Juhannustanssit Nummijärvellä – Nummirockin ylväs paluu (osa 1/3)

Niin siinä vain kävi, että muutaman vuoden festivaalittomassa tilassa kärvistelyn ja itkunsekaisen epätoivon festivaalien, ja etenkin Nummirockin, paluuta odottelun aika oli viimein ohi. Tuntui kuin tuota epämääräistä limboa jossa elimme ei olisi koskaan ollutkaan ja normaaliin päiväjärjestykseen paluu tuntui yhtä hyvältä kuin aina ennenkin – ellei jopa paremmalta, sillä tätä oli kuitenkin suunniteltu ja hehkutettu jo pidemmän aikaa. Samoihin tunnelmiin kuitenkin sisältyi pieni pelko siitä, olenko luonut itselleni liian suuret odotukset vanhojen muistojen pohjalta ja tuleeko tämä mahtava paluu olemaan kuitenkin vain vanhan miehen nostalgiantunteiden nostatusta.

Nuo epämääräiset takaraivossa vellovat tunnetilat kuitenkin väistyivät lähes välittömästi käynnistettyäni auton ja suunnattuani sen aerodynamiikan lakeja halveksuvan keulan kohti Nummijärven leirintäaluetta. Festivaali olisi käynnistyvä keskiviikkona ja kuten hyviin tapoihin kuuluu, olin ajoissa paikalla jo tiistain iltapäivän ensitunteina. Etujoukko omasta leiriseurueestani oli saapunut jo edellisenä päivänä urheasti aurinkoa uhmaten pystyttämään telttojaan ja pressukatosta, joka osoittautui loppuviikon helteen paahtaessa elintärkeäksi keitaaksi. Henkinen hyvinvointi saattaa olla vaakalaudalla ja PND tuntuu vahvana jo nyt ennen ensi juhannuksen kinkereitä. Nummirock-22 osoitti kuitenkin sen, että ammattitaidolla, vahvalla uskolla tulevaisuuteen ja etelä-pohjalaisella järkähtämättömyydellä saadaan aikaan hienoja tapahtumia joita kannattaa odottaa – vaikka sitten useampikin vuosi. Voinemme edelleen kutsua tätä ainoaksi oikeaksi tavaksi viettää juhannusta.

Keskiviikko – Lempeän koskettava, mutta vahva aloitus.

Keskiviikon avasi seitsemän bändin lämmittelykierros, joka potkaisi käyntiin Kaaosklubin ja InfernoStagen keikat. Pitkän aikaa olimme odotelleet sitä makeaa ensipuraisua, jonka tiesi johtavan vain suurempien suupalojen nauttimiseen, ja tätä livemusiikin herkkua olisi luvassa vielä monen päivän ajan. Nummirockin ensitahdit kuultiin lapsille ja nuorille suunnatun bändileirin päätöskonsertin muodossa, joka oli hienosti hiottu ja hienommin toteutettu, varmasti ainutlaatuinen kokemus jokaiselle leirin osallistujista. Olikin jälleen mukava huomata miten nuori energia tartuu ja innostaa. Tätä seurasi Nummirock Ensemblen järjestämät bileet, ja kyllähän se hyvältä kuulosti. Vaikka säätilan puolesta aamupäivän vesisateet tuntuivatkin hieman lannistavilta, ne olivat silti jotenkin tuttua tunnelmaa luova osa kokonaisuutta ja ilmathan paranivat kuitenkin loppuviikkoa kohti hyvinkin dramaattisen paahtaviin lukemiin.

Tästä oli hyvä jatkaa Rytmihäiriön keikalle jossa löysin jälleen itseni – pitistä. Bändi tarjoilikin varsin kattavan ja suurenmoisen spurgurituaalin, jossa yleisön kuumentuvaa tahtia lietsottiin suurempiin vauhteihin lavalta vesipyssyllä ammutun Gambinan voimalla. Gambinan yllyttämän taikapiirin jälkeen olikin vuorossa hieman silotellumpaa popimpaa soundia Memoremainsin ja Ember Fallsin muodoissa. Kumpaakaan kyseisistä bändeistä en ollut aiemmin nähnyt ja keikat yllättivätkin positiivisesti, vaikkeivät ihan sitä ominta kategoriaani edustaneetkaan. Tässä vaiheessa iltaa täytyi hieman käydä evästämässä tulevia Vornan ja Metsätöllin keikkoja varten. Vornan ”Sateet Palata Saavat” -kiertueen lopettavan keikan luoman hienon tunnelmoinnin ja täyteen pakatulle Kaaosklubille soitettujen kappaleiden jälkeen jo auringon painuttua mailleen, alkoi InfernoStagella Metsätöllin keikka. Virolaisen folkmetallibändin soundi soi vahvasti rantalavan maalauksellisten maisemien ympäröimänä, aiheuttaen jälleen sen tunteen, että kyllä, nyt olemme Nummirockissa ja tämä ei voi kuin muuttua paremmaksi.

Torstain tuulet, tykittely ja kiihtyvä tahti.

Jokseenkin pitkälle aamuun venyneiden leirintäalueen jatkobileiden ja ryhmämme juhannusperinteiden suorittamisen jälkeinen torstai aukeni meille tuulisena, mutta edellistä lämpimämpänä. Tämä tarkoitti myös sitä, että pääsimme katsomaan keikkojen täyttä antia kaikilta lavoilta soitettuina. Kaaosklubin avasi Kaunis Kuolematon, jota seurasi InfernoStagella soittanut Kiuas, bändi jota en muista nähneeni missään ikuisuuksiin. Kiukaan lämmitettyä yleisöä, vahvaa suoritusta seurasi myös pitkään odotetulta Korpiklaanilta, joka mielettömällä tarttuvalla energiallaan avasi remontoidun ja laajennetun päälavan. Nopea kurkkaus InfernoStagen tarjontaan, jossa rannan puolella soitti Carach Angren samalla intensiteetillä kuin viimeksi heidät Nummessa nähdessäni. Taattua tykittelyä.

Oli kuitenkin myönnettävä, että en millään ehdi nähdä jokaista bändiä, sekä vanhaa saatika uutta tuttua, joten tällä kertaa oli pakon edessä keskityttävä enemmän yhtyeisiin, joita itse odotin. Ohjelmaa katsoessani totesin, että tänä vuonna saadaan nauttia täyslaidallinen metallimusiikin ilosanomaa. Suurten nimien sekaan nimittäin mahtui myös paljon pienempiä bändejä ja jotta kaikista ehtisi nauttia, tulisi festivaalia joko pidentää päivällä tai siirtää erilliseen nummiversumiin, jossa aikaa ystävien seurassa bändejä katsellen olisi loputtomasti. Kaaosklubin puolella soittavia bändejä tuli kuitenkin nähtyä tasaisesti aina klubin anniskelualueelle siirtymisen ja siellä tuttujen kanssa turisemisen lomassa, joskin jokin keikoista saattoi jäädä väliin.

Päälavan puolella kohkannut At The Gates tarjoili jälleen kerran ”Slaughter Of The Soul” -juhlakiertuetta, mutta soittivat myös tuoreempaa materiaalia. Vaikka bändin olenkin lukuisia kertoja nähnyt, oli keikka jälleen katsomisen arvoinen. Bändi oli vedossa ja vaikka herroilla alkaakin ikää jo olla, ei se menoa tuntunut hidastavan. Samaan sarjaan meni osaltani Rotting Christ, jonka keikasta tuli nähtyä ja nautittua suuri osa, mutta varmalla otteella soittavat kreikkalaiset olivat rantalavalla kuin kotonaan ja sehän näytti tuntuvan hyvältä myös yleisön puolelta.

Päivän odotetuimpiin kuului Euroopan kiertueensa Nummirockista aloittanut Alien Weaponry, joka oli saapunut kaukaa Uudesta-Seelannista asti. Itselläni ei ollut juurikaan aiempia kokemuksia kyseisen yhtyeen esiintymisistä muutamia ulkomaan keikkoja ohimmennen vuosia sitten kuulleena. Keikka kulki mukavasti ja jo hieman villiintyneemmän yleisön vastaanottavaisissa käsissä vauhti tuntui yltyvän. Siitä olikin mukava jatkaa matkaa jälleen InfernoStagen puolelle todistamaan Wolfheartin kauniin kaihoisia keskikesään ja laskevaan aurinkoon sopivia melodioita.

Päivän käännyttyä iltaan ja illan alkavan yön puolelle olikin ainoastaan sopivaa, että torstain viimeisenä bändinä KaaosKlubin puolella raivosi Chamber Of Unlight, joka onnistuikin niin hienosti, että se voitti mielestäni jopa Steelfesteillä kokemani keikan. Tämä tosin saattoi johtua myös mahtavan päivän luomasta hienoisen liikuttuneesta olemuksestani sekä tilasta, joka toimi bändille varsin mainiosti. Siispä hymy korvissa ja niska auringon polttamana suuntasin sandaalini kohti leirintää ja aamuun asti kestänyttä oheisaktiviteettia johon kuului yhteislaulua ja kuoppien kaivamista. Tämän myötä oli jälleen hyvä jatkaa seuraavaan päivään, vaikka varsinaista lepoaikaa ei juhlimiselta tuntunutkaan riittävän. Sehän ei tietenkään haitannut, sillä eipä tänne kukaan nukkumaan tule muutenkaan. Voitaneen siis todeta, että tätä lisää kiitos, ja mielellään enemmän ja äkkiä.