään, ja tuo karsina oli varmasti järkevin toteutettavissa oleva ratkaisu. Ruokakojuja oli pari erilaista, ja niiden hintataso oli ihan siedettävä. Olut oli kylmää ja festarihinnoissa.
Jalat ja niskat tehokkaasti kipeänä taapersin katsomaan lauantain ensimmäistä bändiä, joka oli paikallinen suuruus National Napalm Syndicate, joka tarjosi hieman tavallisuudesta poikkeavan keikan. Vokaaleissa oli nimittäin bändin alkupään tuotannon aikainen vokalisti Aku Raaska ja rummuissa paukutti bändin originaali rumpali Pasi Pauanne. Setti koostui vanhoista biiseistä, joskin yhden biisin hyppäys tehtiin nykytuotantoon; tuolloin lavalla piipahti bändin nykyinen vokalistin Ilkka Järvenpää. Kyllähän niissä vanhemmissa biiseissä oli tiettyä potkua ja meno oli välillä hyvinkin tiukkaa. Harmittavasti bändillä oli vähän ”soitellaan nyt vaan” -asenne ja olo oli, kuin olisi katsonut bändiä treeneissä. Soittovirheitä oli reippaasti eikä yhteissoitto vain kulkenut. Bändi ei varmaan ollut ehtinyt treenata kummoisesti keikkaa varten, joten oli ihan hyvä, että NNS soitti ensimmäisenä.
Päivän black metal annoksen aloitti turkulainen Archgoat, jota katsomaan oli tullut ihan mukavasti väkeä. Tungosta ei ollut, mutta meteliä katsojakunta sai ainakin aikaan. Archgoatin primitiivinen black metal toimi todella hyvin sisälavalla, ja bändin äkäinen soundi sai hyvin otteeseensa. On jotenkin pirun hienoa katsoa, kun kolmesta miehestä lähtee niin kova meteli. Onneksi olin fiksu ja unohdin korvatulpat kotiin, joten Archgoat teurasti korvakäytävät hyvään kuntoon, mutta oli se sen arvoista.
Black metallin syvistä vesistä hypättiin vallan erilaisiin tunnelmiin, kun päälavalla aloitti Holy Moses. Tarjolla oli siis saksalaista thrash metallia kauniilla vokalistilla. Viisissäkymmenissä oleva Sabina Classen ei näyttänyt ikääntymisen merkkejä, vaan keikassa oli vauhtia yhtä paljon kuin 2007, jolloin bändi esiintyi viimeksi Jalometallissa. Keikan alku lähti jotenkin heppoisesti käyntiin, ja meinasinkin lähteä oluen juontiin parin biisin jälkeen. Sitten jokin vain napsahti kohdilleen ja olut unohtui mielestäni, varsinkin kun Tankard-vokalisti Andreas Geremia kävi vierailemassa yhdessä biisissä. Bändi soitti keikalla kaikki hittinsä, ja kuten yleensä, keikan päätti Dead Kennedys – lainabiisi ”Too Drunk To Fuck”, jonka aikana Sabina kiskoi yleisöä lavalle riehumaan. Bändi on kyllä aina järjestyksenvalvojien painajainen, mutta keikka saatiin vedettyä loppuun ilman suurempia ongelmia. Bändi voisi vähitellen ruveta tekemään uutta materiaalia, sillä vaikka vanhat klassikot toimivat, olisi mukava saada kuultavaksi jotain uuttakin räimettä.
Lauantain päivälle oli luvassa todella paljon kovia keikkoja, joten päätinkin jättää varmasti kovan keikan soittavan Deathchainin välistä. Vaikka itse olin hyvin tyytyväinen päivän keikkatarjontaan, oli alueella selkeästi vähemmän väkeä kuin edellisenä päivän. Ilmeisesti porukka oli ostanut Slayerin takia vain yhden päivän lippuja. Onneksi se ei oman kaveriporukkani menoa haitannut, ja nostankin tässä hattua kaikille, joita näin ja jututin. Hyvä meno alusta loppuun!
Lauantain tärkein esiintyjä oli tietysti saksalainen Tankard, jonka viinansekainen thrash metal pyörähtää soittimessa usein. Väkeä ei ollut kummoisesti, mutta se ei näkynyt ollenkaan bändin menossa. Varsinkin vokalisti Geremia riehui kuin heikkopäinen, ja selkeästi kymmeniä kiloja laihtunut kaveri oli äärettömän hauska lavalla. Koko bändi veti armottomalla sykkeellä – jopa bändin basisti intoutui hyppimään monitorien päälle ja menemään eturiviin soittamaan osuuksiaan. Kaiken riehumisen ohella bändi soitti täysin virheettömästi, mikä on sinänsä jo vaikeaa ilman lavarakenteissa kiipeilyä. Tankard soitti useamman biisin uudelta ”A Girl Called Cerveza” -levyltä, ja saimme myös kuulla materiaalia bändin ensimmäiseltä, vuonna 1986 ilmestyneeltä ”Zombie Attack” -levyltä. Keikan lopuksi Holy Mosesin miehistö tuli tanssimaan ja laulamaan bändin mukana. Keikasta jäi todella hyvä fiilis, varsinkin kun sain lentosuukon vokalisti Andreas Geremialta. Hämmentävää, mahtavaa ja ehdottomasti tapahtuman paras keikka.
Mainos päättyy
Oulun entisten aikojen metallipääkaupunkileima on karissut pois jo vuosia sitten. Nykyään tarjonta on muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta tylsähkö. Kaupungista löytyy toki paljon taitavia soittajia, mutta loistavia biisintekijöitä voisi olla enemmän. Yksi uudemman polven varteenotettava nimi on vasta vuoden päivät toiminut death metal -yhtye Vermivore. Bändi sai nyt kunnian soittaa lauantaina kolmoslavan viimeisenä aktina. Samaan aikaan sisällä mesosi Ruotsin Naglfar, mutta tämä ei näkynyt yleisökatona – oikeastaan päinvastoin. Lavan edusta ja taaempana oleva anniskelualue olivat melko lailla täynnä mustiin pukeutunutta metallikansaa. Bändi onkin onnistunut saamaan jalansijaa ja nimeä ainakin Oulussa. Armottomalla nopeudella ja tarkkuudella nakuttava kuolometalli soi siihen malliin lupaavasti, että musiikki on syytä tarkistaa levyltäkin, kunhan se ensin ilmestyy. Kyllä kelpasi. (PK)
Tankardin jälkeen olivat mehut aivan lopussa, mutta sisälava kutsui katsomaan black metallia. Naglfar on ruotsalainen bändi, joka on ollut kasassa jo vuodesta 1992. Miehistönvaihdoksia on uran varrella ollut jonkin verran, mutta tästähän meno on vain parantunut. Tiukan tarkkaa materiaalia soittava bändi on osannut tuoda hyvän yhdistelmän raakuutta ja surumielisyyttä musiikkiinsa. Varsinkin bändin hitaammat biisit saivat kylmät väreet kulkemaan selkääni pitkin. Vaikka voimat olivatkin jo lopussa, Naglfar tempaisi mukaansa ja huomasin huutavani tuttujen biisien sanoja mukana. Äärettömän kovan keikan bändi heitti, ja suosittelen tutustumaan tähän ruotsalaisryhmään, varsinkin jos pidät vähän melodisemmasta black metallista. Onneksi seuraavaksi esiintyvä Blasphemy odotutti yleisöä päälle puoli tuntia, ennen kuin saapui lavalle, sillä muuten olisi bändin keikka jäänyt katsomatta.
Blasphemy, tuo Kanadan ihme maailmalle, ei ole pahemmin julkaisuja tehnyt. Kohta 30 vuotta kasassa ollut bändi on julkaissut vain kaksi täyspitkää levyä ja nekin 90-luvun alussa. Ilmeisesti bändi oli suhteellisen tuntematon oululaisille, sillä bändiä oli katsomassa huomattavasti vähemmän sakkia kuin esimerkiksi Tankardia. Blasphemyn tyly asenne oli aivan mahtava, varsinkin kun bändi oli pääesiintyjä. Miehistö soitti pimenevässä illassa aurinkolasit päässä ja huput kasvoillaan. Biisien välissä bändi kokoontui rumpalin luo juomaan rauhassa olutta eikä pitänyt mitään kiirettä aloittaa seuraavaa biisiä. Bändin rujo paukutus iski kyllä todella lujaa, ja koko keikan ajan oli hyvin epätodellinen olo. Äärinopeat kappaleet olivat pirun simppeleitä, ja vokalisti Nocturnal Grave Desecrator and Black Windsin tylyn käskyttävä ääni piti otteessaan. Asenne oli kohdillaan myös encorea huudettaessa: bändi jaksoi odottaa suhteellisen pitkän ajan, ennen kuin tuli takaisin lavalle. Keikan jälkeen oli pakko myöntää, että kyllä ne Kanadassakin osaavat jotain musiikkia tehdä. Tyytyväinen hymy naamalla kävin katsomassa hetken Voivodia, joka ei toiminut vieläkään.
Yksi aikakausi saatiin päätökseen, kun Jalometallia juhlittiin viimeistä kertaa Atrian vanhan teurastamon tiloissa. Monina vuosina tapahtuma on ollut kesän kohokohta, ja toivonkin, että paikan menetys ei tiedä loppua tapahtumalle. Huhut kyllä kertoivat, että järjestäjät eivät luovuta ihan niin helpolla – hyvä niin. Iso kiitos tapahtuman järjestäjille ja varsinkin paitakojun tyypeille, jotka jaksoivat aina penkoa itselleni sopivia paitoja. Tämän raportin myötä sanon myös itse hyvästit Kaaoszinelle. Olen ollut sivustolla hommissa melkein kolme vuotta, jotka ovat olleet hyvin antoisia. Demopuolella on ollut hyviä ja huonoja hetkiä, mutta tekemistä on aina riittänyt. Joten niinpä päälle 400 julkaistun artikkelin jälkeen sanon: ”Morjesta kaikille ja hymyillään, kun tavataan.” Tai kuten toveri Mäkinen asian ilmaisisi: ”Kiitos ja anteeksi.”
Mainos päättyy
Kirjoittanut: Janne Partanen & Petri Klemetti
