Jeff Waters tekee mitä lystää… vai tekeekö sittenkään? – Arviossa Amerikan Kaosin debyytti ”Armageddon Boogie”
17 albumia ja 35 vuotta myöhemmin Kanadan thrash-ihmeen, Annihilatorin debyyttialbumin ”Alice In Hellin” jälkeen kitaristi/laulaja Jeff Waters kokeilee rajojaan muusikkona ja tuottajana. Waters on korona-aika mukaan lukien säveltänyt, niputtanut ja tuottanut kolme albumillista uuden artistinimensä alla. Amerikan Kaos on Watersin uusi projektibändi, jonka alla hän on ilmoittanut valmistelleensa valmiiksi kolme toisistaan tyylillisesti hieman poikkeavaa studioalbumia.
Amerikan Kaos on Annihilatorin tavoin kasattu kitarat ja bassot kokonaisuudessaan albumille soittaneen ja albumin miksanneen ja tuottaneen Watersin ympärille. Siihen kuuluvat Outloudissa ja Foreigner-cover-bändissä laulanut, pehmeän taidokkaalla lauluäänellä siunattu vokalisti Chandler Mogel, Zakk Wylden Pride & Gloryssä ja The Dead Daisiesissa tunnetuksi tullut Brian Tichy, Firewindin kosketinsoittaja Bob Katsionis ja taustalauluissa Annihilatorin ”Triple Treat” -DVD-julkaisun akustisella osuudella biisit laulanut Marc LeFrance.
Albumin yleisfiilis on kepeämpi ja vähemmän metallinen kuin Annihilatorin tuotoksilla. Pääpaino on 70-80-lukujen hard rockissa, ja etenkin avausraidan ”My Little Devilin” AC/DC-ote ja heti perään jysähtävä Van Halenille tribuuttina osoitetun ”The Pasadena Fourin” tahdit määrittävät albumin suuntaviivat.
Kanadaisen rock’n roll -veteraanin Bachman-Turner Overdriven lainakappale ”Roll On Down The Highway” tuoksahtaa köörisovituksineen yllättävänkin paljon alkuaikojen Hanoi Rocksille. LeFrance saa herkistettyä tunnelmaa mukiinmenevällä, joskin Watersin juustoisimpia ja kliseisimpiä balladimaneereita surutta hyödyntävällä slovarilla ”Wait For Me” (In Heaven).
”Armageddon Boogie” ei ole missään nimessä huono albumi. Sen ongelmista suurimpia on kuitenkin se, että sitä vaivaa tietty omaleimaisuuden ja todellisen irtioton puute. Siellä, missä sitä löytyy, kuulostaa se enemmänkin kevennetyltä ja rock-pitoiselta ysärin puolivälin pop-rock-vaihteen Annihilatorilta. Waters ja hänen taustabändinsä soittavat (edelleen) helvetin hyvin, ja soitannolliset yksityiskohdat on hiottu ja harkittu viimeisen päälle. Sitä ei käy kieltäminen. Albumin julkaisun yhteydessä kovasti hehkutettu ”nyt-jotain-aivan-toisenlaista”-fiilis jää Watersin touhuja pidempään seuranneelle kuitenkin valitettavan vähäiseksi.
Albumin loppupuoliskolta löytyy onneksi pari piristysruisketta. Hieman ryhdikkäämmin potkaiseva ”Pull The Wool” on yhteiskunnallisen kärjekkyytensä vuoksi albumilta edukseen erottuva kappale. Muusta kokonaisuudesta poiketen on piristävää, että ”Our Love Song” osoittautuu yllättävänkin ysärivaikutteiseksi post-grunge-siivuksi. Muutoin albumin loppupää toistaa tasapaksuhkosti jo sen alkupuolella esiteltyjä maneereja etenkin albumin nimikkobiisin läsäytettyä tasajalka-alastulon hyppyrikummun jälkeen taas yhtenä teknisesti briljanttina mutta David Lee Rothia suorastaan imitoivana hiilipaperikopioluomuksena.
Eikä siinä vielä kaikki: ”Armageddon Boogie” toimii myös alkuvuodesta lanseeratun mobiilipelin ”Rock Kommanderin” ääniraitana. Albumi soveltuu siihen tarkoitukseen varmasti parhaiten, sillä Watersin parhaat vanhaa klassista hard rockia mallintavat hetket löytyvät ennemminkin Annihilatorin myöhempien aikakausien kiekoilta kuin nyt julkaistulta albumilta. Siitä näkökulmasta katsottuna pelimaailman taustahälyyn hukkuva arkipäiväinen kitara-rock on varmasti Watersillekin taloudellisesti selkeästi kannattavampi tuotos kuin yksikään tällä vuosituhannella julkaistuista Annihilator-albumeista. Herää vain kysymys, kuinka paljon tällaisen albumin tekemistä puoltivat taloudelliset intressit Watersin kaltaiselle useamman sukupolven metallikitaristeja innoittaneelle kitarasankarille, ja kuinka paljon musiikillinen kunnianhimo.
