Kaaoszinen Isänmaan toivot – Dead Samaritan

Suomi – metallimusiikin luvattu maa, jossa on metallibändejä väkilukuun suhteutettuna enemmän kuin missään muualla maailmassa. Suomi on voittanut jopa Euroviisut hevillä. Maa, jonka yhtenä kansantalouden kulmakivenä ja vienninedistäjänä maailmalla voidaan pitää metallimusiikkia. Meillä on Suomessa hienoja, isoja, maailmanlaajuisesti tunnettuja metallibändejä ja aivan helvetin paljon pieniä ja ahkeria bändejä, jotka ansaitsevat myös tulla kuulluiksi. Nightwish, HIM, Children of Bodom ja Amorphis ovat kaikki aloittaneet pieninä paikallisina bändeinä, ja myöhemmin pitkän puurtamisen jälkeen ne ovat kohonneet nykyiseen asemaansa. Tämän artikkelisarjan tarkoitus on nostaa esille suurelle yleisölle tuntemattomampia suomalaisia bändejä.

Dead Samaritan

Olemme jälleen siinä pisteessä viikkoa, jossa esittelemme teille kotimaista musiikkia hieman valtavirran ulkopuolelta. Kuten tiedätte, tässä sarjassa annamme puheenvuoron nuoremmille artisteille ja pitkään, hartaasti ja kovaa omaa juttuaan tehneille ehkä hieman aikuisempaan ikään ehtineille bändeille. Siinä, missä viime kerralla tutustuimme jälleen nuoriso-osaston toimintaan, nyt tutustumme jo bändinäkin viralliseen baarissanotkumisikään ehtineeseen hämeenlinnalais-tamperelaiseen death-thrash-soittosektion orkesteriin, Dead Samaritaniin. Nyt joulukuun lyötyä meitä pakanoita näpeille muistuttaen erään uskontokunnan keulakuvan syntymästä (ei, emme puhu nyt Lemmy Kilmisteristä) ja hänestä kerrotuista tarinoista muistuu mieleeni eräs tarina, jossa lähimmäinen kohdattiin lähietäisyydeltä niin maan vimmatusti, että henkihän siinä oli mennä. Tämänkertaisen artikkelimme samarialainen edustaa hieman toista laitaa; hän on nimittäin kuollut. Annetaan kuitenkin bändin jäsenten itsensä avata meille tarinaansa tämän evankeliumin kautta.

”Nykyajalle tuntuu tyypilliseltä, että aina vaan nuorempana pitäisi pystyä mitä mahdottomimpiin ihmesuorituksiin, ja jos ei kaksikymppisenä ole soittanut Wackenin päälavalla, niin ei kannata jatkaa. Ja vitut.”

Eero: Bändin esihistorian tietäjät tietää, mutta oma taruni Dead Samaritanin kanssa alkaa siitä, kun Matti (toinen kitaristi), jonka kanssa olin soittanut useamman vuoden, sittemmin lopettaneessa Standard Issue Death -yhtyeessä, otti yhteyttä ja kysyi, olisiko mielenkiintoa lähteä kokeilemaan bassottelua Dead Samaritaniin. Tähän myöntävä vastaus, basson viritys ja kuuntelemaan meininkiä. Ensimmäinen biisi, jonka Marko, Matti ja Janne esittävät, taisi olla ”Counting the Body Toll” -demolta tuttu ”Smith & Wesson Philosophy”, ja siinä sitä kuunnellessani ajattelin, etä ”mikäli nämä heput eivät huomaa, että en millään pysty soittamaan tuolla tempolla tuollaista riffiä niin basistin paikka on vallattu”. Eli klassinen ”fake it till you make it” -tilanne; ilmeisen hyvin tai vähän häiriöksi ollen tässä on onnistuttu, koska vieläkin saan keikkua mukana. Valendis tuli lauluun muutamien treenikertojen ja laulajakokeilijoiden jälkeen ja koki saman kohtalon kuin allekirjoittanut, mutta todennäköisesti oikeilla ansioilla. Siitä asti ollaan menty samalla porukalla, ja loppua ei näy.

Marko: Orkesteri taisi käynnistyä tarkalleen 4.1.2001, mutta pari ekaa vuotta meni eri nimellä ja melodisemmalla tyylillä. 2003 vaihdettiin nykyiseen nimeen, ja kymmenen vuotta on nykyporukalla vedetty. Vaan täytyypä alkaa kiinnittää enemmän huomiota tuon meidän bassotaiteilijan soitteluihin.

Eero: Marko selittelee tähän varmaan alkutaipaleen draamat ja miehistönvaihdokset, koska oman aikani saaga on suhteellisen yksitoikkoinen. Kaikki demot, levyt ja lähes kaikki keikat on heitetty nykyisellä kokoonpanolla. Eetu Tingander silloisesta Nation Despairista kävi ärjymässä yhden Suisto-klubin keikan Valendiksen ollessa siinä vaiheessa lisääntymissykliä ettei lavalle ollut asiaa. Muutaman kuukauden treenit on myös hoidettu lainarumpalilla, kun Janne oli yksien talvisten yhteishenki-iltamien tuiskeessa murtanut jalkapöytänsä luut.

Marko: Minä ja Janne ollaan oltu alusta lähtien mukana. Pari ekaa vuotta ja parin ekan demon ajan kehissä oli punkki- ja sludgehommista tutut Make ja Putte (molemmat Dead In The Waterista tuttuja) sekä Teemu, joka sitten vaihtui pariksi vuodeksi Leppäsen Jussiin (mm. Nation Despair), jonka kanssa tehtiin kolmas demo. Jo mainittu Eetu (myös mm. Nation Despair) tosiaan kävi taas Jussin jälkeen keikan tai pari kitaroimassa ja myöhemmin tuurasi Valendistakin lauluissa.

Eero: Aikakauteni ensimmäinen omakustanne ”Counting the Body Toll” äänitettiin Virsellin Henrin kanssa silloin, kun se tehtiin. Siltä keikkasettiin on tarrautunut ”Laid to Waste”, jonka ihmiskunnan tuhoa uhkuva säe yhdistettynä inhimillistä kärsimystä välittävään kertosäkeeseen sopii kuin nyrkki silmään mihinkä tahansa ilojuhlaan.

”Toistaiseksi olemme pysyneet enimmäkseen poissa yhteiskunnallisesti kantaa ottavista aiheista, mutta sen verran on paskaa 2010-luvun loppupuolella ilmassa, että en voi luvata linjan säilyvän.”

Eero: Ensimmäisen demon jälkeen oli luonnollisesti aika äänittää ensimmäisen levy. Tämäkin tehtiin Henri Virsellin kanssa ja nimettiin ”The Only Good Samaritan…”:ksi. Levyllä yhdistettiin ”Bleeding Ground” -demolta tuttuja kappaleita ”Counting the Body Tollin” parhaimpiin yksilöihin, liittäen mukaan koko joukko uusia ralleja. Omat suosikkini levyltä ovat ”Monster to Create”, ”Hell if I Care” ja ”In the Shadows of the Mind”. Nämä kolme kappaletta kiteyttävät aika hyvin sen, mistä Dead Samaritanissa on kyse: ensimmäinen on äärimmäisen moshattava metallikipale (livesuosikkini), toisen esitellessä Dead Samaritanin rokkaavan Death ’n’ Roll -puolen, viimeisen esitellessä tunnelmallisen, järkyttävän kovilla riffikoukuilla varustetun makupalan. Todettakoon kuitenkin, että mielestäni tällä levyllä emme ole vielä onnistuneet luomaan kokonaisuudesta sellaista ”je ne sais quoi”:ta, joka niin harvalla albumilla on.

Toinen levy ”Devil Tunes” saatiin aikaiseksi hyvällä tahdilla, kaksi vuotta edellisestä julkaisusta, ja se tehtiin kokonaisuudessaan Fantom-studiolla Samu Oittisen lainatessa korvaamattoman korvansa ottojen kelpoisuuden varmistamiseksi. Kakkoslevyn biisimateriaali on mielestäni todella hyvä, mutta soundeihin jäin kaipaamaan jonkinlaista omaleimaisuutta ja raakuutta. Jos levy ei ole tuttu, kuunteluun kannattaa ottaa vaikka kappaleet ”Darkness Brings the Beast”, ”In for the Kill” tai ”Last Man Wears the Crown”. Levyltä voi kuitenkin ottaa käytännössä minkä tahansa kappaleen ja siitä saa suhteellisen hyvän kuvan siitä, millaista musiikkia Dead Samaritan edustaa. Uusimpana julkaisuna kolmen biisin ”Shadows”-EP, joka äänitettiin treenikämpällämme Valtti Rinnemaan toimesta. Työtapana tämä oli yhtyeellemme uusi mutta ehdottomasti kokeilemisen arvoinen.

Eero: Biisit saavat useimmiten alkunsa siitä, että Marko (toinen kitaristi) tuo treenikämpälle 95 % valmiin kappaleen, josta puuttuu todennäköisesti vain kitarasoolo, rumpufillit ja homman koossa pitävä 8-osapompotus. Sitten biisiä ruvetaan hiomaan porukalla. Osia maistellaan, mahdollisesti muokataan kevyesti, lisätään fillit, soolo ja tasainen 8-osapompotus. Tähän päälle muutama keskiviikon parituntinen bändisoittoa, ja kappale on valmis levytettäväksi. Mikäli Marko on siis tehnyt siihen lyriikat valmiiksi. Joissain erikoisemmissa tapauksissa lyriikat tekee joko laulajamme Valendis tai sitten minä.

Kappaleiden teemat vaihtelevat lyyrikon mukaan. Markon lyriikkoja voisi kuvata kenties ei-tosikoiksi taisteluralleiksi, esimerkiksi ”Out With Your Feet First”. Valendiksen lyriikat käsittelevät kauhuteemoja, kasvottomista hirviöistä zombielaumojen lahtaamiseen. Omat tekstini yhdistävät barnesmaiset murhafantasiat yeatsmäiseen melankoliaan puettuna Dani Filthiltä tuttuihin tarinamaisiin kehyksiin. Tai perinteisemmin sanottuna gore-lyriikoita niin ihmis- kuin mielikuvitushirviöillä. Toistaiseksi olemme pysyneet enimmäkseen poissa yhteiskunnallisesti kantaa ottavista aiheista, mutta sen verran on paskaa 2010-luvun loppupuolella ilmassa, että en voi luvata linjan säilyvän.

Koko bändin puolesta on tässä kohtaa vaikea vastata, mutta omat vaikutteeni tulevat punkin ja metallin kautta. Ala-asteella sain kaverilta kasetin, jossa oli sulassa sovussa Klamydiaa, Stratovariusta ja Metallicaa. Näistä lähtökohdista on sitten 27 vuodessa edetty suuntaan jos toiseen nykyisen musiikkimaun liikkuessa Rancidin, Rhapsodyn, Six Feet Underin ja Gorgorothin asettamien nurkkapaalujen välillä. Käytännössä hyvä musiikki ei kuitenkaan kuuntele genrerajoja. Salainen paheeni onkin ruotsinkielinen indiepop.

Inspiraation suhteen en koe, että sillä olisi erillistä lähdettä, vaan inspiraatio tulee tekemisestä. Siitä, että lähtee treeneihin tai avaa lyriikka-aihiotiedostot ja alkaa puurtaa. Tai sitten perinteiset raha ja valta riippuen siitä, mistä inspiraatiosta on kyse. Alla vielä hieman tarkemmin avattuna filosofiani inspiraatisota niin musiikin kuin lyriikan luomisen suhteen.

Musiikin kanssa väitän, että olennaista on olla opettelematta asioita liian tarkkaan ja antaa virheille mahdollisuus. Varsinkaan uusien kappaleiden kanssa ei ole olemassa sitä yhtä ja oikeaa tapaa, miten jokin kappale menee, vaan sille on mahdollista löytää uusia suuntia ja tunnelmia. Mikäli aivoille ei ole liian säntillisesti opettanut, miltä kappaleen tulee kuulostaa, vaan pysyy valmiina huomaamaan kappaleelle uusia mahdollisia uria pienistä virheistä ja testailuista. Usein uusien kappaleiden kanssa haluankin mieluummin olla soittamatta ja vain kuunnella, mitä muut tekevät ja ehdotella uusia mahdollisuuksia rytmittää riffiä tai yhdistää melodioita. Sitten, kun kappale on kerran opeteltu, niin sen muuttaminen tulee aina vain hankalammaksi, koska ei ole enää mahdollista kuulla muita tapoja soittaa kappale kuin se, mikä se on. Tässä suhteessa se, että Marko tuo valmiit kappaleet treeneihin ja niitä ei tarvitse itse olla alusta asti rakentamassa, mahdollistaa edellä kuvatun ”tekniikan” hyödyntämisen. Tietysti muutosten ehdottelu valmiisiin kappaleisiin on riskaabelia, ja ideoiden tyrmäyksistä ei saa lannistua.

Eero: Lyriikoiden kanssa tilanne ei ole tämä, vaan niiden kanssa tulee istua, kirjoittaa, antaa olla, unohtaa, aloittaa alusta ja muuttaa huonot osat. Usein idea lähtee jostain hyvästä lauseesta tai tekstirytmistä esim. ”like unborn god-child ripping my insides, separating bones from the flesh” tai kokonaisesta säkeestä, jolle sitten rupeaa keksimään teemaa, ja katson, josko lanka lähtisi vetämään. Joskus usean tunnin työstä on tuloksena pelkkä poistettu .doc, ja asiaan voi palata muutaman viikon päästä, mutta toisinaan homma alkaa sujua ja valmista voi tulla hyvinkin äkkiä.

Tässä musiikin tekemisessä ja bändihommissa parasta on varmaankin se, että siinä on niin monta osasta. Treeneissä se, kun biisit alkavat sujua ja palat loksahtavat kohdalleen. Studiossa uusien asioiden kokeilu ja uuden oppiminen. Livenä yleisön reaktiot, soittamisesta tuleva adrenaliinipiikki ja hyvän keikan jälkeinen fiilis. Periaatteessa siis tekemisen osien summa, joka on kokonaisuutta suurempi.

Bändin tavoitteenahan on julkaista toinen toistaan parempia kappaleita ja soittaa progressiivisesti kasvaville yleisölle. Historiaa on bändinä takana jo kohtuullisesti ja kaikilla jäsenillä tekemistä myös bändin ulkopuolella, joten on helppoa edetä jalat maassa mutta katse horisontissa. Toisaalta viereltä on tippunut paljon bändejä, ja vain jatkamalla tavoitteet voi saavuttaa. Nykyajalle tuntuu tyypilliseltä, että aina vaan nuorempana pitäisi pystyä mitä mahdottomimpiin ihmesuorituksiin, ja jos ei kaksikymppisenä ole soittanut Wackenin päälavalla, niin ei kannata jatkaa. Ja vitut.

Eero: Dead Samaritania voisi kuvailla sen olevan vahvistetuin kieli-instrumentein tuotettua, länsimaista musiikkiperinnettä jatkavaa raskaampaa metallia, jonka lyriikoiden esittämistyyli edustaa örinälaulua, tai jotain semmosta. Suosittelen levyn ostamista tai jonkin ilmaisen musiikin kuuntelun mahdollistavan palvelun hyödyntämistä ja eikun tutustumaan. Tätä sääntöä voi soveltaa muuhunkin. Jos haluaa tietää meistä jotain lisää bändinä, edellä mainituista kappaleista selvinnee olennainen, ja aina voi kysyä, jos jokin jää vaivaamaan. Älkää minulta mutta muilta.

Parhaat keikkamuistot… Omat vai nähdyt? Nähdyistä paras on Manowar Helsingissä joskus 2000-luvun alussa, teki todellisen vaikutuksen nuoreen mieheen. Huonoin Barathrum, musiikista olen aina pitänyt, mutta ulosanti livenä ei ollut kummoinen. Omista keikoista parhaat ovat sellaisi,a missä lavasaundi on palvellut soittajaa ja soittoon on saanut sitä mukaa sopivan varmuuden, esimerkiksi Suisto- ja PRKL-klubilla tämä on toteutunut loistavasti. Huonoja livekokemuksia ei ole vielä tullut vastaan, mutta ei niitä lovia vyössä vielä liika ole. Meillä ei ole nyt tulossa mitään keikkoja, mutta jos meidät haluaa nähdä jossain, ei muuta kun pyyntiä sisään ja saavutaan!

Dead Samaritan
Valendis Suomalainen – vokaalit
Matti Viholainen – kitara
Marko Saarinen – kitara
Eero Virtanen – basso
Janne Honkanen – rummut

Julkaisut
”Bone Hill Revelation” (demo, 2004)
”Counting The Body Toll” (demo,2010″
”The Only Good Samaritan…” (2012)
”The Devil Tunes” (2014)
”Shadows” (EP, 2019)

www.facebook.com/deadsamaritan
www.reverbnation.com/deadsamaritan
https://deadsamaritan.bandcamp.com
www.twitter.com/deadsamaritan