Jokavuotinen päähän pinttyneen tervejärkisyyden irroittaja – arviossa Tekramütischin ”Dictum & Factum”

Hulluuden ja nerouden raja on tunnetusti häilyvä – ihan yhtä häilyvä kuin pöljyyden ja rasittavuuden raja. Tuo itämaan knallipää, Tekramütisch, onnistuu kuitenkin sekoittamaan nuokin rajapyykit keskenään häkellyttävän tehokkaasti. Saavutus sekin sinänsä. Viimeisen vuoden mittaisen periodin aikana syntynyt yhtyeen yhdennentoista tuotantokauden neljä albumia on pinottu samojen kansien väliin ”Dictum & Factum” -CD-kokoelmalla. Muun muassa Kumikamelin ja Eläkeläisten kantaviin voimiin kuuluvien tai jossain kohtaa kuuluneiden Toppo Koposen ja Jukka Hyrkkään sohima ja nikkaroimana, 40 biisin tupla-laser-levynä julkaistava 40 biisin järkäle hoonaa kuulijaan pinttyneen tervejärkisyyden kerrosta piinaavan nautinnolliset puolitoista tuntia.

”Tekroille” jo perinteeksi muodostuneella auringonkierron mittaisella julkaisutahdilla kootulta kompilaatiolta löytyy tällä kertaa tajuntaa hämmentävät albumikokonaisuudet ”Saa tykätä”, ”Ei tartte auttaa”, ”Arkinen piina” ja ”Onko nyt hyvä?”. Annostelin ensikokemuksen kokoelmaan autorotiskoni CD-soittimesta matkatessani kuluneen kesän Porisperestä takaisin etelään. Kauniisti aamukasteesta kimaltavan aamuauringon kultaamien viljapeltojen lävitse ajellessa oli ”Dictum & Factum” melko totaalinen kokemus. Onneksi se osoittautui kuuntelukokemukseltaan keveämmäksi kuin vuosi sitten julkaistu ”Tsemppiä!”.

Vuorovedoin Koposen ja Hyrkään sooloilemat (epä)kappaleet ovat enemmän tai vähemmän tajunnanvirtana suollettua metatason touhottamista ja tunkeutumista elämän ja ympäröivän maailmankaikkeuden yksityiskohtiin mitä hämmentävimmistä tulokulmista. Tasalaatuista briljanssia ei hommalta lähtökohtaisesti kaikkien fysiikan lakien mukaankaan osannut odottaa. Yllättävyyskin alkaa olla näillä julkaisumäärillä jo siinä ja siinä, mutta edelleen mennään rimaa hipoen yli. Suosikkibiiseikseni nousevat vitsillä sisään, jalat edellä ulos tuleva ”Kokovartalokipsi”, sille eräänlaisena jatkumona toimiva ”Loppukevennys”, Koposen lyyrisen nerokkuuden osoittava ”Minun multani” ja koko homman kruunaava kantrileiskaisu ”Nimby Jim”.

Vaikka osa tauluun heitettävistä tikoista lentääkin tällä kertaa takalaudan ohi metsikön puolelle, on ihailtavaa seurata herrojen Koponen ja Hyrkäs sinnikästä ja tyystin peittelemätöntä kaistapäisyyttä mitä obskuurimpien kappaleiden synnyttämisessä ja läpi tauhoamisessa. Siihen ei eläin kykene. Vielä harvempi ihminen.