Jatkoa Svartin luupäisimmille kulttuuriteoille – arviossa Bastards-kokoelma ”Arctic Hardcore”

Svart Records on tullut jo hyvän aikaa tutuksi merkittävien kokoelmaboksien julkaisijana. Jatkoa saagalle piisaa, ja jälleen kerran liki erinomaista sellaista. Tampereen hardcore punk -skenen legendojen joukkoon kuuluva Bastards on ei ehkä kaikkein kirkkaimpia mutta merkittävimpiä Suomi-hardcoren tienraivaajia. 1980-luvun alkumetreillä perustettu Bastards oli ensimmäinen Eurooppaa kiertämään päässeitä kotimaisia tikkutukkabändejä, minkä myötä yhtyeen suosio ulkomailla kasvoi jo varhaisina vuosinaan verrattain laajaksi. Yhtyeen vannoutuneeseen fanikuntaan kuuluu maailmanluokan tekijöitä kuten esimerkiksi Agnostic Frontin keulahahmo Roger Miret.

”Arctic Hardcore” on kuuden vinyylin / kolmen CD:n boksi, joka kattaa yhtyeen koko levytetyn tuotannon. Ensimmäinen osa käynnistyy vuonna 1981 julkaistusta ensimmäisestä pienlevyjulkaisusta ”Maailma palaa ja kuolee”, legendaaristen Propaganda Recordsin kokoelmien ”Russia Bombs Finland” ja ”Hardcore ’83”:n kautta Puntala Rockin live-harvinaisuuden kautta yhtyeen parhaaseen albumiin, vuonna 1983 julkaistuun ”Järjetön maailma”. Kokoelman toinen osio pitää sisällään kaksi genressään suitsutusta osakseen saanutta mutta fokukseltaan hieman vieraalla maaperällä olevaa pitkäsoittoa, debyyttikasettijulkaisun ”Harhat” (1982) ja yhtyeen viimeiseksi jääneen, englanninkielisen albumin ”Siberian Hardcoren” (1983) sekä sessioiden ylijäämäbiisejä. Heikkouksistaan huolimatta myös viimeksi mainitut puolustavat paikkaansa periksiantamattomimman kotimaisen epämusiikin kaanonissa. Kolmas kokoelman osio koostuu aikavälillä 1981-1983 taltioiduista, ennen julkaisemattomista treeninauhoista, jotka sanalla sanoen aiheuttavat sykähdyksiä ainoastaan yhtyeen vannoutuneimmassa fanikunnassa.

Kokoelman mukana tuleva perusteellisesti yhtyeen tarinaa avaava kansivihkonen pieteetillä tehtyine kansineen henkii myös boksin huolitellusta, yhtyeen historialle kunniaa tekevästä luonteesta. Erityisesti mielenkiintoista oli ymmärtää, että omat äänityöläisen roolinsa yhtyeen historian kulun edistämisestä löytyy niin Heikki Silvennoiselta kuin Costello Hautamäeltä. Bastards ei kuitenkaan pohjimmiltaan kuvia kumarrellut.

Vaikka Bastardsin sointi onkin kautta linjan raakaa ja paikoin hellyttävän haparoivaa D-beat-mykytystä, ei sen ilmaisun yleisilme ole missään vaiheessa haudanvakava. Se ominaisuus on koitunut yhtyeen viehättävyydelle pelkästään plussana pitkällä aikajänteellä. Mutta mikä parasta, Bastards on löytänyt uuden elämän 40 vuotta ensitulemisensa jälkeen.