Jos Ratt tai Mötley Crüe olisivat hirviörokkareita – kymmenen vuotta sitten Lordi synnytti ”Babez for Breakfastin”
Kun lempibändisi julkaisee levyn, josta muodostuu kaikkien aikojen suosikkisi, eivät odotuksesi bändin seuraavaa levyä kohtaan välttämättä ole kovin vaatimattomat. Kun Lordi julkaisi neljännen albuminsa ”Deadache” vuonna 2008, oli se täydellisempi kuin olisin osannut kuvitella suosikkiyhtyeeni levyn olevan. Se ylitti kaikki odotukseni ja väistämättä nosti odotuksiani bändin seuraavaa levyä kohtaan. Täydellisestä on kuitenkin paha parantaa, ja tiesin, että korkeimmalta huipulta tullaan väistämättä aina alas. En siis odottanut Lordin viidennen albumin ylittävän edeltäjäänsä. Elättelin kuitenkin toivoa siitä, että ehkä ”Deadache” olisi uljas uusi alku Lordille ja että bändin seuraava levy seuraisi sen jalanjälkiä vielä pidemmälle – toisin sanoen vielä synkempää tunnelmaa ja vielä verisempiä sanoituksia. Tiesin kuitenkin, että Lordin levyt olivat tähän asti aina vuorotelleet kahden ääripään välillä. Joka toinen levy oli ollut pirteää ja suoraviivaista bileheviä, kun taas joka toinen synkempää ja tunnelmallisempaa kauhuheviä. ”Deadache” oli bändin tähän asti ilmestyneestä neljästä albumista selkeästi synkin ja melankolisin. Järkeen kävikin, että seuraava olisi käänteisesti bändin pirtein koskaan.
Jo kuulematta Lordin viidettä albumia ”Babez for Breakfast” tiesin, että luvassa olisi tosiaankin jotain aivan muuta kuin edeltäjänsä hetkittäin pikimustaa synkistelyä. Tämän kertoi jo pelkästään levyn kirkuvan kirkkaan vaaleanpunainen kansitaide. Vaikka kyseessä ei siis ollutkaan toivomani ”Deadachen” kauhutunnelmainen jatko-osa, en voi sanoa levyn olleen pettymys ilmestyessään syyskuussa 2010. Rakastin ”Babez for Breakfastia” heti ensikuulemalta, ja kymmenen vuotta ilmestymisensä jälkeen se on yhäkin mielestäni Lordi-albumeiden kärkikolmikossa. Rakkaudestani levyn kappaleisiin kertoo esimerkiksi se, että kaikista popeinta ja melodisinta kasaritukkaheviä huokuva ”Rock Police” keräsi iTunes-kirjastossani pelkästään ensimmäisen parin vuoden aikana useamman sataa kuuntelua. Usein saatoin kuunnella saman biisin putkeen useampaan kertaan, ja jokainen kerta oli aina edellisen veroinen.
Mainos päättyy
”Babez for Breakfast” on Alice Cooperin ”Trashin” ohella niitä levyjä, joita en pysty kuuntelemaan paria biisiä pidemmälle, ennen kuin tarve laulaa mukana kurkku suorana on ylivoimainen. Tämä jos jokin on Lordin tuotannossa vastustamaton bilelevy, joka nostaa aina hymyn huulille. Esimerkiksi ”Discoevil” ja ”Midnite Lover” ovat joitain bändin koko uran tarttuvimmista sävellyksistä, kun taas ”Non Stop Nite” on kolisevine rumpuineen ja hoilotuksineen täydellinen livebiisi, jonka toivoisin löytyvän bändin settilistasta vielä tänäkin päivänä. Erityisen lähellä sydäntäni ovat kuitenkin levyn päätöskappaleet ”Granny’s Gone Crazy” ja ”Devil’s Lullaby”. Nämä biisit ovat levyn synkeimmät, ja niissä Lordin popahtava melodiantaju yhdistyy täydellisesti veikeään kauhutunnelmaan. Jos Lordi tekisi kokonaisen levyn näiden kahden biisin kaltaista materiaalia, voisi siinä olla jo ainesta bändin parhaimmaksi levyksi. Jälkimmäinen näistä biiseistä on vieläpä kappale, jonka sanoituksiin uskon itseni tavoin suuren osan Lordi-faneista samaistuvan:
”The night is your friend / The morning is the enemy / The darkness transcends / The daylight brings misery / So stay away out of the sun / Where shadows can not breathe / Don’t be afraid here in the dark / You’re with your family”
Sitten ”Babez for Breakfastin” julkaisun olen yllätyksekseni kuitenkin huomannut tietynasteisen kahtiajaon fanien suhtautumisessa albumiin. Monta vuotta elin siinä uskossa, että kaikki Lordi-fanit itseni tavoin elivät siinä yhteisymmärryksessä, että ”Babez for Breakfast” on aivan fantastinen tuotos. Sitten ehkä viitisen vuotta levyn julkaisun jälkeen aloin huomaamaan jotain erikoista bändin fanikunnan keskuudessa: nimittäin faneja, joiden mielestä kyseessä ei ollutkaan loistolätty, vaan päinvastoin Lordin ylivoimaisesti heikoin levy. Kuplani puhjetessa hämmennykseni oli jonkin aikaa suurenmoinen. Sittemmin olen kuitenkin kehittänyt teorian siitä, mistä tiettyyn pisteeseen asti ristiriitainen suhtautuminen tähän levyyn johtuu.
”Babez for Breakfast” on viimeinen niin sanottu klassinen Lordi-levy, jonka soundi perustuu puhtaasti 80-luvun hard rockiin. Biisit ovat keskimäärin kolmeminuuttisia, ne rakentuvat tarttuvien kertsien varaan, ja ne ovat yksinkertaisia ja helposti mieleenpainuvia. Tämän levyn jälkeen Lordi ei kuitenkaan ole koskaan enää palannut näihin lähtökohtiin kokonaisen levyn verran. Sittemmin bändi on kunnostautunut pääosin alkuaikojaan raskaampana orkesterina sekä esimerkiksi viimeisimmällä ”Killection”-albumillaan eri soundeja laidasta laitaan kokeilevana poppoona. Väitänkin, että Lordin fanikunta on ”Babez for Breakfastin” jälkeisen suunnanmuutoksen myötä jakautunut kahtia. On itseni kaltaiset kuuntelijat, jotka rakastuivat ensisijaisesti bändin ensimmäisen muutaman levyn yksinkertaiseen hard rock -soundiin. Sitten ovat 2010-luvulla Lordin löytäneet fanit, jotka ovat rakastuneet ”Babez for Breakfastin” jälkeiseen raskaampaan ja metallisempaan Lordiin. Jälkimmäinen näistä on se joukko, jonka väittäisin vieroksuvan eniten niitä hetkiä, jolloin bändi kumartaa suurimpien idoleidensa edustaman kasaritukkahevin suuntaan.
”Babez for Breakfast” on näitä hetkiä kuitenkin täynnä alusta loppuun, ja siinä mielessä se on ehkä kaikista Lordin albumeista rehellisin bändin ytimelle. Kertoohan sen jo sinkkubiisi ”This Is Heavy Metalin” julistama sanoma. Lordin maailmankuvassa melodinen kasarihevi oli, on ja tulee aina olemaan validi hevimusiikin muoto, jolta mikään sen jälkeen tullut raskaampi tai teknisempi lähestymistapa ei voi viedä pohjaa. Bändi edustaa ylpeästi genretraditioita, jotka heidän korviinsa eivät koskaan vanhene ja joita he tuovat jälleen uuden sukupolven kuultavaksi.
Kaikista bändin levyistä ”Killection” on varmaankin ainoa, jolla Lordi kuulostaa vielä enemmän idoleiltaan kuin ”Babez for Breakfastilla”. Jos Ratt tai Mötley Crüe olisivat kasarilla pitäneet kauhuleffamaratonin Alice Cooperin kanssa ja päättäneet ruveta tämän jälkeen hirviörokkareiksi, kuulostaisi lopputulos varmaankin enemmän tai vähemmän tältä levyltä. Muutenkin ”Babez for Breakfast” on täynnä hetkiä, jotka sitovat Lordia samaan jatkumoon ihailemiensa bändien kanssa. Esimerkiksi ”Give Your Life for Rock and Roll” on tribuutti edesmenneille rokkareille, kuten Eric Carrille, Wendy O. Williamsille, Cliff Burtonille ja Bon Scottille. Soittaapa entinen KISS-kitaristi Bruce Kulick jopa kitarasoolon balladissa ”Call Off the Wedding”, kun taas Vinnie Vincent Invasionista ja Slaughterista tutulla Mark Slaughterilla on puherooli kappaleessa ”Granny’s Gone Crazy”. Albumin on jopa tuottanut veteraanituottaja Michael Wagener, jonka kädenjälki kuuluu useammalla Lordin esikuvien albumilla.
Mainos päättyy
Nimekkäästä tuottajasta huolimatta ”Babez for Breakfastin” soundimaailma on kuitenkin saanut vuosien saatossa kritiikkiä joiltain Lordi-faneilta, itseni mukaan lukien. Pääosin olen kylläkin sitä mieltä, että levy huokuu todella hienoa kasaritunnelmaa, ja esimerkiksi levyn kosketinsoundi on lähes poikkeuksetta aivan fantastinen. Jos jokin soitin on itselleni kuitenkin hevissä ja raskaassa rockissa tärkeä, niin se on sähkökitara. Parhaimmillaan ”Babez for Breakfastin” kitarasoundi on levyn raskaimmissa kappaleissa ”This Is Heavy Metal” ja ”ZombieRawkMachine”, joissa se jytisee juuri sopivan rouheasti. Suurimmassa osassa levyn kappaleista kitara uhkaa valitettavasti kuitenkin hukkua bassoon ja koskettimiin levyn miksauksessa, minkä seurauksena levyllä on hitusen verran liian pehmeä ja tuhnuinen kokonaissoundi minun makuuni. Jos jonkin soittimen en hevilevyllä soisi hukkuvan miksauksessa, niin se on kyllä kitara.
Kerran tässä on kritiikin makuun päästy, todettakoon vielä, että ”Babez for Breakfastin” ilmestyessä en voinut välttyä tunteelta, että Lordi otti sillä edelliseen levyynsä verrattuna askeleen taaksepäin. ”Deadache” oli nimenomaan albumi, jolla Lordin hirviöt tuntuivat omiin korviini kasvaneen muusikkoina. Heidän soittonsa oli parempaa kuin koskaan, ja levyn hetkittäin melankoliset sävellykset osoittivat sekä melodioidensa että sanoitusten puolesta tälle bändille yllättävää kypsyyttä. Tähän verrattuna ”Babez for Breakfastin” biisit kuulostavat väistämättäkin kliseisiltä ja ennalta arvattavilta. Esimerkiksi kuullessani ”This Is Heavy Metalin” ensimmäistä kertaa muistan toisen kertsin aikana miettineeni, että tämä on jo niin kliseinen biisi, että kohta bändi alkaa varmaan hokemaan ”HEA-VY ME-TAL”. Ja kirjaimellisesti kymmenen sekuntia myöhemmin juuri näin tapahtui. Naurun pidätteleminen siinä vaiheessa oli erittäin haastavaa.
Olisi kuitenkin harhaanjohtavaa väittää, että tällä levyllä Lordi olisi vain ja ainoastaan taantunut. Yksi bändin suurimpia vahvuuksia on se, että jokainen sen albumeista tuo jotain uutta kulmaa sen soundiin, eikä ”Babez for Breakfast” ole poikkeus. Kyseessä on esimerkiksi ensimmäinen Lordi-levy, jolla kuullaan akustista kitaraa. Balladissa ”Call Off the Wedding” kuullaan bändille epätyypillisesti jousisoittimia, kun taas kappaleeseen ”Give Your Life for Rock and Roll” on eksynyt mukaan gospel-kuoro. Ja mitä enemmän aikaa kuluu ”Babez for Breakfastin” julkaisusta, sitä enemmän huomaan kaipaavani sen aikaista Lordia. Osittain ehkä siksi, että vuosien vieriessä kaipaan teinivuosieni synkistelyn jälkeen koko ajan enemmän ja enemmän pirteää, elämänmyönteistä bilemusiikkia, jota ”Babez for Breakfast” tarttuvine kertseineen ja neonvärejä pursuvine levyvihkoineen edustaa. Osittain syynä on myös se, että pienien puutteidensa vuoksi en usko levyn edustaman tukkahevi-Lordin koskaan saavuttaneen täyttä potentiaaliaan. Unelmoinkin päivästä, jolloin Lordi palaisi tämän levyn tunnelmiin hiomaan sen timantin kirkkaimpaan olomuotoonsa. Sellaista maailmaa ei olekaan, jossa tukkaheviä soittavalle hirviöbändille ei olisi tilaa. Ja jos on, en halua sellaiseen maailmaan ikinä joutua.
Kappalelista
Mainos päättyy
1. SCG5: It’s a Boy!
2. Babez for Breakfast
3. This Is Heavy Metal
4. Rock Police
5. Discoevil
6. Call Off The Wedding
7. I Am Bigger Than You
8. ZombieRawkMachine
9. Midnite Lover
10. Give Your Life for Rock and Roll
11. Non Stop Nite
12. Amen’s Lament to Ra
13. Loud and Loaded
14. Granny’s Gone Crazy
15. Devil’s Lullaby
Lordin kotisivut
Lordi Facebookissa
Kirjoittanut: Markus Mickels