Jossain määrin välttämättömyys – arviossa Clawfingerin ”Before We All Die”

Kun maailmanmeno on mennyt jo hyvän aikaa yhä enemmän vituralleen, on ruotsalaisen rap-metallin kulmakiven, Clawfingerin paluu hyvin perusteltu. Kun tukholmalaisyhtye vihjaili muutama vuosi sitten uudelleen tulemisestaan ”Environmental Patients” -videosinglellään, leijui ilmassa perusteltu pelko pienestä populismipeikon yliotteesta yhtyeestä. Kaksi vuotta sitten yhtye tarjoili ensimmäiset live-näytteensä kyseiseltä kiekolta Suomen kamaralla. Tapahtumapaikkana toimi Hellsinki Metal Festival. Vajaa kaksikymmentä levytöntä vuotta siinä sitten meni, mutta ei suotta.

Clawfinger on aina ollut parhaimmillaan silloin, kun ympärillämme vellovat sosio-poliittiset ongelmat ovat perkelöitymässä. Parhaimmillaan se on ollut liikaa valtavirran metallin kuluttajille: liian crossover, liian kantaaottava ja liian rehellinen. Kappaleiden sanoitukset yhtyeen kahdeksannella albumilla pureutuvat säälimättä aikamme vitsauksiin: ahneuteen, välinpitämättömyyteen ja lähestyvään ekologiseen romahdukseen. Uutukainen tavoittaa tuon saman 90-luvun alun primitiivisen voiman ja onnistuu päivittämään sen melko hyvin kuluvan aikakauden kyyniseen maailmankuvaan.

Mutta heti, kun avausraita pamahtaa käyntiin, sylkee vokalistin, Zak Tellin, tuttu ja rytmisesti piiskaava ääni epäilykset päin naamaa samalla, kun ohjelmoija-kosketinsoittaja ja puhtaista lauluosuuksista vastaava Jocke Skog maalailee kappaleisiin pirullisen tehokkaita koukkuja.

Trumpin leirin edesottamuksia kumartelematon thrash-pala ”Scum” ja kuin Deftonesin ja CMX:n linkittävä ”Ball & Chain” avaavat pelin jämäkästi. Viimeistään alkupuoliskon Lard-henkisen tehoriffipakkauksen ”Tear You Downin” perusteella albumilta uskaltaa odottaa paljon. Makeita trip-hop-loopeja tarjoileva tosi-tv-dystopiakuvaus ”Big Brother” ja kokeellisella rytmiikallaan kuulijan alati varpaillaan pitävä ”Linked Together” muistuttavat yhtyeen juurista. Chillisti sykkivällä hip hop -kilkuttelulla kokonaisuuteen uudenlaista tasapainoa antava ”A Perfect Day” on myös sarallaan mallikelpoinen bangeri.

Tellin ilmiömäisellä flow’lla varustetusta vanhan liiton räppiosuudesta rasittavaan nu-metal-hinkkaukseen ajautuva ”Going Down (Like Titanic)” sekä yksitotisena läpijuoksuna pököttävä ”You Call Yourself a Teacher” tiputtavat loppupuoliskolla kokonaisuuden tasoa harmittavasti. Ministryn soundikavalkaadiin luontevasti istuvaa blues-kitarointia halvasti mallintava ”A Fucking Disgrace” ei myöskään vakuuta aivan täysin

Erääksi Clawfingerin vahvimmaksi kappaleeksi kautta aikain nousee nokkelan simppelisti rytmittelevä ja riimittelevä ”Kill The Dream”. Parin vuoden takainen raisu mutta parin vuoden jälkeen sanomallisesti parhaat päivänsä nähnyt singlelohkaisu ”Environmental Patients” palauttaa albumin kurssin sen viimemetreillä kuitenkin jokseenkin kohdilleen. Kokonaisuuden päättävä nimikkobiisi sulkee ympyrän siihen, mistä se alkoikin: kelvolliseen thrash-henkiseen herättelyyn. Ainoa, mitä kappaleesta puuttuu, on kunnollinen ja mukaansa tempaava kertosäe.

Tuotannollisesti levy on laatustandardien mukainen ja soundillisesti massiivinen. André Skaugin murhaavasti jylisevä basso ja Bård Torstensenin kitaravallit luovat jännitettä ja pelotetta samalla, kun Micke Dahlénin rennosti groovaavien beatien, industrial-vivahteisesti voimalla soittaman nakutuksen ja trip-hop-rytmien välinen tila hengittää vapautuneesti. Paikoin se taas suorastaan hyperventiloi.

Clawfinger ei yritäkään olla nuori ja trendikäs. Se on vihainen aikuinen, joka on nähnyt kaiken ja on entistä pettyneempi ihmiskuntaan. Kriittisesti tarkasteltuna levyllä on muutama hetki, jolloin biisirakenne nojaa turhankin turvallisesti tuttuihin ajatusmalleihin ja kertosäekaavoihin. Ne ovat kuitenkin pieniä syntejä, kun kokonaisuus on näin energinen.

”Before We All Die” on väkevä paluulevy, joka heikkouksineenkin tuntuu jossain määrin välttämättömyydeltä. Se muistuttaa meitä siitä, miksi tarvitsemme Clawfingerin kaltaisia tyylitajuisia ja avarakatseisia totuudentorvia. Tervetuloa takaisin, Clawfinger.