”Jello ja Jourgensen pahanteossa” – klassikkoarvostelussa Lardin 30-vuotias ”The Last Temptation Of Reid”

Kaksi puolihullua anarkistineropattia, Al Jourgensen (mm. Ministry, Revolting Cocks, Pailhead ja 1000 Homo DJs) ja se ainoa oikea Dead Kennedys -vokalisti Jello Biafra, yhdistivät voimansa vuonna 1988. Omilla saroillaan molemmat heistä olivat käyneet jo tuossa vaiheessa vuosikymmenen ajan taiteen ja musiikin keinoin kamppailua alati sekopäisemmäksi kotimaassaan, Yhdysvalloissa, kärjistyviä ja vinoutuvia sosioekonomisia asetelmia sekä poliittisia valtasuhteita vastaan.

Jourgensenin goottipopista ja post-punkista metallimausteiseen industrialiin jalostunut musiikillinen ilmaisu sai vertaisensa tuen Biafran terävä-älyisistä, ajan kuvan mukaisissa epäkohdissa tiukasti kiinni olevista teksteistä ja makaaberin teatraalisesta vokalisoinnista, jota Jourgensen kuorrutti tunnistettavilla huutolaulutuplauksillaan. Yhtyeen rytmiryhmän täydensivät Jourgensenin Ministrysta tuttu aisapari, basisti-kosketinsoittaja-tuottaja Paul Barker sekä yhtyeen kiertuerumpalina ”Land of Rape And Honey” -rundilla soittanut Jeff Ward.

jalostui herrojen sivuprojektina ja -tuotteena hardcoren ja tuolloin vasta varhaisessa kehitysvaiheessa olleen industrial metalin uniikiksi sulatusuuniksi. Hulppean kieroutunutta hardcorea sisältävä, yhtyeen kolmen biisin debyytti-EP ”The Power of Lard” näki päivänvalon syksyllä 1989. Lard soitti noina aikoina, 1980-luvun lopussa ja vuosikymmenen taitteessa satunnaisia keikkoja Ministryn Amerikan-kiertueiden keikkojen erikoisnumeroina.

Lardin ensimmäinen pitkäsoitto ”The Last Temptation of Reid” ilmestyi 26. syyskuuta 1990 Biafran oman independent-levy-yhtiön Recordsin kautta. Albumi äänitettiin Chicago Trax -studiolla toukokuussa 1990 äänittäjä/tuottaja Jeff ”Critter” Newellin (mm. Nine Inch Nails, Skinny Puppy ja Ministry) johdolla. Tuotannosta vastasivat yhtyeen pääsyylliset naamioutuneina taiteilijanimien Hypo Luxa (Jourgensen), Hermes Pan (Barker) ja Count Ringworm (Biafra) taakse. Albumin nimi juontuu Martin Scorsesen elokuvasta ”The Last Temptations of Christ”, mutta twistillä, jossa kuvitteellinen orjantappurakruunu painettiin yhtyeen ensi-EP:n äänittäjän ja Chicago Trax -äänistudion omistajan Reid Hyamsin päähän. Kaivurihirviöltä lastaan suojelevaa äitiä kuvaavan, upean kansitaideteoksen teki Biafran eri albumiprojektien levynkansitaiteista aiemminkin vastannut Winston Smith, ja levynkansien suunnittelun päällysmiehenä toimi brittiläislähtöinen graafikko John Yates.

Albumin aggressiivisen teollisia kappaleita täydensivät kummalliset, äkkiväärillä tunnelmilla leikittelevät soitto-osuudet. Biafralle omaleimaiset, pirullisesti määkivät laulumelodiat sekä spoken word -pätkät toivat myös oman, hirtehisen klovneriakuunnelmansa albumille. Poliittisesti latautuneet tekstit sisältävät terävääkin terävämpää yhteiskunnallista analysointia sarkasmin linssien läpi. Erityisesti ne kuvaavat koko planeetalle tuhoisaa ja ihmisten hyvinvoinnin vaarantavaa, länsimaisen edistyksellisyyden mukanaan tuomaa pölkkypäisyyttä. Ennen kaikkea lyriikat ovat kuitenkin varoittavia kuvauksia yhdysvaltalaiseen malliin puetusta kapea-alaisesta maailmankatsomuksesta, uskonnollisesta vainoharhaisuudesta ja poliisivoimien liioitellusta voimankäytöstä, joiden takaa avautuu aivan oma ironisen groteski mutta pelottavan todellinen maailmansa.

 

Lardin ominaissoundin muodostivat ’82 punkin ja hardcoren ainesosien seostuminen yhteen teollisen pelkistetysti hakkaaviin rumpu-basso-komppeihin. Albumin ehdottomin hitti on Oliver Stonen ”Natural Born Killers” -leffan soundtrackillekin päätynyt, teollisen rodeomaisesti nakuttava singlebiisi ”Forkboy”. Kyseisellä kappaleella rumpuja soitti sittemmin mm. R.E.M.:n live-kokoonpanossa ja King Crimsonissa soittanut, alkuvuodesta 2020 menehtynyt Bill Riefling.

Pääosin neljän hevisoinnun punk-riffillä, suoraviivaisella puolikompilla sekä kertosäkeissään Disney-satuanimaation kaltaisena taianomaisen kertosäkeen avulla hillittömän tehokkaasti toimiva ”Pineapple Head” on kerrassaan häkellyttävän kekseliäästi hardcoren ja metallisen vaihtoehtorockin rajoja rikkova teos. Dead Kennedysin ”Holiday In Cambodia” -klassikon tunnistettavan riffikierron Rieflingin pelkistetysti soittamaan industrial metal -komppiin sotkeva ”Mate Spawn & Die” jatkaa puolestaan ryöpytystä eräänä albumin painostavimpana kappaleena.

Rumpali Wardin tulkitsema grungahtavan poljennon sekä speed ja thrash metalin spoken word -raitaan sekoittava ”Drug Raid At 4 AM” jatkaa albumin tositapahtumiin perustuvaa, tragikoomista tarinankerrontaa. Samaa ilmaisutyyliä edustaa myös Biafran puhelinpylväästä lukemaan, kristillisen uskonlahkon saarnajulistukseen tai oikeammin sen absurdiuden irvailuun perustuva ”Can God Fill Teeth?”.

Albumin tummasävyisin kappale, ”Bozo Skeleton”, toimii puolestaan disko-rockin ja post-punkin elementein hienoisilla thrash-mausteilla. Unkarilaisesta, 1930-luvulla Keski-Euroopassa junia raiteiltaan suistaneesta psykopaatti-insinööristä kertova ”Sylvestre Matuschka” on albumin metallisin biisi ja muistuttaakin tunnelmaltaan merkittävästi Biafran vuonna 1989 yhteistyössä D.O.A.:n kanssa tekemän, loistavan ”Last Scream Of The Missing Neighbour” -albumin hykerryttävää päätösraitaa ”Full Metal Jackoff”.

Biafran päivittämien sanoitusten myötä kertojahahmon irvokkaan reippaasti hullujenhuoneelle marssittava lainakappale ”They’re Coming To Take Me Away…..ha-haaa” päättää varsinaisen albumin varsin häiriintyneissä tunnelmissa. Lardin coveroiman biisin alkuperäisen version teki ja julkaisi yhdysvaltalainen viihdeartisti Napoleon XIV vuonna 1966.  Albumin CD-version bonuskappaleena kuullaan vinyyliversiolta pois jätetty ja erillisenä 12″-singlenä julkaistu mahtipontisen ironinen, päälle kymmenminuuttinen vokaaliversio Jello Biafran vuonna 1988 soolokappaleena julkaisemasta instrumentaalista ”I Am Your Clock”. Biisi jätettiin pois albumin LP-versiolta, koska se ei mahtunut mukaan vinyylimitan tultua vastaan kahdeksan kappaleen jälkeen.

”The Last Temptation of Reidin” voi vaikuttaa äkikseltään kuunneltuna tummalta, kolkolta ja vajaassa tunnin mitassaan välillä yksitoikkoiseltakin kokonaisuudelta. Useat kuuntelukerrat kuitenkin avaavat monia albumille taidokkaasti ujutettuja ja piilotettuja tasoja. Albumi yhdistää tyylillisesti hardcoren, post-punkin, alkukantaisen industrialin ja thrash metalin nyansseja poikkiteloisiin ja hämmentäviin elementteihin, kuten kirkko- ja viihdemusiikkiin. Yhtye onnistuu tässä vastakohtien yhdistelemisessä parhaimmillaan jopa nerokkaalla tavalla.

 

Albumin julkaisun jälkeen Lard piti levynjulkaisukonsertin Chicagossa. Yhtye toimi myöhemmin 1990-luvulla periodeittain, aina, kun sen jäsenten kalentereihin merkityt muut bändikiireet ja tiukat aikataulut sen sallivat. Yhtenä merkittävänä hidasteena yhtyeen uran kohdalla on ollut myös rumpali Wardin vuonna 1993 tekemä, valitettava itsemurha.

Vuonna 1998, uudistuneella kokoonpanolla, Lard julkaisi toisen, aivan erinomaisen albuminsa ”Pure Chewing Satisfaction”, jolla mukaan oli tullut debyyttialbumiin verrattuna reilusti enemmän 1990-luvulla pintaan nousseen pomppumetallin elementtejä. Tästä kiittäminen oli nyt jo edesmenneen Ministry– ja Rigor Mortis -kitaristi Mike Scaggian mukaantuloa yhtyeeseen. Vuonna 2000 julkaistiin 1990-luvun aikana eri sessioissa yhtyeen äänittämä, hulvaton ”70’s Rock Must Die” -EP.

Biafra ja Jourgensen ovat suunnitelleet Lardin paluuta uusien biisien tekemisen puitteissa kuluvallakin vuosituhannella, mutta toistaiseksi laihoin tuloksin. Jourgensenin myöhäisemmän spin-off-projektiyhtye Surgical Meth Machinen vuonna 2016 julkaistulle debyyttialbumille Lardin voimakaksikko loihti sentään lyriikkavideobiisin ”I Don’t Wanna”.

Lard on ollut viimeiset 30 vuotta erittäin merkittävä kulttiyhtye vaihtoehtometalli-, industrial-, crossover- ja hardcore-piireissä ympäri maailman. Mm. Soulflyn ja (ex-)Sepulturan Max Cavalera on imenyt yhtyeen kieroutuneesta ilmaisusta piikikkäitä elmenttejä omien yhtyeidensä ilmaisun elävöittämiseksi. Näistä ilmeisimpänä Lard-vaikutteisena yhtyeenä voi nimetä Nailbombin. Myös Mike Pattonin eri musiikkiprojekteista voi kuulla helpostikin Lardin ennakkoluulottoman kieroutuneita vaikutteita. Metallican ex-basisti Jason Newstedin alkuperäinen yhtye Flotsam & Jetsam puolestaan coveroi ”Forkboyn” vuoden 1997 albumillaan ”High”.

Kommentoi julkaisua