Kaaoszine kumartaa 50-vuotiaalle Mike Pattonille
Tänään 27.01.2018 juhlistamme erään musiikkimaailman jumalasta seuraavan (ylöspäin) merkkipäivää. Nimittäin Mike Pattonille, tuolle experimentaalisen nykymusiikin Houdinille ja Lafayettelle, tulee lasiin 50 työntäyteistä vuotta. Fanitytöt ja –pojat (tai kuten nykypäivälle on ominaista ilmaista, fanihenkilöt) joutunevat antamaan anteeksi, etten tule käsittelemään miehen jokaista projektia, yhteistyötä, esiintymistä ja elämänvaihetta, koska pyrin pidättäytymään artikkelissa edes jotakuinkin järjellisessä mitassa. Dataa nimittäin tämän herran elämäntyöstä riittäisi helposti vuoden artikkelisarjaksi saakka.
Patton on vuosien saatossa ollut sen verran monessa sopassa mukana, että taskulaskimesta loppunevat paristot ja päästä kuuluisi *prii* ennen kun laskutoimituksissa päästäisiin maaliin asti. Ohessa kuitenkin pieni kurkistus tämän äänimaailman Pelle Pelottoman uran tärkeimpiin vaiheisiin ja kohelluksiin.
Mainos päättyy
Kuten osa lukijoista varsin hyvin tietääkin, herran varsinainen musiikillinen ura alkoi Eurekan kaupungissa, Kaliforniassa vuonna 1985 hänen perustaessaan 17-vuotiaana Trey Spruancen ja Trevor Dunnin kanssa ensimmäisen bändinsä, Mr. Bunglen, jonka kanssa demotteli 80-luvun loppupuolella useamman kasetillisen tavaraa, joista osa julkaistiin myöhemmin 1991 ilmestyneellä, John Zornin tuottamalla Mr. Bunglen nerokkaalla nimikkodebyytillä.
Faith No More (1989–1998, 2009- )
Mainos päättyy
Kuitenkin ennen tätä herra oli jo herättänyt tunnetuimman yhtyeensä, Faith No Moren kiinnostuksen aiemmin mainittujen demovedosten perusteella. Vuonna 1989 mies korvasikin sekoilujensa kunniaksi pihalle pistetyn Chuck Mosleyn FNM:n nokkamiehenä. Mosley oli aiheuttanut käytöksellään ongelmia aiemminkin, mutta erään tarinan version mukaan viimeinen piste oli, kun mies nukahti humalapäissään ”Introduce Yourself” -julkaisukeikalla lavalle.
Samana vuonna yhtye julkaisi kolmannen kokopitkänsä ja varsinaisen läpimurtolevynsä, ”The Real Thing”:n, joka oli samalla Pattonin ensimmäinen kokopitkä albumi. Patton tarvitsi kokonaisen kaksi viikkoa liittymisestään levyn tekstien kirjoittamiseen. Levy saavutti lopulta mm. Grammy-ehdokkuuden vuoden metal-albumina, ja albumin lyriikat keräsivät huomattavaa kiitosta kriitikoilta. Suurimmaksi osaksi rakettimainen menestys johtui 1990 julkaistusta ”Epic” -musiikkivideosta, jota silloinen musiikkivideoihin, ei teiniraskausohjelmiin, keskittynyt MTV pyöritti varsin ahkerasti.
Pattonin ura Faith No Moren ruorissa ei kuitenkaan lähtenyt aivan suunnitellulla tavalla. Jo yhtyeen ensimmäisten keikkojen aikana mies onnistui telomaan kätensä kompastumalla lavalla ja kaatumalla rikkinäisen pullon päälle, joka katkaisi häneltä neljä jännettä ja päähermon oikeasta kädestä. Herra veti keikan loppuun ja seuraavana päivänä miehelle suoritettiin kuuden tunnin operaatio. Tunto ei käteen ole palannut vielä tähän päivään mennessä, mutta muuten käsi on kuuleman mukaan varsin käyttökelpoinen.
Mainos päättyy
Patton jatkoi FNM:n parissa lähes vuosituhannen vaihteeseen asti, julkaisten vielä kolme enemmän tai vähemmän menestynyttä albumia (”Angel Dust” 1992, ”King for a Day… Fool for a Lifetime” 1995 ja ”Album of the Year” 1997), joista viimeinen sai pääsääntöisesti negatiivissävytteisen vastaanoton, vaikka ei kyseessä missään nimessä huono albumi ole. Bändi hajosikin vuoden 1998 alkupuolella, syistä on monia tarinoita. Pattonin antamien muutamien haastattelujen mukaan bändi ei enää kyennyt säveltämään hyvää musiikkia, basisti Billy Gould (joka muuten on tuottanut myös kotimaisen CMX:n ”Vainajala”-albumin) on kuitenkin kiistänyt nämä väitteet. Matkan varrella bändi kävi läpi myös muutamia jäsenmuutoksia, mutta nykyinen kokoonpano yhtyeellä on edelleen sama, kuin ”Album of the Year”:n aikaan.
Vuonna 2009 bändi teki ”yllättäen” paluun. Heittomerkit, koska olihan huhuja comebackista pyörinyt ilmoilla jo noin vuoden verran. Vuosien 2009 ja 2012 välillä yhtye kiersi festareita ja tapahtumia ahkerasti ympäri maailmaa vanhan materiaalin voimin, poiketen Suomessakin useampaan otteeseen, mm. Ilosaarirockissa ja Provinssirockissa, ja todisti olevansa aivan jäätävässä iskussa edelleen. 2012 yhtye jäi taas hetkeksi tauolle, mutta ilmoitti, ettei kyseessä ole bändin hajoaminen, vaan tauko.
2014 yhtye ilmoittikin siirtyvänsä studioon äänittämään seuraavana vuonna ilmestynyttä albumia ”Sol Invictus”:a, joka saavutti pääsääntöisesti positiivisen vastaanoton mediassa ja nousi Suomessakin virallisen albumilistan piikkipaikalle. Yhtye kiersi tiiviisti uuden levyn tiimoilta, kunnes syksyllä 2017 Patton ilmoitti jälleen yhtyeen jäävän tauolle, muttei sulkenut keikkailua tai mahdollista uutta albumiakaan täysin pois kuvioista.
Alla Faith No Moren suuren kansan tietouteen tuonut ”Epic” -musiikkivideo vuodelta 1990. Nippelitietona huomaatte Pattonin esiintyvän promootiomielessä Mr. Bunglen paidassa, ja vastaavasti silloisen kitaristin, Jim Martinin, kunnioittavan hyvän ystävänsä, 1986 edesmenneen Metallica -basistin, Cliff Burtonin, muistoa soittamalla Burtonin tribuuttipaidassa.
Mainos päättyy
Bändin livekunnon voi tarkastaa vaikkapa alla olevasta kappaleesta ”The Gentle Art of Making Enemies” Englannin Phoenix -festivaaleilta 1997. Mikään ei ratkaisevasti ole muuttunut tähän päivään mennessä, sedät jaksavat paahtaa samalla tavalla myös nykyään, parikymmentä vuotta myöhemmin.
Mainos päättyy
Mr. Bungle (1985-2004)
Pattonin, Faith No Moren ja Mr. Bunglen historian havinasta on kirjoitettu tuhansia artikkeleita, joten tässä yhteydessä todettakoon vain, että FNM:n menestys takasi myös Pattonin alkuperäiselle projektille, Mr. Bunglelle levytysdiilin Warner Brosille.
Yhtye julkaisi kolme järjettömän kovaa täyspitkää (”Mr. Bungle” 1991, ”Disco Volante” 1995 sekä ”California” 1999) elonsa aikana. Nämä lätyt sitten ovat niitä, jotka kuuluvat jokaisen yleissivistykseen musiikillisista mieltymyksistä piittaamatta. Eli mikäli jostain syystä olette nämä missanneet, niin nyt paikkaatte erheenne tai Lalli-setä ottaa Köyliöstä vauhtia ja tulee lyömään kirveellä naaman irti. En syytä, mikäli esimerkiksi ”Disco Volante” menee ohi kovaa ja korkealta. Tuskin kukaan meistä pystyy hyvällä omallatunnolla toteamaan, että näiden herrojen aivoitukset ovat täysin hallussa näiden kolmen teoksen tiimoilta, joilla kaikki rajat ja lainalaisuudet vedetään kertaheitolla sileäksi.
Bungle teki musiikille jotain, mitä kukaan aiemmin ei ollut tehnyt. Ja jos olikin, tekivät he sen paremmin. Se otti kaiken black metalista siihen sirkuksen helvetin ärsyttävään kolikkopelin tunnusmusiikkiin, heitti ne blenderiin ja paistoi 150 asteessa 666 tuntia. Lopputulos on jotain metalia, progea, skata, funkia, spasmista Frank Zappaa ja avant jazzia yhdistelevää… Musiikillista elämysmatkailua. Joka tapauksessa Mr. Bungle on ehkäpä projektina parempi lähtökohta Pattonin henkilökohtaiseen sielunelämään, kuin jotakuinkin tässä maailmassa pysyttelevä FNM.
Yhtyettä leimaa erittäin kovatasoinen musikaalisuus, esimerkiksi kolmella viidestä jäsenestä lähtee tarvittaessa trumpetin soittaminen. ”Onnistuu” -listalta löytyy jokaiselta jäseneltä tietyissä määrin vokalisointi, perkussiot, kitara, basso, rummut ja kosketinsoittimet. Harvassa bändissä sitä otetaan pykälä vasempaan seuraavalle instrumentille ja homma luonnistuu silti. Saksofoni ja klarinetti sentään olivat Bär McKinnonin yksinoikeussoittimia.
Oman lusikkansa Mr. Bunglen tarinaan tökkää Red Hot Chili Peppersin Anthony Kiedis, joka nähtyään Pattonin räppäämässä metalin tahtiin naurettavissa vaatteissa FNM:n erittäin suosituksi nousseella ”Epic” -musiikkivideolla (yllä), syytti hän Pattonia ”hänen keksimänsä” tavaramerkkiesiintymistyylin varastamisesta, ja musiikkivideon olevan kuin ”peiliin katsomista”. Patton totesi, että onhan hänellä aika vakuuttavat muuvssit, kuten videolta voi todeta. Tämä johti lopulta siihen, että Bunglen sovittua useista Euroopassa soitettavista festivaaleista, uhkasi RHCP (Kiedis) festivaalijärjestäjiä pois jättäytymisellä, mikäli he joutuisivat soittamaan samoilla festivaaleilla Mr. Bunglen kanssa. Näin ollen Bunglen kiertue Euroopassa ja Australiassa suurilta osin peruuntui, olihan RHCP miljoonia albumeita myyvä selkeä pääesiintyjä. Tilannetta ei varsinaisesti helpottanut se, että tämän sekoilun johdosta RHCP:n esiintyessä Euroopassa heitti Bungle vettä kiukaalle soittamalla omilla keikoillaan Yhdysvalloissa surkeita RHCP -covereita bändiksi pukeutuneina, lavalla ”heroiinia” asiaankuuluvasti piikittäen.
Yhtye ilmoitti pitkän tauon jälkeen lopullisesta lopettamispäätöksestään vuonna 2004, syiksi on epäilty haastattelujen perusteella bändin sisäisiä ristiriitoja.
Alla livetaltiointia vuodelta 1992 kappaleesta ”My Ass Is On Fire” Mr. Bunglen nimikkodebyytilta (1991).
Fantômas (1998- ) ja Ipecac Recordings (1999- )
Juuri ennen Faith No Moren hajoamista Patton sävelteli kasan biisejä, joita voitaneen luonnehtia avant garde grindcoreksi (kyllä, oikein luit), ja lähetti näitä demoja ystävilleen Melvinsin kitaristille Buzz Osbornelle, Bunglesta tutulle Dunnille sekä Sepulturan kannuttajalle, Igor Cavaleralle.
Cavaleraa lukuun ottamatta kaikki innostuivat uudesta projektista. Hätä ei kuitenkaan ollut tämän näköinen rumpujakkaraa ajatellen, tämän paikan nimittäin vastaanotti ilomielin kelpo korvaaja, Slayerin Dave Lombardo. Uusi jenkkiläinen superbändi, Fantômas, oli syntynyt.
Fantômasia voitaneen pitää Mr. Bunglen luonnollisena jatkumona. Musiikissaan yhtye käyttää hyvin paljon eksperimentaalisia elementtejä, lopullisen tuloksen sijoittuen jonnekin avant garde metalin, extremen, noisen ja alternative rockin välimaastoon. Eli genretäpä tässä nyt sitten yhtään mitään.
Hieman yhtyeen perustamisen jälkeen Patton laittoi pystyyn Greg Werckmanin kanssa oman levy-yhtiönsä, Ipecac Recordingsin. Alun perin lafkan tarkoituksena oli julkaista vain ensimmäinen Fantômas –albumi, mutta homma totutusti karkasi hieman lapasesta, ja Ipecacin alla on tähän päivään mennessä toiminut noin sata yhtyettä ja artistia, joista toki Pattonin omia projekteja on huomattava prosentti.
Yhtye toimi aktiivisena vuosituhannen vaihteen tienoilla, julkaisten neljä täyspitkää albumia vuosien 1999 ja 2005 välillä. 2006 Patton puhui viidennestä albumista, mutta tuota tuotosta ei tähän päivään mennessä vielä ole nähty. Vuosikymmenen loppupuolella bändi deaktivoitui, eikä yhtyettä nähty keikkalavoilla vuoden 2009 jälkeen lainkaan, lukuun ottamatta muutamaa vetoa 2014. 2017 antoi jälleen uusia lupauksia bändin aktivoitumisesta TOOLin Yhdysvaltain-keikan lämmittelyvedon muodossa. Olivatpa samalla keikalla lämppäreinä myös Clutch, Melvins sekä Primus. Epäilemättä hieno päivä eteläiselle Kalifornialle. Mitä tuleman pitää, sitä tuskin tietää vielä Patton itsekään.
Yhtyeen kokoonpano on pysynyt kunnioitettavasti samassa muotissaan alusta tähän päivään saakka.
Alta katsottavissa sunnuntain ja maanantain välisen yön liskodisko-hittibuumin suosikkiraita, Fantômasin kakkoslevy ”The Director’s Cut”:lta poimittu tulkinta ”Rosemary’s Baby”-elokuvan tunnusmusiikista.
Tomahawk (1999- )
Siinä missä Fantômasia voidaan pitää luonnollisena jatkumona Mr. Bunglelle, voitaisiin samaa logiikkaa käyttää Faith No Moren ja Tomahawkin välillä. FNM:n hajoamisen jälkeen Patton tapasi The Jesus Lizard –kitaristi Duane Denisonin, ja he alkoivat kehitellä uutta projektia rekrytoiden mukaan John Stanierin rumpuihin sekä Kevin Rutmanisin bassoon.
Yhtyeen ensimmäinen nimikkotäyspitkä näki päivänvalon 2001, luonnollisesti julkaistuna Ipecacin kautta. Yhtye kiersi pitkään lähes jokaisella mantereella vuosina 2001-2002 lämmitellen mm. TOOLia. Alkuun kaikki näytti hyvältä, mutta esimerkiksi Yhdysvaltain-kiertueella yleisön muututtua enemmän metallipainotteiseksi, sai yhtye oman osansa lavalle lentävistä kolikoista, jääkuutioista ja paristoista. Ilmeisimmin kaikkialla metalliyleisön keskuudessa ei vallitse samainen harmonia, kuin kotimaamme metallifestivaaleilla.
Bändin alkuaikoina sille tunnusomainen piirre oli poliisiasuihin pukeutuminen keikoilla ja promokuvissa. Musiikillisesti yhtye sijoittuu jonnekin progen ja metal-vaikutteisen alternative rockin välimaastoon. Denison on kuvaillut bändin tyyliä myös experimental pop –vaikutteiseksi rockiksi, joka toki sekin pitää paikkansa. Kolmas kokopitkä ”Anonymous” taas ammentaa paljon materiaalia Amerikan alkuperäiskansojen musiikista.
Vuoden 2003 yhtye pyhitti äänittääkseen toisen täyspitkänsä, ”Mit Gas”:n, joka julkaistiin samana vuonna. Toinen äänite johti vielä yhteen kiertueeseen, kunnes bändi jäi parin vuoden tauolle. Tauon jälkeen bändi palasi äänittääkseen kolmannen albuminsa ”Anonymous”:n 2007, muttei keikkaillut levyn tiimoilta lainkaan, vaan jäi edelleen tauolle jäsenien keskittyessä muihin projekteihinsa. Kolmannen levyn äänitysten aikana alkuperäinen basisti Kevin Rutmanis jätti bändin toistaiseksi tuntemattomista syistä.
2012 Tomahawk ilmoitti, että basistin roolin tulee perimään, kukapa muu, kuin Trevor Dunn. Samana vuonna yhtye veti ensimmäiset keikkansa lähes kymmeneen vuoteen, ja heti seuraavana vuonna julkaistiin toistaiseksi viimeisin albumi ”Oddfellows”.
Viimeisimpien tietojen mukaan yhtye (lähinnä Denison) kirjoittaa materiaalia uutta levyä varten.
”God Hates a Coward” -kappale yhtyeen nimikkodebyytiltä. Erään Patton-fanaatikon mukaan, jos miehen voi tiivistää muutamaan minuuttiin, niin ne ovat nämä:
Ne sata muuta projektia
Edellä mainittuja neljää yhtyettä voitaneen pitää Pattonin pääprojekteina. Kuitenkin täytyy muistaa, että yllä mainittujen yhtyeiden kanssa julkaistut 16 albumia muodostavat vain murto-osan herran suoltamasta tuotannosta. Kaikkea en todellakaan lähde tähän listaamaan, interwebsin ihmeellisessä maailmassa voitte halutessanne tutustua kaikkeen miehen oheistoimintaan tarkemmin.
Kuitenkin listaan teille suositukset omasta pelikirjastani. Suosittelen erittäin lämpimästi tutustumaan mm.
- Dan the Automatorin kanssa äänitettyyn Lovagen ”Music to Make Love to Your Old Lady By” –albumiin (2001)
- Peeping Tom:n nimikkoalbumiin (2006)
- Viimeisimmän hardcore/thrash/punk -“superkokoonpanon”, Dead Cross:n nimikkoalbumiin (2017)
- John Zornin kanssa tehtyyn tuotantoon (mm. Moonchild Trio)
- Maldoror -yhtyeeseen
- Mondo Cane -yhtyeeseen
Muu oheistoiminta
Mutta onhan herra muutakin touhunnut, kuin bändihommia. Aikaa kun tältä kaikelta tuppaa ilmeisimmin jäämään, niin mies on mm. säveltänyt muutamien elokuvien soundtrackeja (esim. Crank: High Voltage), ääninäytellyt useissa peleissä (esim. The Darkness ja Left 4 Dead) sekä elokuvissa (mm. I Am Legend), tuottanut, miksannut, masteroinut ja ylipäätään ollut tekemisissä kaikkeen ääneen ja ääntelemiseen liittyvän kanssa.
Monet kriitikot ja mediat ylistävät Mike Pattonin aikakautemme, hurjimmat jopa kaikkien aikojen vokalistiksi. Miehen tuotantoon tarkemmin tutustuen, eihän tämä välttämättä väärin sanottu ole, toista moista moniosaajaa saa hakea melko kaukaa. Pitäähän mies hallussaan esimerkiksi nykyvokalisteista laajimman äänialan kuuden oktaavin ja puolen nuotin (Eb1-E7) rekisterillään. Paremman käsityksen asiasta saadakseen todettakoon, että esimerkiksi yhden edesmenneen kuninkaan, Chris Cornellin, ääniala oli neljä oktaavia. Joka on jo melkoisen jäätävä sekin, kuten kaikki Cornellin tuotantoa kuunnelleena tietävät.
Ääniala toki itsessään ei ratkaise mitään, maailmanennätystä pitää hallussaan Tim Storms 10 oktaavin äänellään, eikä mies siitä huolimatta vokalistina ihan päätyyn asti mennyt. Mestarillisen Pattonista tekee äänen ja äänialan käyttäminen. Hän on monesti todennut, että valitsee mieluummin esimerkiksi lyriikat ja vokalisointityylin sen mukaan kuinka ne rytmittyvät kappaleeseen, kuin sen mukaan, että niissä olisi jotain järkeä sanomallisesti. Käytännössä miestä tulee käsitellä yhtenä instrumenttina muiden joukossa. Mielellään lyömäsoittimena.
Omissa kirjoissani tällä planeetalla on olemassa vain yksi toinen hullu nero (tai nero hullu, kuinka vain), joka painii Pattonin kanssa samassa sarjassa, vaikkakin hieman eri vahvuuksilla. Tämän kanadalaisen herrasmiehen vastaavaan merkkipäivään on vielä muutama vuosi aikaa, mutta voitte olla varmoja, että toukokuussa 2022 lyijykynää teroitellaan taas hartaasti.
Jos olette kasvaneet tynnyrissä ja missanneet artikkelia käsittelevän miehen tuotannon, niin en voi sanoa muuta kuin: ei perkele teidän kanssa, tehkää asialle jotain. Näillä sanoin ja alla olevan tribuuttivideomme voimin toivotamme vielä kerran 50-vuotiaalle maestrolle onnea ja menestystä seuraavaksi viideksikymmeneksi vuodeksi!
Teksti: Jani Moilanen
Video: Mikael Hartikainen & Jani Moilanen