John Smith Rock Frozen – huurteinen festivaali Jyväskylän Paviljongissa tuntui ylellisyydeltä pandemian keskellä

John Smith Rock Festival on festari, jonka mainitseminen kirvoittaa monelta siellä käyneeltä kehuja. Itse en ole vieläkään päässyt kyseiselle festarille, mutta onneksi kyseisen festivaalin tapahtumajärjestäjä onnistui toteuttamaan kertaalleen peruutuneen John Smith Rock Frozenin Jyväskylän Paviljongissa. Täysin suunnitelmissa ei pystytty pysymään, kun kaksi ulkomaalaista esiintyjää joutui perumaan keikkansa viime hetkellä. Myös pandemiaan liittyvät kokoontumisrajoitukset kiristyivät koronapassien voimaantulon myötä. Näitä taustoja vasten, festivaalin toteutuminen itsessään oli pieni ihme, ja sen takia tuntuikin ruhtinaalliselta päästä kuuntelemaan rockia ja metalia tuhansien muiden ihmisten kanssa.

Kahden päivänä aikana festarilla esiintyi kaikkiaan 12 yhtyettä. Kun tanskalainen D-A-D ja saksalainen Equilibrium peruuntuivat lauantaille osallistumisen, pääsi Omnium Gatherum onneksi paikkaamaan yhtyeitä. Esiintyjien suhteen perjantai oli selvästi rock-painotteisempi, kun lauantaina oli tarjolla enemmän metalia. Nostan seuraavaksi esiin muutamia ajatuksia yhtyeistä, joiden esiintymiset puhuttelivat.

Festivaalin ensimmäinen esiintyjä, One Desire, nappasi sympaattisimman esiintyjän tittelin vokalisti-kitaristi André Linmanin kömpelöiden puheiden ansiosta. Ihmettelin aluksi hänen aksenttiaan, mutta syy selvisi keikan aikana, kun muusikko muistutti omista suomenruotsalaisista juuristaan. Aikoinaan Sturm Und Drangin riveistä ponnistanut Andrea on ollut One Desire -yhtyeessä vuodesta 2013 lähtien ja yhtye on julkaissut kaksi albumia. Yhtyeen musiikki on melodista ja hyväntuulista rockia, jolla oli hyvä käynnistää sisäfestivaali. Tunnelma oli rento keikan aikana ja Linmanin kömpelöt puheet kevensivät tunnelmaa entisestään. Linman ei voinut olla peittelemättä soittamisen intoaan, ja se paistoi myös muustakin yhtyeestä.

One Desiren hyväntuulisen esiintymisen vastapainoksi perjantaina saatiin kuunnella Timo Rautiainen & Trio Niskalaukausta, jonka esiintyminen oli aivan toisesta päästä. Tapansa mukaan mustiin vaatteisiin somistautuneet muusikot eivät hilpeyttä välittäneet, vaan aloittivat keikkansa ajankohtaisella ja paatoksellisella sanomalla luonnon kaltoinkohtelusta. Keikkaa jatkettiin verkkaisella ja painostavalla otteella, jota kevennettiin kappaleiden välissä hienoisella huumorilla. Konsertin loppuun oli säästetty kovimmat paukut, eli ”Surupuku” ja ”Lumessakahlaajat”, joista jälkimmäinen sai tapansa mukaan kylmiä väreitä aikaan. Yhtyeen esiintyminen oli varmaotteista, kuten saattoi odottaakin.

Kotimainen Ensiferum oli yksi niistä yhtyeistä, jonka näkemistä odotin festivaalilla erityisesti. Onnekseni, en joutunut pettymään. Ensiferumin folk- ja power metalia sekoittava soundi on omintakeinen ja yhtye esiintyi suuren innostuksen ja energian voimin. Vauhdikkaat ja mahtipontiset kappaleet seurasivat toisiaan, eikä vokalisti-kitaristi Petri Lindroos tuhlannut puheille liiaksi aikaa. Ensiferumin konsertin aikana nähtiin useampi moshpitti, ja kuten metallikonserteissa yleensä, suurempia haavereita ei sattunut.

Ruotsalainen hard rock -yhtye Mustasch oli festivaalin toinen ulkomaalinen esiintyjä. Ruotsalaisyhtye on ollut tuttu näky Suomen kamaralla ennen pandemiaa, enkä ihmettele miksi. Yhtye kykenee järjestämään joka kerta mieleenpainuvan rock-show’n.  Tavallisesta poiketen bassokitaran varressa ei nähty Stam Johanssonia, vaan häntä tuurasi joku itselleni tuntemattomaksi jäänyt muusikko. Se ei luonnollisesti Mustaschin soittoa haitannut, ja basisti näytti sille, että hänet oli otettu yhtyeessä muutenkin hyvin vastaan. Poikkeuksellisesti yhtyeen vokalisti-kitaristi Ralf Gyllenhammar ei soittanut tällä kertaa kitaraa, vaan keskittyi täysin laulamiseen. Ilman kitaraakin Gyllenhammar oli elementissään lavalla, eli hoiti yleisön naurattamisen ja laulattamisen tuttuun tapaansa. Mustasch soitti intensiivisellä tahdilla kappaleitaan, ja konsertti tuntui päättyvän aivan liian nopeasti.

Lauantain suhteen omat odotukseni olivat kohdistuneet eniten Mikkelin ylpeyttä, Bloodred Hourglassia, ja kotimaamme ylpeyttä, Amorphista kohdin. Kummankaan yhtyeen kohdalla en joutunut pettymään, mutta BRHG:n kohdalla pääsin jälleen ihmettelemään, miten järjettömän kovatasoiseksi tekijäksi yhtye onkaan muuttunut. Viidennen pitkäsoittonsa tänä vuonna julkaissut mikkeliläisyhtye soitti musertavia kappaleitaan sellaisella raivolla, että yleisö oli haltioissaan. Vaikka yhtye esiintyi lauantaina jo toisena, oli paikalle kertynyt runsaasti väkeä. Näin BRHG:n viime vuonna Dark River Festivalilla, ja lauantai keikan perusteella mikkeliläisyhtye oli jälleen pykälän vakuuttavampi. Yhtyeen keikkaa seuratessa mietin, että BRHG lukeutuu Suomen melodisen death metalin kärkeen, ellei peräti parhaimmaksi. BRHG kannattaa ehdottomasti nähdä keikalla, jos et ole koskaan nähnyt.

BRHG ei pelkästään yllättänyt keikallaan, vaan saman teki kotimainen Omnium Gatherum. Näin tämän melodisen death metal -yhtyeen vajaa kuukausi sitten soittamassa Lutakossa Oceanhoarsen kanssa. Marraskuun konsertti oli hyvä, mutta isommalla estradilla yhtye tuntui nousevan uusiin sfääreihin. Vaikka yhtye oli varoitettu paikalla parin päivän varoitusajalla, eikä ollut näin ollen ehtinyt valmistautua niin paljon kuin yleensä, onnistui Omnium Gatherum soittamaan ja välittämään aidon riehakkaan tunnelman. Omnium Gatherum onnistui innostamaan yleisöä mukaan ja soitti hikisen keikan vakaalla intensiteetillä. Tästä kiitos menee koko yhtyeelle, mutta vokalisti Jukka Pelkoselle on annettava erityiskiitosta esiintymisestään. Vokalisti kun sai aidolla olemuksellaan yleisön innostumaan kunnolla. Ja näyttihän hän itsekin kovasti nauttivan keikasta.

Festivaalin loppupuolella esiintynyt Amorphis oli myös selvästi festivaalin yksi odotetuimmista nimistä. Tämä pitkän linjan metal-yhtye ei säästellyt voimiaan, vaan antoi hevikansalle sitä mitä se halusi: raskaita riffejä, murisevia lauluja kuin puhtaampia tulkintoja. Amorphis on saavuttanut suomalaisen metalin kivijalka-asemansa, ja syystä, ja se tuli ilmi lauantainkin keikan perusteella.

Vaikka molemmille festivaalipäiville oli vain kuusi esiintyjää, olivat päivät tarpeeksi pitkät. Siitä huolimatta, ohjelma oli niin tiivis kuin mahdollista puolen tunnin väliajoilla. Tauot siivittivät tapahtumaa eteenpäin, ja ennen kuin huomasikaan, oli päivä tullut päätökseensä. Omalta osaltaan viihtyvyyttä festivaalilla lisäsivät sen erinomaiset puitteet ja järjestelyt. Paviljongissa oli tarjolla iso sali ja useita, pienempiä tiloja, jotka mahdollistavat miljöönvaihdoksen. Rakennuksessa oli runsaasti tilaa, ja kun pöytiä oli sijoitettu harkiten, oli ihmisten mahdollista sijoittua väljästi ainakin isoimmassa oleskelutilassa. Istumapaikkoja oli erittäin paljon tarjolla, mikä on oivallinen helpotus jaloille, jotka eivät ole festaritaukojen jälkeen tottuneet seisoskeluun.

Kaikkinensa John Smith Rock Frozen -festivaali oli onnistunut niin miljöönsä kuin ohjelmansa perusteella. Paviljonki on erinomainen paikka sisäfestivaalille, ja kun tapahtumajärjestäjältä löytyy tällaista rohkeutta valita ohjelmistoon erilaisia yhtyeitä, saa festivaalikansa tapahtumasta aiempaa enemmän irti. Annan ison suosituksen tälle sisäfestivaalille, ja toivon mukaan, pääsen joskus kokemaan itse kesäfestarinkin.

Raportti: Aleksi Parkkonen

Kuvat: John Smith Rock Festival