Jylhää ja jäyhää brittidoomia — Paradise Lost, Saturnus ja Cwfen Tampereella

Viime torstai oli täynnä katkeransuloista epätoivoa, kun brittiläinen death/doom-instituutio Paradise Lost parkkeerasi kiertuebussin lumen ja pakkasen pureman Tampereen kaduille. Yhtye julkaisi viime syksynä seitsemännentoista studioalbumin ”Ascension”, jonka tunnelmat olivat bändin omallakin mittapuulla aivan erityisen jylhiä ja vastaansanomattomia.

Paradise Lost kiersi viime vuoden lopulla Euroopassa levittäen uuden pitkäsoittonsa ilosanomaa. Helmikuun alusta käynnistyi kiertueen toinen osuus, joka ylsi myös Suomeen kolmen pysäkin verran. Lahti, Tampere ja Helsinki saivat viime viikolla tuntuvan kerta-annoksen ulkomaista doom-osaamista, kun Paradise Lostin mukana kiersivät myös Cwfen ja Saturnus. 

Pakkahuoneen ollessa remontissa on merkittävä osa Tampereen keikkatarjonnasta siirtynyt muutaman sadan metrin päässä sijaitsevalle Tavara-asemalle. Skotlantilaisen Cwfenin aloitellessa iltamia puoli kahdeksan korvilla oli paikka jo mukavan kansoitettu, mikä enteili hyvää lopullisen kävijämäärän suhteen. Cwfen lausutaan ilmeisesti ”Coven” kuten laulaja Agnes Alder keikalla bändin esitteli. Bändi käyttää musiikistaan nimitystä doomgaze, joten jos olit viime viikolla todistamassa yhtyettä, voit sanoa tutustuneesi tuollaiseenkin genreen. Jos taas et ollut, voi Cwfen hyvinkin olla juuri oikeanlainen ensipuraisu kyseiseen musiikkityyliin. Voin sanoa nauttineeni bändin puolituntisesta setistä, josta ei puuttunut laahaavia mutta silti iskeviä tunnelmia. Nelihenkisen ryhmän jokaisesta instrumentista sai selvää, ja niin puhdasta kuin rujoakin ilmaisua hyödyntänyt laulaja tarttui välillä kitaraankin. Cwfen jäi mieleen positiivisena yllättäjänä, jonka nimen muistan varmasti bändin päätyessä seuraavan kerran näille leveysasteille. Cwfenin setti sisälsi kappaleet ”Bodies”, ”Reliks”, Whispers”, ”Penance” ja ”Embers”.

Tanskalaisen Saturnuksen tullessa soittovuoroon oli niin näkö- kuin kuuloelimilläkin pieni totuttelemisen paikka. Siinä, missä Cwfen tunnelmoi maltillisesti artikuloiden nelihenkisellä ryhmällä, antoi Saturnuksen kuusikko palaa ämyreiden täydeltä. Kun Cwfenin keulilla hääri viehättävän solakka Agnes Alder, oli kontrasti parrakkaaseen, isokokoiseen ja kaljuun Thomas Jenseniin melkoinen. Aistieni totuttua äkkiväärään vaihdokseen alkoivat omatkin niskalihakset nyökyttää hyväksyvästi. Saturnus on operoinut jo vuodesta 1993, mutta sen verkkainen keikka- ja julkaisutahti ovat osaltaan estäneet bändin nousun suuremman yleisön tietoisuuteen. Suomeenkaan Saturnus ei ole liiemmin eksynyt, joten täkäläisen fanikunnan keskuudessa on varmasti kasautunut paineita yhtyeen näkemiselle. Se oli aistittavissa Tampereellakin, jossa väkimäärän perusteella bändi olisi voinut olla pääesiintyjäkin.

Saturnuksen hetki parrasvaloissa kesti neljäkymmentäviisi minuuttia, ja niin yleisö kuin yhtyekin otti tuosta ajasta kaiken irti. Vaikka kohtaaminen oli lyhyenpuoleinen, uskon Saturnuksen fanien saaneen keikasta roimasti hyviä muistoja, joita vaalia aina siihen saakka, kun bändi taas joskus palaa Suomeen.

Vaikka Saturnus keräsikin niin määrältään kuin omistautuneisuudeltaankin imartelevan yleisön, ei illan pääesiintyjästä ollut lopulta mitään epäselvyyttä. Paradise Lostin astellessa lavalle ja avauskappaleen ensisävelten vyöryessä kaiuttimista alkoi vajaa puolitoista tuntia kestänyt show, jonka aikana koettiin kaikki bändin ilmaisupaletin värit. Keikan avannut kuusiminuuttinen ”Serpent on the Cross” edustaa varsin hyvin bändin uuden ”Ascension”-albumin tunnelmia kaihoisalla melodiallaan ja rujolla ilmaisullaan. Heti perään kuultu ”Tragic Idol” oli meikäläiselle melkoinen nostalgiatrippi, sillä juuri tuo kappale ja albumi oli oma porttini Paradise Lostin maailmaan kolmisentoista vuotta sitten. 

Paradise Lostin setti koostui kuudestatoista kappaleesta, jotka oli poimittu kahdeltatoista levyltä. Mikäli bändi olisi halunnut soittaa vaikka vain yhden noston kultakin albumiltaan, olisi keikan pitänyt olla yhden biisin pidempi. Kun kyseessä oli kuitenkin uutta pitkäsoittoa promoava keikka, oli selvää, että jotkin albumit tulevat jäämään kokonaan paitsioon. Erityisen harmillista oli vuoden 2017 ”Medusa”-albumin edustuksen puutos. Harmin vastapainoksi keikalla koettiin aivan erityinen herkkupala, kun ”Ascensionin” jylhintä antia edustanut ”Salvation” kuultiin ensimmäistä kertaa livenä. Seuraavaksi soitettu ”Nothing Sacred” oli tyyliltään ja tunnelmiltaan niin täysin väärässä ajassa ja paikassa kuin vain mahdollista. 

Mitä muusikoiden esiintymiseen tulee, tiesivät Paradise Lostin viime vuosina todistaneet, mitä odottaa. Vähäeleisyys ja suoranainen jurous olivat lavalla muodissa, mitä nyt rytmikitaristi Aaron Aedy väläytteli välillä jotakin hymyn tapaista. ”Tämä on kiertueen ensimmäinen olueni, uskokoon ken haluaa”, vitsaili laulaja Nick Holmes keikan lopulla ohrapirtelöä särpiessään, ja siihen hänen spiikkinsä rajoittuivatkin.

Hauskana mutta merkitykseltään kyseenalaisena yksityiskohtana mainittakoon, että neljä viidestä Paradise Lost -miehestä on nykyään kalju. Greg Mackintosh, bändin viimeinen pitkähiuksinen soturi, oli olemukseltaan kuihtunut lähes luurankomaiseksi. Bändin biisinikkarin huomattava laihtuminen on noteerattu Internetin keskustelupalstoilla laajemmaltikin, ja hänen terveyttä koskevat huhut saivat äsken vahvistuksen.

Näin Paradise Lostin edellisen kerran livenä sen soittaessa ”Obsidian”-albumin tiimoilta Pakkahuoneella, ja bändin tyylin tuntien viime torstain keikka vastasi odotuksiani. Mikäli Tavara-asemalle saapunut oli tilannut puolitoistatuntisen livenä ja pieteetillä soitettua legendaarista brittidoomia vailla mitään ylimääräistä krumeluuria, ei illan antiin lämppärit mukaan lukien tarvinnut pettyä. Jos taas odotukset vaikkapa lavasteiden tai esiintymisinnon suhteen olivat piirunkaan verran korkeammat, saattoi yli neljäkymmentä euroa maksaneet liput tuntuakin jossain.

Paradise Lostin uudella albumilla kaiken katoavaisuuden teema on korostetun alleviivaavasti läsnä. Nähtäväksi jää, kuinka vahvasti ”Ascensionin” tunnelmat ennakoivat orkesterin tulevaisuutta. Omissa havainnoissani bändi kuulostaa yhä elinvoimaiselta niin keikalla kuin levylläkin mutta kuten kaikki tietävät, on tulevaisuus aina monen seikan ja sattuman arpapeliä.

Kuvat: Tomi Vesaharju

Settilista (Paradise Lost):

Serpent on the Cross
Tragic Idol
True Belief
One Second
Once Solemn
Faith Divides Us – Death Unites Us
Pity the Sadness
Salvation
Nothing Sacred
Tyrants Serenade
Requiem
Mouth
Say Just Words
Encore:
No Celebration
Ghosts
Silence Like the Grave