Minulla on kädessäni juuri julkaistu ja odotettu Jinjerin neljäs studioalbumi ”Wallflowers”. Tämän ukrainalaisen metalcore-yhtyeen ympärillä on ollut jo jonkin aikaa hyvää pöhinää, ja odotankin innolla, miltä tämä uusi albumi kuulostaa.

Albumi käynnistyy kovalla rytinällä kappaleella ”Call Me A Symbol”. Tämä kappale irrottaa kyllä viimeisetkin korvavaikut korvista ja saa heti mielenkiintoni herämään. Jo heti avauskappaleessa mielenkiintoiset rytminvaihdot ja poikkeuksellinen musikaalisuus kiinnittävät minut otteeseensa. Seuraavana kuultu ”Colossus” on avausraitaa hivenen suoraviivaisempi, mutta ei mielenkiinnoton sekään. Epätoivoiset tuskanhuudot rytmittävät liki täydellisesti tätä metalcoren ilotulitusta. Ennen albumin julkaisua julkaistu ”Vortex” sulahtaa sujuvasti tämän musiikkielämyksen jatkoksi.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

Viimeistään ”Disclosure!” käynnistää pääni sisäisen pittiringin, ja huomaan pääni pyörivän täysin automaattisesti tämän kappaleen raskaiden kitarariffien tahdissa. Vaikka tahdit ovat raskaat, on kappaleessa kuitenkin mukana kepeää ilakointia, ja minut valtaa energisyys raikkaalla kulmalla. Kappale on kuin kutsu psykologiseen peliin, jota maustavat Tatiana Shmailyukin herkulliset äänen niekut. Tähän yhdistettynä tempon vaihtelevuudet, jotka on mielestäni toteutettu mielenkiintoisesti ja metalcorelle epätyypillistä musikaalisuutta kunnioittaen. Seuraavana kuultu ”Copycat” ei jäljittele mitään jo aiemmin kuultua, ja kappale uhkuu täyttä naisenergiaa. Albumi on tähän asti pitänyt sisällään jopa grungemaisia piirteitä, jotka rikkovat täydellisesti metalcoren normeja. ”Copycatissä” kuuluu mielestäni tätä normien rikkoutuvuutta albumin kappaleista eniten, ja se on mielestäni vain positiivista. Hetkellisesti kappale tuo mieleeni jopa yhden 90-luvun vaihtoehtorockin klassikkoyhtyeenä pidetyn Guano Apesin.

Albumin puolen välin tienoilla kuullut ”Pearls And Swine” ja albumin nimikkokappale ”Wallflower” näyttävät albumikokonaisuuden rauhallisempaa puolta olematta kuitenkaan tylsiä. Kappaleiden välillä kuultu ”Sleep Of The Righteous” alkaa jopa hieman uhkaavasti epätoivon kahleita kolistellen, mutta kappale taittuu myöhemmin jopa keijumaiseen kepeyteen. Juurikin tällainen kameleonttimainen tunnetilojen vaihtuminen kertoo jotakin Jinjerin nerokkuudesta.

”Dead Hands Feel No Pain” toimii tyydyttävästi omalla abstraktilla tavallaan. Kappale sisältää hyvää melankolisuutta, mutta jotenkin minun on vaikea saada kappaleesta sen syvemmin mitään irti. Albumin heikoin lenkki on mielestäni ”As I Boil Ice”. Tunnen itseni kappaleen edetessä jopa hieman levottomaksi, ja mieleeni hiipii ajatus, onko koko edeltävän albumin otteessaan pitäminen viimein luiskahtamassa sormieni välistä. Kauaa en kuitenkaan tässä levottomuudessa vello, kun albumin päättää kunnon loppubileet käynnistävä ”Mediator”. Kappaleen aloitus saa minut jo pidättämään hengitystäni alun ”Stop”-käskyllä. Huulet sinisenä tätä musiikkinautintoa ei kuitenkaan tarvitse kärvistellä, vaan käskyä seuraa todella tarmokas ”Go!”-käsky, joka varmasti pistää niin minun pääni sisäisen pittiringin pyörimään kuin toivottavasti ihan oikean pittiringin sitten, kun tästä yhtyeestä päästään jälleen nauttimaan turvallisesti keikkalavoilla.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

Seinäruusuksi ”Wallflowers” ei tyydy jäämään. Yhtyeen musiikissa on jotain hyvin mystistä. Tässä mystisyydessä piilee varmasti osa tämän yhtyeen taiasta. Aina, kun luulen saavani yhtyeen Pandoran lippaan hieman raolleen, lippaan kansi sulkeutuu niin, että saan näpeilleni. Tämä näpeille saaminen saakin tuntua, ja olen iloinen, että se omalla kohdallani myös tuntuu.

8½/10

Kappalelista:

1. Call Me A Symbol
2. Colossus
3. Vortex
4. Disclosure!
5. Copycat
6. Paerls And Swine
7. Sleep Of The Righteous
8. Wallflower
9. Dead Hands Feel No Pain
10. As I Boil Ice
11. Mediator

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy