Jarkko Jokelaisen ”Smack – Kuolemaantuomitun laulu” (Like) on kulttiyhtyeen arvoinen taidonnäyte

Kirjoittanut Juhani Mistola - 14.5.2021

Jarkko Jokelainen: ”Smack – Kuolemaantuomitun laulu” (Like)

No nyt! The Flaming Sideburnsin rumpalina ja Helsingin Sanomien kulttuuritoimittajana tunnettu Jarkko Jokelainen aloittaa rock-kirjailijauransa sellaisella kulttuurityön mestarinäytteellä, että lopputuloksesta on inhimillisesti katsoen mahdotonta valittaa.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

Suomen musiikkihistoria on täynnä riipaisevia tarinoita ”lähes” maailman valloittaneista mutta päihdehuuruisena puoliunohduksiin vaipuneista rokkiretkueista. Näistä kertomuksista tärkeimpiä, traagisimpia ja tähän asti kertomatta jääneitä on Smackin tarina.

Smack yhdisti stoogesiaanisen räminärockin ja doorsilaisen runonlausunnan kalliolaiseksi katurockiksi, jollaista ei ollut nähty ennen 1980-luvun puoliväliä eikä oikein sen jälkeenkään. Kuten tyypillistä, Härmän juntit eivät olleet vieläkään oppineet ymmärtämään hyvän päälle – Hanoi Rocks, anyone? Niinpä yhtyeen saavutettua jonkinasteisen työvoittomenestyksen kotimaassa alkoivat bändin tavoitteet suuntautua Los Angelesin neonvaloja kohti. Ja loppu on historiaa… Ja mitä se historia onkaan? Muutamia juuri ratkaisevissa kohdissa tapahtuneita bisnesmokia, bändin avainjäsenten erottamisia / eroamisia, eksessiivistä päihteidenkäyttöä, luovuuden tyrehtymistä ja lopulta koko korttitalon romahtamista.

Kuulostaako kliseiseltä? No, juuri tämä bändi keksi valtaosan suomalaisista rokkikliseistä. Erityisen riipaisevan tarinasta tekee kuitenkin bändin vokalisti-sanottaja Ilari ”Clauden” Peltolan tarina, joka ajautuu synkän määrätietoisesti kohti ennalta kirjoitettua loppuaan. Lääkärit näet antoivat jo nuorena poikana parantumattomasta sydänviasta kärsineelle Claudelle ns. aktiivista peliaikaa vain kolmekymppiseksi saakka. Rappioromantiikkaan ja rock ’n’ rolliin ihastunut teinipoika ei päättänyt pitkittää elämäänsä kuntoilun ja itujen avulla vaan laittaa pystyyn kulmakunnan kovimman rockbändin, vetää kaikki huoneessa olevat huumausaineet ja jäädä ihmisten mieliin muita kirkkaammin palavana liekkinä. ”Only the good die young” -kliseen ruumiillistuma siis. Ja Claudehan pysyi aikataulussa – värikäs elämä päättyi vuonna 1996, lähes tarkalleen kolmekymmentä vuotta alkamisensa jälkeen.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

Jokelaisen pohjatyö on uskomattoman pieteetillä toteutettua: kiveäkään ei jätetä kääntämättä, ja jokainen ex-jäsen, manan majoille poistuneiden ex-puoliso, manageri, kaveri tai julkkisfani tuntuu pääsevän ääneen. Kirjan sivuilta esimerkiksi paljastuu, että yhtye on vaikuttanut niinkin erilaisiin superbändeihin kuin Guns N’ Roses, Nirvana ja D.A.D. Kirjoitustyyli on mukaansatempaavaa ja analyyttistä, mutta silti tukevasti bootsit vesilätäkössä pitävää. Erityispisteet lähes kaikkia kotimaisia musiikkikirjoja pätevämmin toteutetuista kuvaliitteistä.

Opusta voi lukea myös aloittelevan tai pidemmällekin ehtineen rockbändin ”Näin mokaat aivan kaiken”-oppaana. Esimerkiksi, juuri kun bändi on lähtenyt lentoon, kannattaa erottaa toinen bändin alkuperäisistä sieluista – olkoonkin, että erottamishetkellä epämotivoituneen basisti Cherin lähtö vaikuttaa olleen väistämätön muutos. Juuri, kun tarvitset kansainväliseen läpimurtoon tähtäävän hittilevyn, unohda omat vahvuutesi ja ruuvaa bändisoundisi geneeriseen radiomuottiin. Juuri, kun sinulle tarjotaan sopimuksia ovista ja ikkunoista – lähde kotiin ja anna maailman unohtaa sinut! Ja niin edelleen. Rokkibändin arkea kuvaava teksti on niin riipaisevan todentuntuista, että voisi luulla kirjoittajan itse soittavan kulttisuosikiksi jääneessä rokkiretkueessa.

Mutta kuten kaikki urallaan – kaupallisesti – epäonnistuneet muusikot tietävät, ei menestystä mitata aina rahassa. Ei tarvita kuin 40 sekuntia bändin ”Smack On You -debyytistä todetakseen, että Smackin ja Clauden luoma fatalistisen vimman pyörre imee sisäänsä – aivan kuten kaikilla parhailla rokkibändeillä on tapana.  Parhaat musiikkikirjat taas saavat rakastumaan aiheeseensa, vaikkei olisi kuullut äänimateriaalia sekuntiakaan. Tämä kirja on juuri sellainen.

Arvio: Juhani Mistola

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy