Jalometalli 7.–8.8.2015, Osa 1/2
Oulu kutsui, ja Kaaoszine vastasi. Loppukesän kovimmat bileet olivat juuri alkamassa, ja pakkohan niitä oli lähteä ihmettelemään. Tarjolla oli laaja kattaus bändejä useista eri genreistä, vaikkakin death metal taisi tänä vuonna olla parhaiten edustettuna. Niinpä kasasimme toimittajistamme tehokkaan tiimin ja rynnistimme Oulun Kuusisaareen!
Battle Beastin aloitellessa päälavalla suuntasin itse pikkuruiselle kolmoslavalle, joka oli rakennettu vanhaan tanssisaliin. Kuulin huhua, että kyseinen rakennus puretaan tapahtuman jälkeen. Se on ehkä ihan fiksu päätös, sillä tilassa löyhkäsi home, ja ainakin itselläni oli hengitystiet tukossa heti sisälle päästyäni. Omalta osaltani Jalometallin 2015 aloitti paikallinen Encrypted. Nuorten miesten tekninen death metal upposi kyllä sangen mainiosti päivän ensimmäisenä aktina. Bändin soittajat ovat teknisesti todella taitavia, ja jätkien soittoa oli ilo kuunnella. Lyhyen setin olisi ehkä voinut kasata toisin, sillä muuten tiukassa setissä oli pari heikompaa kappaletta, jotka eivät vain toimineet. Silti se oli vallan mainio aloitus, ja kannattaakin tutustua bändiin, jos tekninen kuolema kiinnostaa. Bändi ilmoitti keikan olevan viimeinen Encypted-nimen alla, sillä tulevaisuudessa he esiintyvät nimellä Denominate. (JP)
Battle Beast korkkasi Jalometallin päälavan perjantaina iltapäivällä puoli viiden aikaan pilvipoutaisessa lämpimässä säässä, ja hieman ounastelin, ettei festivaalialueella ole tässä vaiheessa vielä juuri ketään mikäli vanhat merkit paikkansa pitävät. Muutama biisi ehti soida ennen kuin pääsin alueen perällä olevan päälavan edustoille. Porukkaa näytti olevan mukavanlaisesti ja tunnelma maltillisen rauhallinen. Battle Beast on tehnyt hirmuisen määrän keikkaa koko tähänastisen kuluvan vuoden ja soittanut likipitäen samaa Unholy Saviour tour -settiä näillä keikoilla. Kyseisen niminen albumi ilmestyi tämän vuoden alussa, ja rauta tuntuu olevan vieläkin hyvin kuumaa ja bändissä virtaa. Välillä tulee miettineeksi, kuinka kauan lavoilla jaksaa hymyillä ja näyttää hyväntuulisilta, vaikka soittaa samoja biisejä, matkustaa pitkiä välimatkoja, nukkuu huonosti ja bilettää – ainakin Battle Beastillä tuntui olevan kivaa edelleen. Pari kuukautta aiemmin nähty keikka tosin oli vieläkin riemukkaampi, mutta ainahan hetkellinen väsymys voi johtua ihan mistä tahansa. Nyt bändi pääsi soittamaan isolla lavalla, ja se tuntui sopivan oikein loistavasti tälle poppoolle, sillä tässäkin porukassa useampi musikantti harrastaa lavalla melkoista juoksentelua setin kuluessa. Saapuessani paikalle tunnistin kappaleen olevan rokkaava ”Black Ninja”, joka kai joskus jonkinlainen hittikin oli. Osa yleisöstä näytti siltä, etteivät he välttämättä tykänneet taikka ymmärtäneet kasarihenkisestä radiosoittoheavystä paljoakaan. Onhan Jalometalli tunnettu enemmän rankemman puoleisista yhtyeistä, mutta sanoisin Battle Beastin tuovan tapahtumaan toivottuja eri sävyjä. (PK)
Rytinät jatkuivat kakkoslavalla, missä Sotajumala oli juuri aloittamassa soittoaan. Bändi on nyt hurjassa nosteessa ja suomalaisen death metallin kärkibändejä. Vokalisti Mynni Luukkainen käskytti bändiä armottomalla huudollaan ja antoi kaikkensa lavalla. Sotajumala on pirun mukava livebändi, jonka armoton soitto pitää otteessaan. Vokalisti Mynnin häijyt välispiikit voivat toki olla liikaa osalle kuuntelijoista, mutta tuleepahan yleisölle kerralla selväksi, mistä kappaleet milloinkin kertovat. Settilista koostui pääosin uuden levyn biiseistä, mutta lisänä oli kourallinen vanhoja biisejä. Sotajumala soitti kakkoslavalla, joka oli ykköslavaa vastapäätä. Vaikka päälavalla tehtiin soundcheckiä, se ei onneksi vuotanut liikaa kakkoslavalle. Nyt oli saatu kuolemaa mahan täydeltä, joten oli aika kuunnella jotakin aivan erilaista. (JP)
Battle Beastin jälkeen suuntasin Kuusisaaren paviljongissa sijaitsevalle kolmoslavalle, jossa oli vuorossa Constantine. Tiesin yhtyeestä jotain, vaikkakin heidän musiikkinsa on jäänyt vähemmälle tarkastelulle. Constantine siis soittaa progressiivista heavy metallia ja he ovat tehneet kaksi albumia. Yhtye saattoi tulla jollekin tutuksi myös viime talvena YLE:n esittämästä 8-osaisesta Valomerkki-dokumenttisarjasta, jossa seurattiin Constantinen unelmia ja tietä rocktähteyteen. Nyt porukka oli rantautunut Jalometalliin ja sai osakseen yllättävän harvalukuisen yleisön, joka johtui varmasti samaan aikaan ulkona möyryävästä toisesta Jyväskylän laumasta, Sotajumalasta, sekä suhteellisen aikaisesta soittoajasta. Constantine ei antanut tilanteen juurikaan häiritä, vaan runnoi menemään pikkutarkkaa, voimakasta, äkkiväärää ja rönsyilevää melodista metalliaan. Vokalisti Lassi Vääräsen kirkas laulu yhdistettynä tähän poukkoilevaan musiikkiin sekä energiseen show’hun loivat mukavankuuloisen ja -näköisen paketin, jonka kruunasi loistavat soundit. Kelpasi seurata, mutta tällä kertaa ei aivan päästy bändin syvimpään ytimeen, koska materiaali oli tuntematonta. (PK)
Päälavalla soittava Hell oli itselleni yksi suurimmista syistä tulla koko tapahtumaan. Synkän heavy metallin lähettilään syntytarina on varmasti monille tuttu, mutta pikaisesti kerrottuna Hell on 1982 perustettu kulttimainetta nauttiva bändi, joka hajosi 1987, ja teki ensimmäisen levynsä 2011 uuden vokalistin ja kitaristin kanssa. Genrerajoja rikkovaa teatraalista metallia soittava bändi soitti Jalometallissa vuoden viimeisen keikkansa ja lähtee sitten tekemään kolmatta levyään. Hell oli todellakin katsomisen arvoinen esitys. Vokalisti David Bowerin mahtava ääni on livenä vielä vaikuttavampi kuin levyllä, ja miehen teatraalista esiintymistä on ilo katsoa. ”Madonnamikkiä” käyttävä vokalisti saapasteli ympäri lavaa kuolleeksi maskeerattuna ja sai yleisön heti mukaansa. Hienona yksityiskohtana on mainittava bändin kitaristi Kewin Bower, joka soittaa livenä kitaran lisäksi kappaleiden syntikkaosuudet, mikä oli sangen mainion näköistä touhua. Hell soitti kattauksen kahdelta levyltään ja jätti ison kaipauksen nähdä bändi uudestaan. Bändi olisi kyllä ansainnut pitemmän slotin ja myöhäisemmän soittoajankohdan. (JP)
Hellin meuhkatessa päälavalla musisoi sisälavalla puolestaan turkulaislähtöinen Obscure Burial. Muutaman vuoden ikäiselle bändille tarjoutui siis oiva tilaisuus esitellä omaa black/deathiään Jalometallin yleisölle. Harmillisen vähän sisälavalle oli vaivautunut yleisöä, mutta tämä ei tuntunut kuitenkaan nuoruuden innolla soittavaa bändiä haittaavan. Itselleni tällaisena ikäneitona tuli ensimmäisenä Obscure Burialista mieleen määrittely ”hellyttävä”. Mutta ei kai tämä voi huono asia olla, jos tätikin tykkää? Kyllä bändin lyhykäisen keikan perusteella uskaltaisi sanoa, että tässä on kehityskelpoinen porukka. Lisää keikkakokemusta ja tietenkin julkaisuja, niin saadaan väkeä paikalle enemmän! (RP)
1979 perustettu Satan aloitteli heti päälavan hiljettyä oman soittonsa. Tätä englantilaista bändiä pidetään varsinkin kotimaassaan yhtenä pioneereista, ja bändin miehistössä on vaikuttanut sangen moni NWOBHM-genren alkupään suurista soittajista. Satan vetinkin kakkoslavan edustan täyteen väkeä. Perinteitä kunnioittava hevi soi, ja kansa nautti kuulemastaan. Itselleni ja varmasti monille muille bändi oli sangen tuntematon, joten Hellin tiukan keikan jälkeen kuuntelin lähes hölmistyneenä Satanin keikkaa. Omaan makuuni bändi oli ehkä vähän väärään aikaan soittamassa. Alkuillan death metallin ja muutenkin tiukemman kattauksen jälkeen 2011 uudelleen perustettu bändi tuntua todella kevyeltä ja jopa laiskalta. Olkiani kohautellen siirryin sisälavalle odottelemaan seuraavaa bändiä.
Sisälavalla oli aloittelemassa 1987 perustettu Wengele, joka toimi aikoinaan Mengele ja Insomnia -nimillä. 2004 vuoden jälkeen hiljaiseloa elänyt bändi oli loistava kiinnitys Jalometallin järjestäjiltä. Wengelen musiikki menee samoja polkuja kuin A.R.G., Maple Cross ja Stone. Bändi sopi kuin nyrkki silmään tämän vuoden ohjelmistoon. Nopeaa ja äkäistä thrash metallia soittava poppoo yllätti kyllä sangen positiivisesti. On mahtavaa nähdä vanhoja bändejä, jotka tekevät paluukeikkoja, sillä bändistä on aistittavissa tiettyä iloa ja intoa. Wengele veti loistavan keikan, ja toivonkin, että bändi jatkaa soittamista myös tulevaisuudessa. Jos ei muuten, niin kootkaa kaikki julkaisut yhteen ja tehkää uusintajulkaisu! Jos rehellinen thrash metal on sydäntäsi lähellä, ja Wengele on vielä katsastamatta, suosittelen tutustumaan tähän mainioon bändiin.
Olen kuunnellut Cradle Of Filthiä lähes 20 vuotta, joten voitte olla varmoja, että olin innostunut bändin Jalometallin keikasta. Bändin viimeisin levy oli täyttä rautaa, ja vanha materiaali pyörii soittimessa vieläkin tasaisen tappavasti. Sinänsä harmi, että bändille oli annettu vain tunnin slotti, mutta parempi se oli kuin ei mitään. Harmittavasti keikka ei lähtenyt käytiin niin hyvin kuin tämän tasoiselta bändiltä tulisi odottaa. Ilmeisesti vokalisti Dani Filthin mikki oli aluksi niin kovalla, että hän ei kuullut korvamonitorista muita soittimia ollenkaan. Tämä aiheutti sen, että ensimmäisenä biisinä kuultu ”Cthulhu Dawn” oli aivan kaamean kuuloinen. Dani oli täysin epätahdissa ja sangen närkästyneen näköinen. Vokalisti ravasikin kaksi ensimmäistä biisiä miksaajan luona huutamassa ja ohjeistamassa häntä. Välillä laulu ei kuulunut ollenkaan ja miehen kasvoilta paistoi epäusko. Vokalistin hajoamista vierestä katsonut muu miehistö menetti keskittymiskykynsä, ja soittovirheitä alkoi tulla. Viimein kaikki saatiin neljännessä biisissä kohdilleen, jolloin bändi pääsi näyttämään todelliset kyntensä. Usein parjatun Dani Filthin ääni kantoi taas komeisiin korkeisiin kirkumisiin ja tippui seuraavaan lauseeseen matalaan korinaan. Viime kiertueelle rumpalia ja basistia vaille vaihtunut miehistö selvisi loppukeikasta sangen hyvin, ja settilista oli kuin ”the best of” -kattaus bändin uralta. Uudelta levyltä ei kuultu kuin yksi kappale, mikä oli ikävää. Pitänee siis lähteä katsomaan bändiä klubikeikalle marraskuussa, jolloin bändi tulee taas Suomeen. Cradle Of Filth on mainio bändi, jolla nyt sattui olemaan vähän huono päivä. Keikasta jäi silti todella hyvä maku suuhun. (JP)
Melodisen heavyn siivin jatkui ilta vielä tovin. Henkilökohtaisesti yksi Jalometalli-perjantain odotetuimmista bändeistä oli oululaistamperelainen Stargazery, jonka kakkosalbumi ”Stars Aligned” ilmestyi kuluvan vuoden tammikuussa. Sen tiimoilta yhtyettä ei ole juurikaan lavoilla nähty. Nyt nähtiin! Voin sanoa, että bändi on kovassa iskussa enkä joutunut odottamaan keikkaa turhaan. Erityisesti arvoa nosti se, että kyseessä oli bändin basistin, alkuperäisjäsen Jukka Jokikokon, viimeinen keikka yhtyeen riveissä. Se on sääli, sillä siinä on mies paikallaan etenkin tässä bändissä, mutta sellaista elämä vain on. Kosketinsoittajanpallilla näytti myös tapahtuneen muutos, sillä aiempi mies, muun muassa Poisonblackista tuttu Marco Sneck, oli vaihtunut Ultimatium-orkesterista tunnettuun Matti Pulkkiseen. Keikan startattua Kuusisaaren paviljongin sisälavalla väkeä alkoi valua nopeasti talon sisuksiin, ja aloituskipale ”Voodoon” jälkeen olikin jo pirtissä tiivis tunnelma. Pelkän debyyttialbumin kuulleita ei pidetty kauaa jännityksessä, sillä heti kakkosena päräytettiin ilmoille levyn ”Eye in the Sky” mahtipontinen kipale ”Judah (the Lion)”. Setin pääpaino oli luonnollisesti enemmän uuden levyn materiaalissa. Levy on varsin tasalaatuinen verraten debyyttiin, joskin minä pidän enemmän puhki soitetusta ensilevystä. Melodisen heavy metallin lippulaiva Stargazery voisi olla mielestäni kyllä paljon suositumpikin ainakin mitä tulee biiseihin ja ukkojen esiintymiskarismaan. Mainittakoon Jari Tiura, joka on kovimpia heavyvokalisteja tässä maassa ronniejamesdiomaisen tyylinsä vuoksi. Jalometalli-keikalla bändillä oli lavalla hyvin hauskaa, ja lavalla viljeltiinkin hyvää huumoria. Iloisuus tarttui nopeasti myös karsinan puolelle. Tunnin setti tuntui kuitenkin jokseenkin hieman lyhyeltä, mutta festivaalilla kun ollaan, aika on rajallinen. Debyyttialbumilta olisi mielellään kuullut muutaman laulun enemmän, mutta kelpasihan se näinkin. Tästä jäi hyvä fiilis. (PK)
Korvat soiden ja hymy korvissa palasin taas kakkoslavalle, jossa oli tarjolla death metallia. Obituary on oman tyylinsä esikuvia, ja se tarjosikin vanhan liiton death metallia ilman sen kummempia kikkailuja. Simppelit ja groovaavat biisit runnoivat eteenpäin kuin höyryjuna, eikä armoa annettu kenellekään. Vokalisti John Tardyn räkäinen huutolaulanta muistuttaa paljon Asphyx-vokalisti Martin Van Drunenin ulosantia. Van Drunen pitääkin miestä death metallin parhaana vokalistina. Obituarya oli katsomassa todella paljon porukkaa, josta osa intoutui tekemään päivän isoimman moshpitin. Väkeä oli jopa niin paljon, että bändin olisi hyvinkin voinut heittää päälavalle esiintymään. Bändi soitti kappaleita lähes jokaiselta julkaisultaan, joskin hiukan yleisöstä kuului nurinaa liian monen ”uuden” biisin soittamisesta. Itselleni jenkkien keikka osui ja upposi, vaikkakin väsymys alkoi jo painaa jalkoja. Obituaryn lopetellessa settiään lopetin kuuden bändin katsomisputken ja lähdin nauttimaan virvokkeita. (JP)
Mainos päättyy
”Miksi katsoa päälavalla Saxonia, kun voi samaan aikaan nähdä Alfahannen?” Alfahannen solistin Pehr Skjoldhammerin kommenttiin on helppo yhtyä. Yhtyeen energinen setti lukeutui omalla kohdallani festareiden kärkipäähän. Kuvaajana myös bändin teatraalisuus oli tervetullutta vaihtelua. Intensiivisen keikan ainoaksi miinukseksi jäi sen erittäin lyhyt kesto, bändiä kun olisi voinut katsoa vielä toiset puoli tuntia. Bändin syyskuussa ilmestyvä kakkosalbumi meni heti omalle hankintalistalle. (JH)
Jalometallin perjantain pääesiintyjä, Warriors of The Road World Tour -maailmankiertueellaan Suomeen poikennut yorkshireläinen Saxon on yksi 1980-luvun suosituimpiin kuuluvista New Wave of British Heavy Metal -tyylin edustajista. Allekirjoittaneelle kyseinen orkesteri on jäänyt varsin tuntemattomaksi, sillä saman tyylisuunnan sellaiset legendaariset rykmentit kuin Judas Priest ja Iron Maiden kuuluvat toimittajan suuriin suosikkeihin. Toki Saxon-klassikot kuten ”747 (Strangers In The Night)” ja ”Wheels of Steel” -albumi olivat jossain määrin tuttuja vuosien takaa, mutta muutoin oli sivistyksessäni aukko tämän bändin kohdalla. Tätä aukkoa siis painelin paikkailemaan Jalometallin päälavan tuntumaan, aloittaen keikan seuraamisen ensin photopitistä käsin, kameran linssin lävitse.
Saxonin jäsenistö marssi lavalle yksi kerrallaan AC/DC:n “It’s a Long Way to the Top (If You Wanna Rock ’n’ Roll)” –kappaleen tahdittamana. Osuva kappalevalinta, kun miettii, miten pitkän matkan nämä jo varsin harmaahapsiset brittiherrat ovat kulkeneet musiikillisella urallaan aina 1970-luvun loppupuolelta tähän päivään. Sen pidemmittä puheitta Saxon latasi tiskiin biisin ”Motorcycle Man” ja niin oli brittiheavyn riemujuhla tosiasia.
Vaikka ikä Saxonin miehiä jo painaa, ja ohimoilla on harmaata, ei voinut olla huomaamatta miten äijät tuntuivat kukin nuortuvan vuosikymmeniä soittaessaan: Biff Byford ei pysynyt hetkeäkään aloillaan, ja kitaristit sekä basisti poseerasivat yleisölle ja kameroille, ja soitto sujui kuten sen näin kokeneilta musisoijilta kuuluukin.
Illan soittolista suorastaan tihkui 1980-lukua, sillä luonnollisesti tuon aikakauden menestys levyiltä ”Wheels of Steel”, ”Power and The Glory” ja ”Denim and Leather” saatiin kuulla edustava otos Saxonin tuotannon parhaimmistoa. Ja yleisö tuntui viihtyvän, niin vanhat diggarit kuin uusi sukupolvikin olivat täysillä mukana. Puolitoistatuntiseen mahtui vielä kolmen kappaleen encore viisuista ”Princess of the Night”, “Wheels of Steel” ja “Denim and Leather”, ja niin oli hetkellinen paluu 1980-luvulle ohitse. (TK)
Illan viimeisen esiintyjän pesti oli perjantaina varattu kuopiolaiselle Jess & The Ancient Onesille. Bändin 70-luvun okkultistinen rock soi sisälavalla, jonne bändiä tuli katsomaan lähes täysi sali. Yhtyeen progressiivinen ja rennolla kädellä soitettu rock ei jostain syystä ole koskaan minuun iskenyt, vaikka vastaavia bändejä tuleekin kuunneltua paljon. En oikein osaa sanoa mikä bändissä mättää, mutta nytkin jätin keikan suosiolla kesken. Periaatteessa jokaisessa soitetussa biisissä on hyviä juttuja ja kohtia, mutta näinkin ”raskaan” päivän jälkeen kävi kuopiolaisbändin soitto vähän tylsäksi. Muu festivaaliväki tuntui bändistä nauttivan, joten jätin Jalometalli 2015 alueen vähin äänin. Ruokaa, lepoa ja aamulla uuteen nousuun.
Mainos päättyy
Jalometalli on aina ollut itselleni vuoden kohokohta, ja tänäkin vuonna päätin kesälomani tapahtumaan. Vaikka tapahtuma on vaihtanut parina vuonna järjestämispaikkaansa, on siinä silti sama rento tunnelma. Jalometallin paluu kuusisaareen oli monille varmasti odotettu asia, sillä sieltä kaikki aikoinaan alkoi. Tapahtumapaikkana Kuusisaari onkin vallan mainio. Alue on selkeästi rajattu, se on lyhyen matkan päässä keskustasta, viihtyisä puistoalue antaa suojan sateelta, ja kolme lavaa saadaan suhteellisen järkevästi rajattua alueelle. Ruokapuoli oli tänä vuonna monipuolisempi, joskin hinnat olivat taas nousseet, mikä aiheutti paljon nurinaa festariväessä. Keskustan pizzapaikat kiittänevät. Merch-kojulla oli jotenkin todella vähän tavaraa, ja moni bändi oli tuonut vain yhden paidan myytäväksi. Tämä ei tietysti ole järjestäjien vika, mutta hiukan harmittaa, että jokavuotinen ”osta muisto festareilta” jäi hankkimatta huonon tarjonnan takia. Muutenkin myyntikojuja oli surullisen vähän, jopa vähemmän kuin viime vuonna. Ensi vuonna kannattaa vaikka tiputtaa vuokrahintoja, jotta saisi enemmän oheistoimintaa alueelle. (JP)
Kirjoittanut: Janne Partanen, Petri Klemetti, Rudi Peltonen, Tanja Kyngäs ja Jari Huttunen
Kuvat: Jari Huttunen, Tanja Kyngäs ja Jyri Kinnari
