Juurevasti tahkottua tukkarockia – arviossa Zan/Cody:n ”Beautiful ’n Damned”
Ruotsalaisen, 1980-luvun lopulla glam heavyn kulttimaineeseen nousseen glam rock -yhtyeen, Shotgun Messiahin, vokalistina tunnettu Zinny Zan ja kitarataituri Harry Cody ovat lyöneet hynttyyt yhteen. Juurevuutta ja populaarimusiikin visionäärisyyttä henkivän Zan/Cody -yhtyeen ”Beautiful ’n Damned” kurottaa käpälänsä syvälle 1980-luvun lopun Sunset Strip -tukkarock-keikaroinnin ja 1990-luvun vaihteen rosoisen vaihtoehtorockin risteyskohtaan.
Kokonaisuus myy itsensä välittömästi röyhkeällä asenteella ja paksuilla kitaravalleilla. Sen kiiltokuvamaisen pintasiloittelun alla muhii kuitenkin hyvällä tavalla ristiriitainen keitos. Musiikillisesti levy liikkuu vaivattomasti melodisen hard rockin, power popin ja räkäisen katurockin maastossa.
Avausraidasta ”Sever” alkaen Codyn leveä riffikuljettelu on vakuuttavaa, ja soittoteknisen ammattitaidon siivittämänä biisi svengaa mainiosti Keskitien Glam-metal siivut,. ”I Am The Shit” ja ”Ride Or Die” seuraavat sitten heti perässä kuitenkaan säväyttämattä erityisemmin.
Yhtye näyttää tässä kohtaa kuitenkin musiikillisen muskelinsa ja monipuolisuutensa. Se kiskaisee tyylikkään vaihdoksen tälle vuosituhannelle, ja alkuaikojen Coldplayn stadionhittejä lähentelevä ”Suffer City” on eräs kuluvan vuoden hienoimpia ja freeseimpiä slovareita. U2:n ja vaikkapa The Hivesin välimaastossa modernisoidulla raskas-bluesilla vakuuttava ”She Walks With Violence” ei jää sekään pekkaa pahemmaksi. Lähinnä se ilmentää entisestään paremmin Zan/Codyn taitoa käsitellä juurevamman musiikin saloja. Singlebiisissä ”Damn” palataankin sitten kaksikon ydinosaamisen äärelle. Codyn lumoavat kitarasoolot viiltävät biiseihin sopivia ilma-aukkoja kokonaisuutta palvellen.
Vaikka ”Let’s Be Heroesissa” Zan kiekuukin välillä turhankin läheltä Ozzy Osbournen ysärin alun tuotosten melodialinjoja, huokuu kappale silti aistikasta kasari-hard rockin alkuvoimaa. Albumin nimikkobiisi rykaistään sitten ylätempoon disko beatia lähentelevänä ZZ Topin ”Eliminatorin” hengessä unohtamatta silti glam-henkistä suloisuutta. Kokonaisuuden loppumetreillä asialle vihkiytynyttä ilahduttaa erityisesti syvän etelän malliin bluegrass-vaihteen päälle nykäisevä ”Bad Bad Man” ennen kuin albumi päätetään leveästi takakenossa rullaavaan amerikanmallin raskaan rockin sapluunaan tehtyyn menopalaan ”Tear It All Down”.
Chris Laneyn (Pretty Maids, Crazy Lixx) miksaama albumi soi isosti ja puristaa juuri oikeista paikoista. Se siitäkin huolimatta, että rumpusoundit saisivat kuulostaa paikoin hieman vähemmän prosessoiduilta. Kyseessä on kuitenkin vakuuttava, musiikillisena kokonaisuutena oivaltavan viihdyttävä ja poikkeuksellisen laajaa perspektiiviä omaava tukkarock-albumi, joka kestää kuuntelua.