Juhla, jossa ihmisen on hyvä olla – Porispere tuli, soi ja voitti


”On tämä s**tana työmaa”, kirjoitti Porispere Facebook-sivuilleen saatuaan perjantaiaamulla kuulla Nyrkkitappelu-yhtyeen peruneen keikkansa samaisesta syystä kuin Huora-yhtye pari päivää aikaisemmin. Ymmärsin kyllä järjestäjien tuskan ja kävi heitä sääliksikin ajatellessaan heidän kamppailua, sillä muutenkin koronan ja sen tuomien rajoitusten uhka roikkui yllä kuin kuuluisa Damokleen miekka. Kaiken lisäksi oli vielä luvattu helteisen kesän päätteeksi myrskyä, josta Porillakin on valitettavia kokemuksia. Onneksi tällä kertaa kaikelta tältä säästyttiin ja Pori rokkasi jälleen vanhaan malliin. Edellä mainittujen nimien lisäksi myös Behm joutui perumaan sunnuntaisen keikkansa.

Porispereen on aina miellyttävä tunnelma tulla – niin tälläkin kertaa. Portilla kaikki sujui jouhevasti; erityispisteet siitä, että kaikista ongelmista huolimatta henkilökunta oli sangen mukavaa ja kaikki palvelu sujui mutkattomasti sekä hymyillen. Muutenkin olen aina ihaillut festivaalin henkeä sekä miljöötä ja vaikutuksen ne tekivät jälleen tänäkin vuonna. Kuten Popeda voisi sanoa: ”pieni, mutta silti hirmu suuri”. Tunnelma on kotoinen ja intiimi ja siitä huolimatta mitään ei puutu.

Maailman epävakaan tilanteen vuoksi ulkomaiset nimet jäivät tällä kertaa pois, joten kymmenvuotisjuhlille kaavailtu Anthrax ei ollut kertomassa, kuka on laki. Tämä ei silti menoa loppujen lopuksi haitannut, sillä niin monipuolisen ja hyvän ohjelman festari oli itselleen saanut kasattua. Yleisöä oli varmasti nyt normaalia rajatummin, mutta menoa se ei haitannut.

Perjantai 30.7.

Infernaalisen kuuman kesän päätteeksi festivaalin avajaispäivänä ilma oli jokseenkin epävakaa, mutta se sopi mitä mainioimmin Lokkilavaksi nimetyllä päälavalla taistelunsa aloittaneen Ensiferumin pirtaan. Yleisöä ei ollut nyt sattuneesta syystä niin massiivisesti, mutta kyllä se sotahuuto tuli ilmoille useammasta suusta ja tanner tömisi. Minulle Ensiferumin edustama maailma on jäänyt aina vähän tuntemattomaksi, mutta kyllä se kietaisi nyt vallan voimakkaasti syövereihinsä. Yhtyeen ulosanti oli mahtipontista, mutta silti täynnä sorminäppäryyttä vaativia koukkuja. Yhtyeen ehdoton valtti on myös siinä, että päävokalisti Petri Lindroosin lisäksi lauluvoimaa yhtyeeltä löytyy runsaasti, ja jopa niin, että kosketinsoittaja Pekka Montin lauloi runsaasti puhtaita osuuksia ollen esimerkiksi ”Defence Of The Sampon” aikana lavan keulahahmo. Puhtaan laulun ja ärjymmän ulosannin vaihtelu toi hyvää kontrastia ja oli erittäin toimiva ratkaisu. Yhtyeessä on jotain niin perisuomalaista, mutta samalla siinä kaikuvat kansainvälisten miekkojen kalahdukset. Jotenkin on myös jäänyt maailman melskeissä vuosien varrella huomaamatta, kuinka kova kannuttaja Janne Parviainen onkaan. Parhaiten itselleni jäi keikasta mieleen jo nimenäkin hieno ”Rum, Women, Victory”, joka nopeana biisinä vahvan savun seassa esitettynä jäi vahvasti loppuillan korvamadoksi sekä ”From Afar”, jonka toisiaan syleilevät melodia sekä raivo ovat yhdistelmänä täysi napakymppi. Keikassa yhdistyivät kaikki hyvän hevishow’n elementit, mutta myös paljon muuta. Piru vie, olihan se kova ja positiivinen yllätys.

Litku Klemetti on nimenä ollut paljon tapetilla, ja olen kokenut hänet ja yhtyeensä mielenkiintoisina tapauksina, vaikka itse musiikkiin en syvemmin olekaan tutustunut. Niinpä päätin mennä keikalle avoimin mielin, mutta ikäväkseni täytyy sanoa, että juuri tässä ympäristössä juuri tällä hetkellä yhtyeen keikka ei minulle juurikaan auennut, enkä siitä paljoa irti saanut. Tämä ei ole yhtyeen vika, sillä kyllä he antaumuksella ja ammattitaidolla hoitivat hommansa, eikä keikka ollut mitenkään mielenkiinnoton tai huono. Ei vain ollut juuri tuolla hetkellä minun kuppini teetä. Bändillä on vahva oma tyyli ja jengi tuntui tanssivan sekä diggailevan, eikä näitä asioita voi missään tapauksessa väheksyä. ”Litku elää nykyajassa eikä 70-luvulla”, Klemetti sanoi lavalta, mutta ehkä minä olen joiltain osin jämähtänyt nykyajasta jälkeen.

Supernopealla aikataululla Nyrkkitappelua paikkaamaan tullut RelaxTrio kolahtikin sitten minulle kuin vodkarussian kohmeisena aamuna. Olihan se niin kova trio, että pakko oli laittaa vähän jalalla koreasti, vaikka en tanssijatyyppiä olekaan. Nimensä mukaisesti triona soittanut ryhmä oli niin energinen, vauhdikas ja mukaansa tempaava, että siinä ei ehtinyt maailman murheita paljon kelailla, kun ajaton rock ’n’ roll pisti lantion heilumaan. Leoparditiikerikuosinen laulaja pystybassoineen varasti suurimman huomioni ja kieltämättä pientä ihastusta oli ilmassa, mutta väheksyä ei voi muutakaan bändiä – ihastuin kyllä ihan koko bändiin. Jos bändin verbaaliseen repertuariin kuuluu esimerkiksi sana moonshine, niin bändi ei voi olla huono. Hävettää myöntää, että RelaxTrio on päässyt livahtamaan ohi korvieni, vaikka nimi olikin etäisesti tuttu. No, ei pääse enää ja samaa suosittelen muillekin, sillä nyt oli svengit niin kohdillaan.

Ilolla otin muuten vastaan sen, että teltasta oli luovuttu ja sirkuslava oli oikea ulkolava. Muiden lavojen mukaisesti sekin oli hyvällä maulla rakennettu niin, että lavalle oli esteetön näkyvyys niin anniskelualueelta kuin limonadipuoleltakin. Hieman koin itseni hölmöksi, kun en meinannut ensin löytää koko lavaa, mutta ystävällinen henkilökunta oli jälleen ihan kultaa.

Ensiferum oli Lokkilavalla loistavaa henkeä uhkuvaa marssia, mutta kyllä vielä konkareista Pate Mustajärvi oli itselleni se illan päällikkö. Popeda oli isommalla kokoonpanolla liikkeellä, sillä mukana heillä oli myös torvisektio. Myönnettävä on, että olipa kyseinen torvisektio varsin hyvällä maulla menossa kiinni, sillä kyse ei ollut vain taustalle jäävistä satunnaisista töräytyksistä, vaan sovitusten eteen oli nähty oikeasti vaivaa ja ne tukivat biisejä mitä mainioimmalla tavalla. Heidän tehokkuutta ei vähentänyt lainkaan se, että myös yhtenäiset liikkeet toimivat oikein hienosti. Tavallaan on vaikea keksiä keikasta jotain sellaista sanottavaa, mitä bändistä ei olisi jo sanottu. Yhtye oli huikeassa iskussa ja toki heillä on sellainen katalogi, että sillä täyttäisi useammankin festarikeikan. Ehkä hölmöä sanoa näin, mutta olihan itsestään selvää, että esimerkiksi ”Kersantti Karoliina”, ”Tahdotko mut tosiaan”, ”Repe & Lissu”, ”Pitkä kuuma kesä” (jonka aikana torvisektio saapui soittamaan soolon eturiviin), suomirockin yksi hienoimmista biiseistä ”Da da” ja itselleni aina toimiva ”Elämässä pitää olla runkkua” upposivat juhlakansaan oitis ja bileet olivat taatut. Menneisyyden vanki Popeda ei silti millään tavalla ollut ja kyllä ihan uuttakin materiaalia kuultiin esimerkiksi ”Sha-La-Lan” muodossa. Mansen rokkikone toimi takuuvarmasti ja heikkoa lenkkiä ei tästä ryhmästä löytynyt. Rumpali Lacun tyylitajuisesta esiintymisestä voisi eräskin Porisperen lauteilla Vince Neilin bändissä soittanut herra ottaa pienen oppitunnin ja rytmiryhmästä ikinuori Jyrki K. Melartin loisti iän tuomaa arvokkuutta. Vaatetustaan keikan aikana vaihtanut hyväntuulinen Mustajärvi loisti Huora-paidassaan, punaisessa baskerissa ja Batman-takissaan eikä niittirotsin maustama biker-look jäänyt yhtään jälkeen. Kaikkien näiden vuosikymmentenkin jälkeen yhtye näytti edelleen nauttivan täysin rinnoin esiintymisestä ja suomalaisen rockin ikoni näytti jälleen voimansa!

Energialavalla hämärtyvässä illassa soittanut The 69 Eyes oli varma oma itsensä, hyvässä ja pahassa. Pitkä ja menestyksekäs ura takaa sen, että myös he voivat helposti täyttää festarisetin pelkillä hiteillä. Näin ollen yleisöä ei ollut vaikea saada syttymään vaikka ”Lost Boys”, Dance D’Amour” ja ”Wasting The Dawn” -hiteillä. Uudemmasta materiaalista olin erittäin otettu viimeisimmän ”West End” -levyn avauskappaleesta ”Two Horns Up”, joka rokkasi vallan mukavasti. Soitto on varmaa (vokalisti Jyrkin alarekisteriin en tosin ihan aina pääse kiinni), materiaali on tasaisen vahvaa, esiintyminen on varmaa, mutta siinä piilee myös sudenkuoppa, sillä yhtye on niin tasaisen varma, että se on jo hieman taakka. Eihän heidän edustamassaan goottimeiningissä kuulukaan mitään kärrynpyöriä tehdä, ja kyllä kundit hyvin esiintyvät; en tiedä, saisiko näin edes sanoa, mutta minä pidän heitä sympaattisen oloisina hemmoina. Siitä huolimatta tuo itsevarma tasaisuus tekee yhtyeestä yllätyksettömän, ja itse kaipaisin vähän enemmän live-esiintymiseen vaaran elementtejä ja jotain uutta säpinää.

Jos puhutaan hyväntuulisesta esiintymisestä ja nauttimisesta lavalla olemisesta, niin Beast In Black on oikea esimerkki siitä, kuinka homma hoidetaan. Bändi oli myös niin lähellä kansainvälistä esiintyjää kuin Porisperessä pystyi tänä vuonna olemaan. Lavan ehdoton keskushahmo oli vokalisti Yannis Papadopoulos, joka otti lavan kokonaisuudessaan haltuun ja miehen taidot niin vokalistina kuin keulakuvana ovat kyllä uskomattomat. Muuta bändiä ei voi mitenkään jättää huomioitta, sillä yhtyeen liikkuvuus, yhteiset liikekuviot ja tuon tuosta kasvoille ilmestyvät hymyt antavat katsojallekin hyvän fiiliksen. Kaiken kaikkiaan lavashown näyttävyyteen oli satsattu ja vaikka linnoja ei lavalle ollutkaan rakennettu, niin liekeillä, valoilla ja esimerkiksi ”From Hell With Love” -biisin aikana räjähtäneiden pommien avulla saatiin erittäin hyvännäköistä jälkeä aikaan. Asiaa kuvannee se, että Papadopolous totesi ennen ”Repentless”-biisiä, että ”let’s burn this place down”. Bändi on tehnyt vain kaksi kokopitkää levyä, mutta materiaali on niin vahvaa, että yhtye pystyi vaivatta villitsemään ison porilaisen yleisön ”Blind And Frozenin” ja ”Sweet True Liesin” kaltaisilla stadionhiteillä, mutta myös hiljentämään yleisön kännykkävalojen ja sytkäreiden loisteeseen ”Ghost In The Rainin” kaltaisten mahtiballadien voimalla. Yhtye on tyylikäs ja siinä on selvää ison maailman meininkiä ja kun välispiikit ovat vielä englanniksi, niin ei yhtyettä oikeastaan osannut edes ajatella suomalaisena. Soittajia oli ilo seurata ja varsinkin rumpali Atte Palokankaan tyyli oli oivaa jatkumoa päivän muiden näyttävien rumpalien oheen. Keikan lopettaneen ”End Of The World” -biisin jälkeen oli vähän sanaton olo, mutta hymy ja fiilis kertoivat kuitenkin itselleni, että olipa se perhana taas kova.

Valitettavasti viimeisenä esiintynyt Tyrantti joutui vähän tuon Beast In Blackin aiheuttaman sanattomuuden uhriksi. Se ei silti ollut mitenkään bändin syy, vaan triolla oli huikea meininki ja bändi painoi sata lasissa varsilenkkarit sauhuten menemään. Taisi olla ensimmäinen kerta, kun bändin näin tositoimissa ja kyllä minä vallan ihastuin heidän anteeksipyytelemättömään ja nöyristelemättömään tyyliinsä. Bändi suolsi tiukkoja riffejä, meno oli hurjaa ja siitä huolimatta biiseissä oli tarttuvuutta yllin kyllin ja väistämättä oma niska nytkähteli bändin tahdissa. Harmi, että olen bändin missannut tähän asti, mutta parempi myöhään kuin liian myöhään – nyt ehdottomasti bändi lähempään tutustumiseen.

Näin oli ensimmäinen päivä saatettu kunnialla loppuun ja ystävällinen taksikuski vielä ystävällisempien taksinjakajien kera vei minut keräämään voimia seuraavaan päivään.

Lauantai 31.7.

Lauantaina aurinko päätti helliä festivaalikansaa ja mikäpä sen hienompaa. Pori oli juhlinut edellisten päivien aikana muutakin kuin tulevaa Porispereä, sillä paikallinen uimari Matti Mattson kauhoi Tokion olympialaisissa pronssia, eikä tämä temppu jäänyt Porispereltäkään huomaamatta. Mattson vieraili paikan päällä ja sai ikuisen VIP-passin festareille. Hieno ele hienoon päivään!

Oma päiväni alkoi Sirkuslavalta porilaisen Iku-yhtyeen parissa. Yhtyeen keulakuva Iku Tukiainen on tehnyt pitkän uran soittaen muun muassa Jussi Hakulisen kanssa Kinsky-yhtyeessä. Porisperessä yhtye esiintyi triona ja itse pidän valtavasti Ikun tyylistä tehdä juttuaan. Keulahahmona Iku selvästi liidasi bändiä ja minusta hän on tyyppinä aidon vilpittömän sekä jalat maassa olevan oloinen ja häntä kuvannee yleisöstä kuulunut huuto ”älä ole niin vaatimaton”. Hänellä on minun korvaa miellyttävä ääni ja vaikka yhtyeen esiintyminen ei ollut mitenkään huomiota varastavaa, nousivat hyvät biisit päärooliin. Miellyttävän leppoinen aloitus lauantaipäivään.

Samaan aikaan Ikun kanssa Energialavalla tyylitteli 22-Pistepirkko. Huolimatta siitä, että en ehtinyt keikkaa kovin pitkään seurata, se teki kuitenkin välittömyydellään syvän vaikutuksen. Varsinkin Keräsen veljekset olivat kuin kaksi menninkäistä kesäisellä heinäpellolla ja tämä siis kaikella kunnioituksella ja ihailulla. Yhtyeen meininki oli minimalistista, mutta silti niin vangitsevaa. Välillä vedettiin hyvin herkästi ja välillä oli sellaiset säröt, että Lemmykin kääntyi varmasti jossakin höristämään korviaan. Bändi veti ihan omaa juttuaan ihan omilla ehdoillaan ja sitä ei voinut kuin mykistyneenä ihastella. Toinen mahtava aloitus aurinkoiseen iltapäivään ja toivottavasti näen yhtyeen pian uudestaan.

Sitten olikin Lokkilavalla itselleni koko viikonlopun yksi odotetuimmista – ellei odotetuin – keikka, sillä Jussi Hakulinen & Likaiset Legendat soittivat debyyttikeikkansa. Hakulinen on tämän myötä ilmoittanut halunsa pistää pisteen -uralleen ja luvassa on ainakin vuonna 2022 muutama hallikeikka. Itselleni esimerkiksi Yön ”Varietee” on yksi tärkeimmistä levyistä kautta aikojen, joten odotuksetkin keikalle olivat korkeat. Yhtyeen saavuttua lavalle Hakulinen esitteli heidät sanomalla ”Me ollaan ihan uus bändi. Ette varmaan ole kuulleet, kun tämä on meidän eka keikka”. Kaiken kaikkiaan itse Hakulinen oli loistavassa vedossa ja hänen välispiikeissään oli paljon hyvää huumoria, vaikka en tiedä kuinka tarkoituksellista se oli. Ehkä yllättävää, mutta esimerkiksi ”Varieteen” biiseissä Hakulisen laulu kuulosti täysin luonnolliselta ja ikään kuin aina olisi ollut niin. Avausbiisinä soi ”Likaiset legendat” ja toisena tulleen ”Pieni ihminen suuressa maailmassa” -kappaleen aikana aukesivat ainakin omat liikutuksen kyynelkanavat. Jälkimmäisen biisin aikana syvän säväyksen teki erityisesti korostetut sointujen pudotuskohdat, joita en osaa tarkemmin musiikkiteoriaa sen enempää osaamatta selittää. Voi hemmetti, että se vain kuulosti upealta. ”Vain varjot häntä seuraa” -biisin alussa Hakulinen ohjeisti ihmisiä biisin ideologiasta, että ”antakaa ihmisen olla oma itsensä”. Bändilläkin oli vahvaa -taustaa, sillä aina niin tyylikkäällä basisti Jukka Lewisilla, upeita fillejä viljelleellä rumpali Antti Mäkisellä ja aina varmalla Daffy Terävällä on yhteensä melkoinen määrä vuosia yhtyeessä. Bändi rokkasi tunteella, mutta myös mahtipontisemmat ”Parrasvalot”, ”Rakkaus on lumivalkoinen” ja ”Joutsenlaulu” olivat yllättävän onnistuneita vetoja. Ensin mainitussa Jussin kanssa lauluosuuksia jakamaan saapui hänen tyttärensä Ellinoora, joka muuten viihtyi pääosin koskettimien takana. Keikka päätyi ainoaan uuteen biisi ”Ensilumi”, koska Hakulisen mukaan uusiakin oli kuulemma luvattu soittaa. Ellinooran laulama kappale oli kyllä tunnistettavaa Hakulista ja hieno biisi näin ensikuulemalta. Esitys ei pettänyt odotuksia millään tavalla ja toivottavasti hallikeikat toteutuvat.

Energialavalla jatkoi reippaalla hengellä Pojat. Laila Kinnusen samaisen kappaleen tahdissa yhtye tallusteli lauteille ja ensimmäisenä biisinä oli yhtyeen klassikoihin lukeutuva ”Utajärven yöt”. En ole aikoihin nähnyt Poikia keikalla ja jälleen näkemisen riemu oli suuri. Bändi paiskoi ilmoille hittiä hitin perään kuten ”Koko kesä”, ”Pasi Virtanen” ja ”Mari on förbi”, mutta ilokseni myös minulle uudempaa materiaalia tarjoiltiin, sillä esimerkiksi biisit ”Ketä sä rakastat”, ”Mä uskon meihin” ja ”Mie en tunne mitään” ovat aivan ässäkamaa vanhempien rallien rinnalla. Jälkeen ei jäänyt myöskään uusi single ”Kaikki on perseestä paitsi mä”. Bändin energinen ja hyväntuulinen esiintyminen ei voinut olla tarttumatta ja he antoivat musiikin puhua puolestaan, sillä välispiikit olivat harvinaisempaa herkkua. Erityisesti ihastuin keikan aikana kitaristi Mikko Holmströmin letkeään olemukseen ja muistiinpanojeni mukaan miehessä olisi ainesta lempiappiukoksi, isäksi tai miksi vaan. Tennarit vipattivat ja hauskaa oli, joten oikein osuva keikka.

Happoradioon minulla on aina ollut jonkunlainen viha-rakkaus -suhde. Bändi on ammattitaitoinen ja tekee tarttuvia kappaleita, mutta en vain taida olla niille oikeaa kohdeyleisöä. Pipoa myöden valkoisiin pukeutunut vokalisti Aki Tykki kyllä oli oiva esiintyjä Porissa kuten muukin yhtye, mutta en vain valitettavasti saanut bändistä paljoakaan irti, eikä se ole bändin vika. Hauskaa silti, että yhtye esitti keikalla muutamia kappaleita, jotka olivat illan korvamatoja, halusin tai en. Kertonee jotain bändin taidoista ja aina hienoa, että bändille riittää suosiota.

Sitten yhteen päivän suurimmista yllätyksistä, sillä Energialavalla esiintyneestä Moon Shot -yhtyeestä minulla oli aivan erilainen käsitys kuin millaiseksi yhtye paljastui. Entisiä Lapko, Disco Ensemble ja Children Of Bodom -miehiä sisältänyt yhtye oli minun mielessäni muodostunut jonkinlaiseksi laiskaksi brittipop-jutuksi, mutta paskan marjat. En tiedä, mistä tuo mielikuva oli tullut, mutta enpä enempää olisi voinut olla väärässä. Levyltä en ole bändiin vielä tutustunut, mutta livenä ainakin heidän energiansa oli aivan huikeaa tasoa ja ei voinut kuin ihailla bändin loputonta meuhkaamista, joka ei kuitenkaan ollut kaaosmaista sotkua, vaan hallittua kaaosta. Ehdottomasti sellainen bändi, jonka haluan ottaa lähempään syyniin.

Valitettavasti Moon Shot yllätti ja vangitsi äärelleen niin, että Lasten Hautausmaan keikka jäi itselleni vain parin biisin mittaiseksi. Saapuessani paikalle tunnelma oli harras ja lähes kuin särkyvää haurautta olisi ollut ilmassa. Hiljaisen hurmoksen sävyttämänä yhtye soitti kääntämäänsä Neil Young -coveria, jota ei kuulemma saa julkaista. Lasten Hautausmaa on kokonaisvaltainen kokemus, jota ei kannata katsoa puolivaloilla, vaan antautua kokonaan tunnelman vietäväksi.

Tästä tulen saamaan huutia, mutta Stam1na on minulle kuin System Of A Down. Tuntuu, että kaikki muut rakastavat ehdoitta ja minä olen ainoa juntti, jolle kumpikaan ei vain aukene. Tuossa on kyllä sinällään pointtia, sillä ajattelutapani lienee aivan liian suoraviivainen näiden yhtyeiden materiaaliin. Onneksi Stam1nan suosio ei ole minusta kiinni, sillä yleisöä keikalla riitti ja melkoinen pittikin siellä pyöri. Sitä en voi kieltää, että yhtyeen soittotaito on aivan pysäyttävä, ja esiintymisen intensiivisyys on niin järisyttävää, että sitä on vain pakko ihailla suu auki. Bändi antoi varmasti ihan kaikkensa ja yleisöä katsellessa oli sellainen fiilis, että hekin taisivat tuntea itsensä onnellisella tavalla aika piestyiksi. Hyvä Stam1na, jatkakaa omalla linjallanne!

Jos Lasten Hautausmaa oli Sirkuslavalla harras, niin tunnelma oli aivan muuta Ursus Factoryn aikana. Minulle keikka oli neitsytmatka yhtyeen maailmaan ja täytyy sanoa, että olihan kokemus. Olen aika paljon nähnyt elämäni aikana, mutta Ursus Factory onnistui lyömään ällikällä. Duolla oli kauhea meno päällä ja ikään kuin Eddie Van Halen sekä Tommy Lee olisivat kamapäissään pistäneet pystyyn maailmanlopun näytöksen. Meno oli sellaista, että paikalla ei pysynyt sen enempää runsaslukuinen yleisö kuin bändikään. Biiseistä ”Rakastuin lesboon” jäi vahvimmin mieleen, mutta olihan kaiken kaikkiaan melkoinen pyörremyrsky.

Apulanta on Suomessa meganimi ja sillä oli oikeutetusti vuoro laittaa päälava lauantailta pakettiin. Bändi on taikonut sellaisen määrän hittejä, että runsaudenpula on varmasti vaivannut settilistaa kasatessa. Sipen ja Tonin hoitaessa kommunikoinnin yleisön kanssa he kertoivat soittavansa myös vanhaa Apulantaa, koska ”sitähän te haluatte kuitenkin”. ”Mitä kuuluu” ja ”Teit meistä kauniin” ottivat yleisön haltuun ja varsinkin jälkimmäinen kolahti omaan herkistyneeseen mieleen lujaa. Yhtyeen valoshow oli pimeässä illassa upeaa katsottavaa ja muutenkin keikan näyttävyys oli omaa luokkaansa. Palatakseni siihen settilistaan, niin onhan selvää, että yleisö oli ihan pähkinöinä, kun sillä heitettiin sellaisia biisejä kuin radiossa runsaasti soinut ”60 uutta ongelmaa”, ”Lokin päällä lokki” ja vanhemmista klassikoista ”Armo”, Koneeseen kadonnut” ja ”Vasten mun kasvojani”. Viimeksi mainitun biisin aikana huomasin yhtyeessä kykyä itseironiaan ja huumoriin, joka on itseltäni jostain syystä jäänyt aikaisemmin heidän yhteydessään huomaamatta. Kuvissa bändi poseeraa triona, mutta lavalle oli haalittu isompi kokoonpano ja kyllähän kaikki toimi moitteettomasti. Jännät vibat tulivat myös siitä, että poikani on katsonut niin paljon Apulannan leffaa, että itselläkin meni välillä keikkaa katsoessa leffa ja todellisuus sekaisin. Apulanta tarjoili kokonaisvaltaisesti kattavan annoksen, johon kuului näyttävyyttä, huumoria ja aimo kasa suomirockin klassikoita. Paha tuosta on mennä mitään valittamaan.

Apulannan myötä laitoin oman Porisperen pakettiin ja päällimmäisenä jäi mieleen toimivien järjestelyiden lisäksi ihmisten ystävällisyys ja kaikin tavoin rento meininki. Kuten tuli mainittua aikaisemmin, henkilökunta oli avuliasta ja hoiti työnsä kaikella rakkaudella, vaikka voin kuvitella, että ei tämä ole ollut helppo rasti kaikkien ongelmien kanssa. Jo pelkästään sen vuoksi olen suunnattoman iloinen, että sekä perjantai että lauantai olivat loppuunmyytyjä päiviä ja olipa itselleenkin hienoa nähdä sekä ihmisiä että elävää musiikkia pitkästä aikaa. Tarpeeksi en voi myöskään hehkuttaa Kirjurinluotoa paikkana ja sitä, miten ympäristöä on käytetty festivaalin yhteydessä, sillä siellä on ihmisen hyvä ja rento olla. Hienoa Porispere ja ensi vuonna taas!

Kuvat: Sami Hinkkanen