Jurassic Rock, 8.-9.8.2014
Jos vaihtoehtomusiikilla, varsinkin metallipainotteisella, ryyditettyä festaria ajattelit lähteä tänä viikonloppuna viettämään, en usko että kevyempään suuntaan eli radion soittolistatarjontaan valahtanut Mikkelin Jurassic Rock on se ensimmäinen joka tulee mieleen. Onhan samaan aikaan menossa metalliurpoille Oulussa Jalometalli ja hipsterimielisille Helsingissä Flow. Jurassic Rock onkin tänä vuonna enempi normipampuille suunnattu verrattuna vaikkapa viime vuoteen. Samankaltaisesta yleisöstä samana viikonloppuna taistelee Porispere, mutta vielä monipuolisemmalla kattauksella, kuten myös Vaasan Hietsurock, mutta kyllähän tähän maahan festareita riittää ruuhkaksi asti. Jurassicin vetonauloina ovat kesän toisen Suomen keikoistaan Mikkelissä vetävä HIM ja ensimmäiselle Suomen keikalleen tullut yhdysvaltalainen hiphop-tähti Nelly. Ainakin säät ovat suotuisat, joka pakottaa ihmiset kodeistaan festareiden kalja-alueille pakkautumaan, jonne tämäkin pitkätukka lähti änkeytymään.
Perjantai
Jurassic Rock on kokenut sitten viime vuoden muutaman suuren muutoksen. Festareiden omistus siirtyy Seinäjoelta kokonaan Mikkeliin, mutta asiat jotka ovat itse festarikansaa lähellä on se, että tapahtuma on muuttunut kolmipäiväisestä kahteen ja festivaalialue on siirtynyt Visulahden huvipuistotiloista lähemmäs keskustaa. Järkevä veto sinänsä, että nyt festarialueelle on juna- ja bussiasemalta puolen kilometrin matka. Minuun itseeni tämä vaikuttaa sillä tavoin, että nyt festivaalit ovat näköetäisyydellä kodistani, joten ei voi ainakaan valittaa välimatkan pituudesta.
Kävellessäni lähemmäs festivaalialuetta näkyy katukuvassa kourallisia festivaaliväen oloista kulkijaa. Ensimmäisenä silmään pistää moni ohikulkija, joilla kaikilla on jotain HIMiin liittyvää yllään. HIMin on povattukin tuovan ennätysmäärän ulkomaisia festarivieraita Jurassiciin. Festivaalin alkutunneille ei olekaan paikalle kerennyt raahautumaan kuin muutamia kymmeniä ihmisiä, suurin osa tuntuu olevankin Jurassic Rock Crew -paita päällään. Pienemmän lavan eteen onkin kerennyt muutama ihminen odottelemaan festareiden avaavaa mikkeliläisyhtyettä Lord Fistiä. Saavunkin paikalle juuri ennen keikan alkua, kun intro on käynnissä ja pojat selät käännettyinä yleisöön.
Ensitahdit lyödään käyntiin ja selät kääntyvät, jolloin polkaistaankin liikkeelle puoltuntinen setti musiikkia, joka pitää sisällään Iron Maidenille kumartelevaa heavy metallia. Poikasilla on yllään ihonmyötäiset farkut ja shortsit, laulajan farkkuliivin olkapäillä makaa pieneltä petoeläimeltä lainattu turkis ja basistin hihattomassa seisoo ”I < 3 fisting”. Iron Maiden -henkiset soolotuplauksetkin osuvat merkkeihinsä. Yhtye ei musiikissaan venyttele tempojaan ääripäihinsä vaan koko ajan liidetään ripeän reippaalla tahdilla eteenpäin, joten slovareille ei sijaa anneta, eikä niitä kaipaamaankaan jää näin lyhyeen settiin. Laulut eivät myöskään juurikaan lähde kukkoilemaan ja revittelemään, vaan pysyvät alusta loppuun jotakuinkin aloillaan omalla oktaavillaan.
En ehkä tämän metallimusiikkisuuntauksen suurin ystävä ole, mutta aina on pakko arvostaa viihdyttävää ja pirteää musiikillista antia, ja siinä onnistui Lord Fist niin hyvin, että keikan jälkeen jäi yleisölle hymy naamaan ja pari kipeytynyttä niskaakin varmasti. Aluksi jäin kaipaamaan varsinkin laulujen osalta riskien ottamista ja mukavuusalueelta karkailua. Ehkäpä asiaan tulee ajan myötä muutos, kun yhtyeen jäsenille karttuu lisää ikää, kokemusta ja makkaroita. Loppupeleissä kuitenkin hieno esitys, oikein sympaattinen ja lutuinen, vaikkei se ehkä ole se, mitä yhtye tavoittelee. Toivon yhtyeelle kaikkea hyvää ja menestystä!
Tässä vaiheessa onkin ilo siirtyä anniskelualueille, jossa Fosters-tölkistä saa pulitella 6,50€, joka lienee perus hintatasoa kesän festivaaleilla. Samalla ohimennen tulee osittain tarkistettua ison lavan korkkaava PMMP:n taustayhtyeestä koostuva My First Band. Yhtyeen euroviisuhenkinen ja synavoittoinen kasaripoppi ei tämmöiseen paatuneeseen hevimieheen uppoa, joten keikka meneekin itseltäni vain päänpudistukeen ja nyrpistelyyn. Ison lavan täyttävät elkeet ja esiintymistaidot ovat kyllä hallussa ja ymmärrän täysin hyvin, jos yhtye menestyy paremmin jopa Suomen rajojen ulkopuolella, mutta korvaani iskevä musiikin särmättömyys ja omalaatuisuuden puutos tekee yhtyeestä merkityksettömän. Kielelle jäi vähän semmoinen levy-yhtiön kasaaman massatuotteen maku. Yhtä tylsällä tavalla suhtauduin seuraavaan pienellä lavalla esiintyvään yhtyeeseen Damn Seagullsiin, kun minulta jäi villapaita Helsinkiin asuntoon, johon en ole vielä muuttanut. Kenties tutustun yhtyeeseen tulevaisuudessa enemmän.
Sen aikana voikin lähteä tarkkailemaan muuta festivaalialuetta. Peltotilkku Saimaan rannalla ja Kenkävero-nimisen pappilakartanon läheisyydessä osottautuu oikein toimivaksi, joten mielestäni ei ainakaan huonompaan suuntaan olla menty viime vuodesta. Alue pitää sisällään muutaman ruokakojun ja rihkamakaupan, melko perus festaritarjontaa siis. Oikeastaan tuo Kenkäveron päärakennus ja sen ympäristö onkin se, mikä erottaa alueen muista Suomen hiekkakenttäfestareista. Se toki onkin vain VIP-lippulaisille avoinna, joten se jääkin normi festarivieraalta vain ohikävelyalueeksi.
Aurinko paistaa niskaan, olut lämpenee tölkkiin ja isänmaa meinaa lipsahtaa mieleen, kunnes tuleekin aika rientää kohti seuraavaa yhtyettä. Pikkulavan valtaa monipäinen Dimebag Beyond Forever tämän vuoden editoinnillaan. Luvassa onkin Suomen metallimaailman Pantera-intoilijoiden tulkintoja legendaarisen yhtyeen kappaleista ja jumalanveroisen edesmenneen kitaristin Dimebag Darrellin kunnioitusta. Lavalla nähdäänkin kaikille tuttuja naamoja tutuista yhtyeistä, joita ei tarvinne erikseen mainita. Kappaleina kuultiin tutut Pantera-rallit mm. ”Hollow”, ”Fucking Hostile”, ”Walk”, ”Domination”, ”Cowboys From Hell”, yms. Kävipä lavalla myös Mikko Herranen vetämässä ”Cemetery Gatesin” ja kuten arvata saattaa, osasi hommansa hienosti.
Tunti Panteraa kuumassa kesäillassa, sillä reseptilllä ei voi mennä ikinä vikaan. Tuli kyllä ihanasti tarpeeseen, vaikkei tämä edelleen jäykistävä niskakipu herkkua olekaan. Seuraavaksi pitääkin odotella pari naisartistivetoista keikkaa, ennen kun ison lavan valtaa eniten odottamani yhtye taattu festariveto Flogging Molly. Sellaisen huomion tein siinä samalla, että jos haluaa päät kääntymään yleisössä anniskelualueilla asti keikan aikana, kannattaa taivaalle ampua ilotulitteita, kuten Haloo Helsinki! keikallaan teki. Nousuhumalainen festivaaliyleisö on kuin kasa pieniä kakaroita, joiden huomion saa kovilla pamauksilla ja kirkkailla väreillä.
Mainos päättyy
Viimein Flogging Molly kävelee lavalle ja juhlahumu alkaa takaraivossa pakottelemaan, kunnes sinne tilalle potkaisikin pettymys. Eturivistä käsin en meinannut tunnistaa kahta ensimmäistä kappaletta kuin parista laulurimpsuista, sillä miksaukset oli vedetty aivan päin helvettiä. Koetin siirtyä lähemmäs miksauskoppia, josko hieman enemmän järkeä hommaan saisi. Vaikkei volyymi ollut lainkaan kovalla, kaiken täytti humina ja siitä erottui vain rummut ja laulut. Kun yleisö ympärillä ryhtyi rytmitaputuksiin, se läiske peitti musiikin miltei kokonaan alleen. Kuulosti siltä kun olisi keikkaa yrittänyt kuunnella perseellään istuen ihmisten pohkeiden takaa. Bändi näytti normaaliin tapaan nauttivan esiintymisestä ja oli kaikinpuolin vedossa. Vaikka settilista olikin kokonaan hittipainotteinen, olisi keikasta nauttinut, jos se olisi paremmin miksattu. Yleisössä kuitenkin näytti olevan ihmisillä mukavaa ja letkajenkkapötköjäkin kierteli pitkin yleisöä. Eipä voinut muuta kun mennä hetkeksi kiertelemään ja etsimään purtavaa lapsiperheiden suosikkisuomirap-yhtyeen keikan ajaksi, olihan sentään vielä illan päättävä HIM edessä.
Hiljalleen alkoi festarialue täyttyä, kun viimeisetkin lipun ostanneet raahautuivat paikalle. Yhtäkkiä joka paikkaan oli jonoa ja kävely muuttui pujotteluksi. Päälavalla alkoi kuulua alkunauha, joka tuntui kestävän ikuisuuksia, kunnes HIMin miehet kirmasivat lavalle ja ”Buried Alive By Love” lähti käyntiin, jolloin sai kokea, kuinka kovalla pitää oikeasti festivaalikeikan volyymit olla. Keikka piti sisällään tämmöiselle yhtyeen diskografiaan tutustumattomallekin niljakkeelle tuttuja lauluja, kuten ”Wings of a Butterfly”, ”Right Here in My Arms”, ”Join Me in Death”, ”Your Sweet Six Six Six”, ”Poison Girl” ja keikan päättävä ”When Love and Death Embrace”.
Muutaman kappaleen jälkeen sai kuitenkin taistella sen ajatuksen kanssa, että ”Jos nyt lähtis pois, mitäpä sitä menettäisi?”, itseeni ei yhtyeen rakkausmetalli oikein uppoa. Luulenpa siihen tarvittavan isomman pimpin, sillä naiset yleisössä kyynelehti ja huojuivat tajunnan rajamailla. Ville Valon lavaolemuksesta sai ensin sen tunteen, että hän joutui esiintymään pakon edessä. Ehkäpä hänen vetovoimansa perustuukin siihen hälläväliäasenteeseen, hänellä kun tuntui olevan enemmän kiire tupakkiaskilleen, kuin viedä lauluosuuksiaan loppuun. Lopulta kuitenkin hänestä huokui esiintymisen ilo, kuten muustakin bändistä, puhumattakaan kuulantyöntäjärumpalista. Urkuri tosin viihtyi enemmän perseellään penkissään, mutta hän lienee tottunut väistämään muiden esiintymisvietin tieltä. Kyllä koko yhtye silti esiintyi yleisölleen, eikä toisilleen.
Jos kuitenkin asia on niin, että ei ennestään ole yhtyeen ja sen musiikin rakastaja, etkä häkelly siitä, että näet lavalla ihkaoikean lehdistä tutun julkimon, ei tuosta kuitenkaan hirveesti mitään muuta lisäarvoa ja jännitettä irronnut. Keikkakin loppui kivasti etuajassa, eikä siitä jäänyt semmoista kaikkensa antamisen tunnetta. Eräs tuttavani, joka oli lukuisia kertoja heidän keikkojaan nähnyt, sanoi keikan olleen pettymys, mutta voi toki olla, että HIM on parhaimmillaan intensiivisellä klubikeikalla. Kevyt huokailu ja keskivahva hevirokki ei oikein festivaaliolosuhteissa niinkään innostu. Kotio pyöräillessäni jäikin päivästä vähän puolittainen fiilis. Saattaa kenties olla niin, että se toinen puoli olisi pitänyt korvata hirmujuomisella, mutta sehän lienee ihan huijausta, jos tahtoo musiikistakin festarilla nauttia.
Lauantai
Päivä alkoi aistikkaasti viiniä siemaillen ja tiedolla, että Ismo Leikolan keikka on peruttu ja tilalla on jokin DJ-häsmäkkä, mutta en päässyt sen vanhojen kokemusteni ja vanhan vitsin ylitse, että sinne mennään vain katsomaan lippispäistä kaveria sen läppärin takaa, joten sain ostettua kivasti lisäaikaa kotona makoiluun. Hieman harmitti sekin huhupuhe, jonka mukaan ”Floggarit” olisi vedellyt keskustan kuppilassa lennosta akustisen keikan. Liikkeelle lähdin kuitenkin niin, että festareiden reggaeveto tulee nähtyä.
Pikkulavalta kun kaikkosi kasa suomirappia, päälavalle iloisina laahustivat Ky-Mani Marleyn taustabändi. Ensitahteinaan yhtye tapaili Van Halenin ”Jumpin”, joten tunnelma tuotiin heti kättelyssä jännän tykö. Sitten kuultiin Bob Marleyn ”Could You Be Lovedin” alkua, kunnes taas vaihtui kohta uuteen, eräänlainen sekava progepotpuri, kovasti miellytti korva-aistejani. Kappas, lavalle pölähti itse Ky-Mani! Heidän settinsä piti sisällään Ky-Manin omaa musiikkia, mutta tokihan sieltä tuli myös isäpapan ralleja kuten ”Iron Lion Zion”, ”It’s This Love” ja aulamusiikkimaisella alulla vedetty ”I Shot The Sheriff”. Bändiin kuului tiukan rumpalin, vempulamaisen basistin ja melko yllättävän hevirokkarin tyylinen kitaristi, joka veti hirmuista wah-tilua sooloihin samalla rastat kieppuen, lisäksi myös naislaulaja/-tanssija, jonka kauneus, olemus ja bebamoovsit pisti tämän pojan hevisukkahousut tukaliksi.
Yllättävän viihdyttävä keikka, vaikka yleensä reggaemusaa harvemmin jaksaa montaa kappaletta kuunnella, mutta näemmä livenä ei tunti tee lainkaan pahaa. Ky-Manin charmin määrä ei yllättänyt tietäen hänen isänsä. Hänen äitinsä on muuten ollut Jamaikan pöytätennismestari, ettäs tiiät. Yksi asia särähti korvaan, kun hän alusti yhden kappaleen toitottamalla, että nyt tulee jotain aivan erilaista, mutta ei se seuraava kappale hirveän kauas reggaesta kaikonnut. Kuitenkin ylllättävän positiivinen fiilis jäi keikasta.
Mainos päättyy
Heidän jälkeensä aloitti pienellä lavalla Turmion Kätilöt luoden melkoisen kontrastin edelliseen esiintyjään. Jälleen kerran, yleisöön heidän toimintansa upposi kuin veitsi pakaraväliin, mutta itse en saanut oikein mitään. Heidän juttunsa on nyt muutenkin keskittyä sikailuun, alapäähuumoriin, äijäilyyn ja kännäilyyn, mutta se ei ole toteutettu mielestä kovinkaan nokkelasti. Samalla heidän Rammstein-henkinen industrialinsa ei häikäise musiikillisella taidokkuudella, jolloin se tärkein koko toiminnasta uupuu. Toisaalta lienee niin, että joko heidän juttunsa tajuaa tai sitten olet pihalla. Minä jäin ulos ihmettelemään.
Aika lähteä jälleen hoitamaan ruokapuolta ja janon sammutusta. Seuraavan kerran palaan lavojen läheisyyteen kun Stam1na aloittaa. Tästä bändistä lienee kuitenkin turha mainita ja kirjoitella, sillä jokainen festarikävijä on varmasti jo kertaalleen tänä kesänä yhtyeeseen törmännyt. Keikkaa seuratessani tuli vain yks asia mieleen: Onneksi valitsin Riversiden Ilosaarirockissa tämän sijaan. Se on meidän nuorten aikuismiesten itkettämismusiikkia, joka koskettaa sekä soittotaidolla ja sävellyskynän terävyydellä että tunnelmallaan. Palaan edelleen mielessäni ajassa taaksepäin sille keikalle. Oih…
Havahdun siitä unesta, kun pikkulavan täyttää armeijan soittokunta-asuisia miehiä, jotka ryhtyvät koveroimaan vanhoja funkin ja soulin ikivihreitä. Tajuan nopeasti, ettei tämä nyt yhtään nappaa ja lähden taas alueelta kiertelemään ja käyskentelemään mm. leirintäalueilla, joka näyttää todella tyhjältä ja elottomalta. Edelllisinä vuosina on kuulemma aina ollut leirintäalue täpötäysi ja meno ollut mahtava, nyt ei ainakaan omaan silmään mitään sellaista osunut. Kenties se 50€:n leirintämaksu oli liian suolaisa perus festarijampalle, vaikka toki siitä summasta sai 20€ myöhemmin takasin, jos osasi siistiä lähtiessään jälkensä.
Jälleen piti odottaa parin suomalaisen naisartistin lopettavan keikkansa ennen päivän pääaktia. Iltojen hämärtyessä alkoi festivaalialue täyttyä, saman havaitsi kumpanakin päivänä. Nelly saikin esiintyä varsin mukavan kokoisen yleisön edessä. Keikka alkoi sillä, kun hieman Spike Leen näköinen musta nörttimies askelsi DJ-pöydän taakse ja löi eettereistä Lil’ Jonin tähdittämän ”Turn It Down for Whatin”, jonka jälkeen lavan oikealle puolelle ilmestyi parimetrinen showpainijan kokoinen turvamies tuijottelemaan tiukasti yleisön suuntaan ja hänen takaansa lavalle pomppasi samankokoinen musta kaveri räppäämään ja huudattamaan yleisöä, ennen kun Nelly saapui muikeana paikalle. Nelly näytti helvetin minimaaliselta, varsinkin niiden korstojen vieressä, vaikka hänenkin hauiksensa olivat koripallon kokoiset. Turvamiehen läsnäolo tuntui heti jotenkin kohtuuttomalta, varsinkin kun eturivi täyttyi pääosin naisista. Tosin Nellyn tuloilla tekisin itsekin samoin.
En ole sen kummemmin Nellyn tuotantoon tutustunut, joten settilista tuntuikin koostuvan pelkästä bassorytmitetystä räpistä, joka on tyypillistä nykyajan hiphopille. Toki sieltä tunnisti ne hitit kuten ”Dilemma”, ”Hey Porsche” ja ”Hot In Herre”, jonka aikana, kuten arvata saattoi, oli lavalla yksi paita vähemmän päällä, jolloin eturivissä alkoi akkoja pyörtyillä. Keikan päätti ”Just A Dream”, jonka kertosäkeen melodia on tarttunut miltei suoraan Cheekin nimeltämainitsemattomaan radiohittiin…
Kun tuossa kerkesin ihmettelemään HIM:n keikan lyhyyttä, päätti Nellykin keikkansa puoli tuntia aikasemmin, mitä hänelle oli aikaa varattu. Joten loppupeleissä en usko kummankaan pääesiintyjän ylittäneen yleisön odotuksia ja antaneen mitään ylimääräistä, vaan vetivät aika peruskeikat. Silti kummatkin esiintyjät ottivat yleisönsä ja fanit saivat mitä halusivat. Loput saivatkin sitten ihastella suuria musiikkiakteja ja ison maailman meininkiä. Minuun itseeni kuitenkin vetosi enemmän Nellyn ulosanti, jonka kieli (tai laastari) poskella vedetty kevyt blingbling-habitus sai minut röhönaureskelemaan. Hän jopa otti kolme tyttöä yleisöstä lavalle, jotka innostuivat hieromaan berbereitään Nellyn haaroihin. Yksi tytöistä sai mikin käteen ja pääsi laulamaan ”Dilemmaa”. Olisin kyllä mielummin kuullut, oliko tytöstä oikeasti laulajaksi, sillä hänen laulunsa peittyi alkuperäisen alle. Pisti huvittamaan sekin, kun kyseinen tyttö päästessään lavalle juoksi Nellyn syliin, jolloin turvamies meinasi pillastua, vaikka kuten siellä kotonakin saatat arvata, ei tilanne kovinkaan vaaralliselta näyttänyt. Loppupeleissä olisin lähtenyt mielummin aikasemmin HIMin keikalta kuin Nellyn, jonka keikka jätti sentään hymyn naamalle.
Loppupeleissä siis melko vaisut tunnelmat jäivät tämän vuoden Jurassic Rockista, varsinkin, kun sitä vertaa vuoden takaiseen esiintyjälistaan. Tänä vuonna Jurassic tuntuikin ihan perusfestarilta, jollaisia Suomessa on jo riittämiin, eikä oikein mitään omalaatuista ja poikkeavaa tatsia ollut, mitä kuitenkin edellisenä vuonna hieman oli. Vaikka palvelut, aktiviteetit ja ruoat ovat samat kuin missä tahansa muuallakin Suomessa, olisi voinut muutaman kummallisemman nimenkin lavoille ottaa, nyt mentiin turvallisesti radiosta tutuilla artisteilla. Tuo sunnuntain piknikpäiväideakin kuulosti ihan mielenkiintoiselta aluksi, mutta se olikin suunnattu lapsiperheille ja niiille, jotka eivät festareilla muuten ikinä käy. Jonkun verran kuulin kränää VIP-korttilaislta, ettei sillä saanut rahoilleen oikein vastinetta, kun monelta oli siihen kuuluva ruokakin evätty, ja muutaman kerran oli pientä informaation puutetta henkilökunnan puolelta. Festivaalialueelle vievä autotiekin oli suljettu toiselta suunnalta kevyen liikenneeltäkin kokonaan, jolloin sieltä suunnalta tulijat joutuivat kiertämään kilometrejä päästäkseen porteille, mutta näistäkin seikoista huolimatta festivaalit sujuivat rauhallisesti ja suuremmitta ongelmitta. Toivon Jurassic Rockin palaavan vähän erikoisemmaksi ensi vuonna, muutoin veikkaan omalta osaltani jäävän koko festivaali väliin, varsinkin, kun silloin en enää asu festivaalien naapurissa.
Raportti: Ville Syrjälä
Kuvat: Annina Sinisalo
