Jospa nämä biisit vain olisivat syntyneet Lemmyn elinaikana – arviossa Phil Campbell & The Bastard Sonsin ”Kings of the Asylum”

Joulun välipäivien aikaan 2015 tapahtuneen Lemmyn kuoleman jälkeen Motörheadin walesilainen kitaristi, Phil Campbell perusti kolmen poikansa Tylan, Danen ja Toddin, kanssa ”The Bastard Sonsin”. Keskitien perinteistä hard rockia moderniin radioystävälliseen Amerikan mallin voimarockiin yhdistelevä perheyhtye teki muutaman vuoden sisään EP:n ja pari pitkäsoittoa, sekä kiersi uutterasti keskikokoisia saleja maestron vanhan bändin malliin.

Uusimmalle albumilleen, ”Kings of the Asylumille” vokalistiksi rekrytoitiin hieman hajuttoman ja mauttoman vaikutelman itsestään vokalistina jättäneen Noel Starrin tilalle napakalla raspiäänellä, mutta myös ajan kuvaan sopivan samettisella fraseeraustyylillä varustettu Joel Peters.

”Kings of the Asylum” ei poikkea yhtyeen totutusta linjasta. Jämäkästi groovaava ”Walking In Circles” avaa pelin keskivertoa paremmin. ”Too Much Is Never Enough” on anatomiansa puolesta kuin Motörheadin ”Stay Out Of Jailin” jatko-osa. Anthraxin ysärituotokset mahtipontiseen, Dio-tyyppiseen kasarihevimelodiaan yhdistävä ”Hammer And Dance” nousee biisinä albumin kirkkaimpaan kärkeen. ”Strike the Match” on AC/DC:n ja Def Leppardin sukuisessa suorasukaisuudessaan albumin tehokkaimpia, livetarkoitukseenkin erittäin hyvin soveltuvia vetoja. Uuden aallon brittiläisen heavy metalin ja rockaavan proto thrashin välimaastoon istuva ”Schizophrenia” tarjoilee sitten musiikillisesti albumin rautaisinta nyrkkiä. Blues-poljentoisessa albumin nimibiisissä Campbellin nyanssirikas rytmikitarasoitto hakee avuja edeltäjänsä ”Fast” Eddie Clarken tavaramerkkinä 1980-luvun taitteessa toimineesta, kylmän kalsean utuisesta soundista.

Räyhäkän ”Overnight Sensation” -albumin kaikuja sisältävä ”The Hunt” päästää Bastard Sonsien käsittelyssä ensimmäistä kertaa modernimman Motörhead-pedon vapaaksi ja näyttää Campbellin kitarismin räyhäkimmän puolen. ”Show No Mercy” viimeistään rokkaa sen verran railakkaasti, että vanhan ’The Welsh Wankerin’ riffikynän on todettava olevan tämän esityksen perusteella paremmassa terässä reiluun kymmeneen vuoteen. Höyryjyrän lailla päälle vyöryvällä räimeriffimoukaroinnilla varustettu ”No Guts! No Glory!” alleviivaa kyseistä ajatusta. ”1916”-albumin ”Nightmare / The Dreamtimen” päämelodian kaikuja sisältävä ”Ghosts” edustaa albumin melodisemmin rullaavaa osastoa. Maniac punk rockaa Michael Monroen vaaleiden bootsien jäljillä tehokkaasti, vaikka biisin mitassa olisikin minuutti-kaksi karsimisen varaa. Bonusraitana kuultava ”Monster” on sekavan kulmikkaana ja turhan sliipattuna rokettina selkeä ylijäämäbiisi, joka tuskin tuo lisäarvoa paketille.

Lopun viimein kuulijan on todettava, että kyseessä on Phil Campbell And The Bastard Sonsin toistaiseksi paras albumi. Paikoitellen se sisältää myös Motörheadin loppuhetkiä selkeästi parempia aineksia. Ainoastaan Lemmyn korutonta ja ketään säälimätöntä korahtelua tulee kappaleita kuunnellessa ikävä.