James Bond kohtaa progressiivisen metallin – arvostelussa Einar Solbergin ”Vox Occulta”
Jos joku ei vielä tiedä, niin Einar Solberg on Leprousin arvostettu säveltäjä, laulaja ja kosketinsoittaja, jonka yhtye on tehnyt levyjä ja kiertueita jo parisenkymmentä vuotta. Suomessa bändi kävi viimeksi tämän julkaisun omilla Kaaos-festivaaleilla viime vuonna ja veti aivan erinomaisen keikan. Solberg ei osaa/halua levätä laakereillaan, sillä Leprouksen ollessa tauolla vääntää hän soolouraa ja passiin kertyy paljon leimoja niistäkin reissuista. Tällä kertaa käsillä on huhtikuussa julkaistu Solbergin uran toinen sooloalbumi (kolmas, jos Leprouksen ”The Congregationin” akustinen versio lasketaan viralliseksi sooloksi) ”Vox Occulta”. Avuksi on värvätty Norjan radion orkesteri tuomaan lisäväriä puoleen kappaleista.
Solbergin ensimmäinen soololevy ”16” käsitteli hänen isänsä kuolemaa ja sitä, miten hän käsitteli ahdistusta. Nyt julkaistu levy seuraa temaattisesti hyvinkin henkilökohtaisilla lyriikoilla. Samanlaisilla urilla mennään pääbändin kanssa myös musiikillisesti: Laulumelodiat karkaavat varsin usein falsettiin saakka ja jakavat varmasti mielipiteitä niiden mielestä, jotka käsittävät metallimusiikilla vain matalampaa mörinää. Sitäkin toki löytyy, koska Solbergin ääniala on äärimmäisen vakuuttava. Hänen ulkoinen habitus ei ehkä muistuta pingviininaamoja tai Jack Daniels -pullon pohjalta löytyvää hardrokkaria, mutta minusta tämäkin on ihan tarpeeksi rankkaa ilman esteettisiä korostuksia.
”Stella Mortua” saa kunnian avata levyn ja saamme heti kättelyssä melkoisen kavalkaadin Bond-tyylisiä jousisovituksia, proge/djent-tyylisiä rytmikohtia ja herkkää balladilaulantaa. Ei ehkä menestyisi Euroviisuissa, kun on liikaa keskittyen kuunneltavaa tavaraa eikä kännykkää selaillessa katseltavaa kertakäyttöhöttöä.
Taustabändinä on Norjan radion orkesterin lisäksi Keli Guðjónsson (Agent Fresco) rummuissa, Pierre Danel (kitara), Jed Lindgart (basso), Chris Baum (viulu), Ben Levin (kitara) ja John Browne (kitara). Soitto kulkeekin varsin hyvin, eikä pääbändin virtuositeettiä tule ikävä, koska sen verran taitavaa katrasta on saatu studioon. Niissä kappaleissa, joissa orkesteri ei ole mukana, on kuitenkin hyvin samansävyinen tunnelma, mistä saa paljolti kiittää Baumin viulun soittoa. Albumin tuotannosta vastaa David Castillo yhdessä Solbergin kanssa, ja miksauksesta huolehti Adam Noble (Nothing But Thieves, Biffy Clyro).
Ei tässä nyt niskoja koko ajan nakella, vaan mukaan saadaan myös tyylipuhdas powerballadi ”Serenitas”, jossa myös on aika makeaa Danielin kitaratyöskentelyä ja -sooloa. Biisi kasvaa niin kuin hyvän balladin kuuluukin tehdä, ja tunnelma on lopussa miltei euforinen.
Biisien tittelit ovat latinankielistä viikkokatsausta joskus kuunnelleille perus latinaa: kuollut tähti, luuydin, kätketty ääni, vapautus, rauhallinen, hauras elämä, parvi ja valon sielu saavat varmasti algoritmit ihmettelemään, että kirjoitetaanko kappaleissa satunnaisgeneraattorilla jotain mystista alkemiaa, vai onko kyseessä sittenkin vain norjalaisen mielentuotoksen kirkkaimpia helmiä?
Saa olla aika kuollut henkilö ajatuksiltaan, mikäli levy ei herätä minkäänlaisia tunteita. 55 minuutin aikana ehtii pohtia vaikka mitä, kun musiikki keinuttaa mukavasti laidalta toiselle. Esimerkiksi levyn pisin kappale, ”Grex”, on jo loppumassa kuuden minuutin kohdalla, kunnes aloitetaan hyvin elokuvamainen osuus, jossa tiristetään viulusta kaikki irti. Jättiläiskappaleen outrossa kuullaan vielä lähes Ihsahnin veroista örinää, joten progemetallibingossa on riittävästi täysiä rivejä.
Minulle, pitkäaikaisena Leprous-fanina, ”Vox Occulta” oli aivan pakko-ostos, joten ne, joissa Leprous ei herätä mitään, saavat vähentää pisteen kokonaisarvosanasta. ”Vox Occulta” on kuitenkin täydellinen albumi, joten kipikapi fyysiseen tai digitaaliseen kauppaan ostoksille. Seuraavan Bond-leffan tunnarin esittäjä saisi olla Einar Solberg!
Kappalelista:
1. Stella Mortua
2. Medulla
3. Vox Occulta
4. Liberatio
5. Serenita
6. Vita Fragilis
7. Grex
8. Anima Lucis
