Järjestän keikkoja – siis olen? Päätösosa: Oliko ennen kaikki paremmin?
Suomen keikkajärjestäjiä kuullessani olen samalla tullut muistelleeksi omaa keikkahistoriaani ja miettineeksi, miten maailma on muuttunut tälläkin alueella. Live-musiikki on kokenut nousuja ja notkahduksia vuosikymmenten aikana useammankin kerran. Olen itse käynyt keikoilla yli 30 vuotta. Enpä tainnut arvata vuonna 1984 kavereitten houkuttelemana ensimmäiselle live-keikalle lähtiessäni, millainen maailma minua odotti. Jos joku olisi tuolloin sanonut, että vielä vuosikymmentenkin jälkeen lähden jonkin ”tämä on ihan pakko nähdä” -tapauksen takia toiselle puolelle Eurooppaa, olisin varmaan nauranut räkäisesti. Mutta niin vain live-musiikista tuli keskeinen osa elämääni.
80-luvulla, jolloin itse sukelsin tähän maailmaan (kyllä, tarkoitan 1980-lukua!), Suomessa kukoisti tanssilavakulttuuri. Lähes jokaisesta kylästä löytyi tanssilava, jonne tuotiin niin suomalaisia kuin ulkomaisiakin esiintyjiä. Paikalliset nuoriso- ja urheiluseurat järjestivät tapahtumia melkeinpä talkoopohjalta. Osa paikoista toimi vain kesäisin, osa läpi vuoden. Tuolloin tuli kierrettyä keikkapaikkoja Helsingin Lepakosta Pudasjärven Jyrkkäkoskelle, Kaavin Iloharjulta Kauhajoen Kasinolle. Kaikissa näissä paikoissa ovet aukenivat myös alaikäiselle, ja lavat olivatkin paitsi keikkapaikkoja myös nuorison kohtaamisiin soveltuvia. Eikä silloin ollut sosiaalista mediaa, josta muutamalla klikkauksella sai tiedon tulevista keikoista. Viikonloppuja suunniteltiinkin lähinnä painetun Rumban keikkakalenteria selaten. Ja tulihan sitä nähtyä mitä moninaisin kattaus live-musiikkia: oli Juicea, W.A.S.P.ia, Popedaa ja Metallicaa; Tarotin ensiaskeleet, kovaääninen Manowar ja tuolloin Rockin SM-kisojen kautta nousuun lähtenyt Peer Günt, vain muutamia mainitakseni.
Tämän jälkeen tanssilavoja alkoi kaatua – mikä ikinä syynä siihen olikaan. Ehkä se oli teknokulttuurin nousu, johon ei osattu reagoida tarpeeksi nopeasti; toisaalta edellisellä vuosikymmenellä keikoilla rampannut sukupolvi ravintolaikäistyi ja alkoi tavata mieluummin oluttuopin äärellä. 90-luvun alun lama vaikutti varmasti osaltaan myös tanssilavojen toimintaan. Samalla ainakin isommissa kaupungeissa klubikulttuuri teki nousuaan. Tulin itse vuosikymmenen vaihteessa Helsinkiin, ja ainakin siellä keikkoja riitti 90-luvun alussa varmaan jokaiselle viikonpäivälle – tulihan niillä käytyä. Ruotsin yo-kuullutkin taisivat mennä osittain pipariksi, kun korvissa kaikui vielä edellisiltainen Airdashin keikka. Samaan aikaan nuoriso sai osansa keikkatarjonnasta, kun nuorisotaloilla järjestettiin paljon tapahtumia. Ja tulihan sitä tuohonkin aikaan todistettua jokunen bändi lavalla: Darkthronesta Stoneen ja Satyriconista Prestigeen.
Mainos päättyy
Mitäpä sitten uudelle vuosituhannella? Haastatteluja tehdessäni olen ilokseni saanut todistaa, että innokkaita keikkojen järjestäjiä riittää yhä. DIY-meininki ei ole kadonnut minnekään, ja hommaa tehdään todellakin rakkaudesta musiikkiin. Kun kukaan ei ole tajunnut tuoda sitä omaa lempibändiä maahan, tehdään se sitten itse! Nostan virtuaalista hattuani kaikille näille, jotka jaksavat tuoda live-kokemuksia lähellemme. Nykyään live-musiikin todistaminen vaatii usein täysi-ikäisyyden. Toki on esimerkiksi Nosturin ja Pakkahuoneen kaltaisia paikkoja, joihin myös alaikäiset pääsevät – mutta valitettavan usein väki on pakkautunut sinne kaljakarsinan puolelle. En osaa sanoa vanhana jääränä, järjestetäänkö esimerkiksi nuorisotaloilla enää bändi-iltoja? Toisaalta haastateltavat toivat esille sen, että on muistettava, ettei nuoriso välttämättä kuuntele samanlaista musiikkia kuin vanhempansa. Joten varmastikin itse käyn ”vääränlaisilla” keikoilla nähdäkseni siellä nuorisoa.
Nykypäivänä tapahtumien markkinointi on muuttunut täysin omasta nuoruudestani. Somella on tässä valtava voima, kun koko maailma on paljon lähempänä kuin aikaisemmin. Facebook tuuttaa koko ajan uusia tapahtumia tietoisuuteen, joten nykyään on lähinnä vaikeus miettiä, mihin kaikkeen ehtii mukaan. Toisaalta: kun ennen matka Suomen toiselle puolelle oli suuri seikkailu, nyt pääsee helposti ulkomaille bänditapahtumien takia.
Maailma muuttuu, keikkajärjestäjien duuni muuttuu – mutta live-musiikin lumo pysyy. Olen itse bailannut bändipaitani hikeen ja puinut nyrkkiä sadoilla keikoilla, olen laulanut vieruskaverin kanssa bändin mukana, olen liikuttunut kyyneliin; toisaalta olen myös tylsistynyt joillakin keikoilla, lähtenyt kesken pois, koska ”ei vain lähde”. Mutta ei se ole vähentänyt rakkauttani musiikkiin. Olen unohtunut ”nauttimaan” hölmöilevästä omenaviinistä keikkapaikan takaa löytyvään metsään pershaaroja myöten lumihangessa seisten, olen lähtenyt mukaan pelkän fiiliksen ja hyvän porukan takia. Olen tavannut loistavia ihmisiä, joista osa on elämässäni yhäkin. Olen saanut monia ystäviä (ja varmaan vähintään yhtä paljon vihamiehiä). Olen raahautunut lempibändini keikalle yli 38 asteen kuumeessa, jolloin Nosturin rappusia kiivetessäni olin varma, että kuolen. Samalla ajattelin, että en halua kuitenkaan kuolla ennen keikkaa. Olen elänyt ja hengittänyt elävän musiikin tahdissa!
Mainos päättyy
Minun terveiseni kaikille ihmisille on: menkää keikoille, tukekaa paikallisia toimijoita ja bändejä, kerätkää kokemuksia! Saatatte jonain päivänä todistaa tulevaisuuden Metallicaa jonkin pienen keikkapaikan hämyssä – ja voitte sitten minun tavoin vuosikymmenien jälkeen muistella, kuinka juuri sinä olit paikalla, kun bändi soitti ensimmäisen keikkansa.
Kiitos kuuluu musiikin luojien ohella niille tahoille, jotka käyttävät vapaa-aikansa keikkojen järjestämiseen – kuten useammat haastateltavatkin totesivat: hekin rakkaudesta musiikkiin!
Teksti: Rudi Peltonen
Kuvat: Kaaoszinen arkistosta
Mainos päättyy