Kuva: Marko Marin Photography

Kaaoszinen Isänmaan toivot – Ivian

Kirjoittanut J.Anttolainen - 20.10.2019

Suomi – metallimusiikin luvattu maa, jossa on metallibändejä väkilukuun suhteutettuna enemmän kuin missään muualla maailmassa. Suomi on voittanut jopa Euroviisut hevillä. Maa, jonka yhtenä kansantalouden kulmakivenä ja vienninedistäjänä maailmalla voidaan pitää metallimusiikkia. Meillä on Suomessa hienoja, isoja, maailmanlaajuisesti tunnettuja metallibändejä, ja aivan helvetin paljon pieniä ja ahkeria bändejä, jotka ansaitsevat myös tulla kuulluiksi. Nightwish, HIM, Children of Bodom ja Amorphis ovat kaikki aloittaneet pieninä paikallisina bändeinä ja myöhemmin pitkän puurtamisen jälkeen kohonneet asemaan, jossa ne nykyään ovat. Tämän artikkelisarjan tarkoitus on nostaa esille suurelle yleisölle tuntemattomampia suomalaisia bändejä.

IVIAN

Ivian on modernia suomenkielistä metallia soittava yhtye suoraan Mänttä-Vilppulan vibrantin metalliskenen ytimestä. Paikkakunta itsessään löytyy Pirkanmaalta ja lienee tullut tunnetuksi suuremmalle kansanosalle, varsinkin Serlachius-museoiden mukaan, taidekaupunkina. Allekirjoittanut on myös perehtynyt kaupungin taiteelliseen antiin lähinnä varusmiesaikana tehdyn polkupyörämarssin myötävaikutuksesta tutustumatta tosin varsinaisesti mihinkään muuhun kuin kartan lukemiseen ja pyörän kiroamiseen. Vaikkei Ivian edustakaan enää varsinaista junioriosastoa, olivat bändin jäsenet varsin nuoria miehiä yhtyeen alkutaipaleella vuonna 1999. Kuten monen muunkin yhtyeen kohdalla, paikalliset ravitsemusliikkeet näyttelivät jonkinlaista osaa lopulliseen kokoonpanoon päädyttäessä. Yhtyeen vaiheista, musiikista ja muusta ovat kertomassa, täällä, tänään Ville-Veikko Tomminen (laulu), Aleksi Suoranta (kitara), Tero Vuorinen (kitara) ja Helend Jantsikene (basso). Haastattelun aikaan Iiro Hyvärinen (rummut) ahersi lopputyönsä parissa.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Mainos päättyy

”Tulevaisuuden sanoituksista ei toki vielä tiedä, mutta eivätköhän iloiset pop-rallit jää vielä kaukaiseen tulevaisuuteen”

Allu: Ivianin juuret juontaa vuoteen 1999, jolloin julkaistiin Children of Bodomin ”Hatebreeder”. Hellun ja Petteri Vainion kanssa perustimme Vilppulan yläasteella Raziel-nimisen bändin, jonka musa oli aika pitkälti Bodomien kopiointia. Kunnioitusta herätti samalla ysiluokkalaisten kaksi bändiä, joiden soitto ja varsinkin laulu kuulosti jo älyttömän hyvältä. Toisen bändin kitaristi-laulajana olikin eräs Ville-Veikko Tomminen. Vähitellen meidän tyyliin alkoi löytyä muutakin ideaa ja tajusin, etteivät minun huudot ja laulut riitä, jos halutaan kuulostaa yhtä hyvältä kuin biisit ja soitto alkoivat kuulostaa.

Hellu: Sitten joskus vuonna 2006 taisin heittää Tommiselle paikallisen baarin veskissä, että hänen pitäisi tulla meidän bändiin. Sekin taisi lähteä siitä, että fanitin aikoinaan Villen punkkibändiä yläasteen aikoihin ja tiesin, että hän osaa soittaa kitaraa ja rumpuja. Aika sumuista. Siitä seuraavan kerran olin kaupan kassalla töissä ja pyysin Villeä meidän rumpaliksi. Ville otti demon taskuun ja lupasi kuunnella biisit. Seuraavan kerran, kun nähtiin, niin Ville sanoi, että ”ei lähe kyllä kompit noihin biiseihin”. Mutta voi kuulemma tulla vaikka huutelemaan jotain mikkiin. Loppu onkin historiaa. Kerran, kun kuultiin Villen huuto, niin tiedettiin Allun kanssa, että siinä on meidän laulaja.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Mainos päättyy

Allu: Oltiin annettu ihan uudesta biisistä C-kasetille äänitetty kämänen pätkä, ja Tomminen tuli kämpille sanoen, että ”voin kokeilla tähän vähän jotain”. Alettiin soittaa ja muistan vieläkin, kuinka Tomminen huusi ensimmäisen säkeistön, ja en ollut tiennyt, että jokin asia voi saada niin ison virneen väännettyä naamalle. Se vaan sopi niin hyvin yhteen musan kanssa.

Tomminen: Joskus silloin vuoden 2006 kevättalvella kyselin, että pääsisinkö vetelemään taustalauluja demolle? Samalla ”taktiikalla” olen aiemminkin hivuttautunut bändeihin laulajan pallille. Jonain hämyisenä baari-iltana sitten törmättiin ja lyötiin tulille Ivian. Tosin alkuperäinen nimi oli Naivi. Aiemmin englanninkielellä veivanneet Allu ja Hellu joutuivat minun myötäni vaihtamaan esityskielen kotimaiseksi, ja sanoitusvastuu siirtyi alusta alkaen minulle, ja sitä se on edelleen. Ivian on sekoitus metallin eri genrejä punk-vivahteilla. Jokainen jäsen tuo omaa maustettaan, ja niistä muodostuu Ivian. Yritetään kuulostaa omilta itseltämme, ja siksi tätä on vaikea kategorisoida. Tarkoitus ei ole poistaa minkään kuulijakunnan edustajia pois, eikä olla genre-rajoitteinen millään muotoa.

Tomminen: Jäsenistö on jonkin verran vaihtunut vuosien varrella. Esimerkiksi Vuorinen liittyi bändiin uudeksi basistiksi toisen demon kohdalla ja soittaa nykyään kitaraa alkuperäisen kitaristin, Petteri Vainion, jättäydyttyä kuvioista.

Vuorinen: Liityin bändiin ensimmäisen ja toisen demon välissä vuonna 2006 Tommisen kysyttyä paikallisen ravitsemusliikkeen vessassa, että onnistuisiko basson kolistelu metallipoppoossa.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Mainos päättyy

Allu: On muuten hyviä löytöjä tehty tuolta vessasta!

Tomminen: Basisti Hellu soitti myös alkujaan rumpuja Ivianissa kahden ensimmäisen demon ajan, kunnes eräs Joni Siimes siirtyi kannujen taakse. Nyt kannujen takana takoo nuorimies nimeltään Iiro Hyvärinen, jonka isä on Rattuksessa rumpuja hakkaava V-P Hyvärinen.

Allu: Iiro toi mukanaan aivan järjettömän energian livesoittoon, ja sen kuulee myös levyltä.

Tomminen: Muutamia lyhyempiä vierailuja on sisältynyt vuosien varrelle, mutta mukavasti tämä poppoo on nyt asettunut aloilleen. Ainakin toistaiseksi, huh.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Mainos päättyy

Hellu: Olen ollut tässä porukassa basisti, kiipparisti, rumpali, ja nyt taas basisti. Ja välillä en kuulunut koko bändiin. Bassottelu on vaan ollut luontaisin vaihtoehto…

Allu: Eiköhän ne soittimet ole nyt lyöty lukkoon.

Allu: Vuosina 2006 ja 2007 julkaistiin treenikämpillä äänitetyt kolmen biisin demot, joista jälkimmäinen alkoi jo herättäa positiivista palautetta arvosteluissa ja päästiin soittamaan keikkoja enenevissä määrin. Vuonna 2008 käytiin Turussa äänittämässä omakustanteena julkaistu ”Syytön pahaan” -EP, joka onnistui erittäin hyvin. Pientä nostetta oli ilmassa, tehtiin paljon keikkoja, julkaistiin kaksi musiikkivideota, ja EP sai todella hyviä arvosteluja mediassa. Seuraavaan levytykseen, “Mielivankilaan”, päätettiin downshiftata, jotta saisimme äänitettyä enemmän biisejä pienemmillä kuluilla. Se oli virhe. Äänitykset tapahtuivat taas treenikämpillä, ja siellä keskityttiin enemmän juhlimiseen kuin työskentelyyn. Milloin äänittäjä tuli paikalle oksentaen sappinesteet pihalle, milloin se oli joku bändin jäsenistä. Äänitykset kestivät kauan, ja lopputuloksessa olisi ollut paljon parantamisen varaa. “Mielivankila”-EP ilmestyi vuonna 2010 omakustanteena, mutta paukkuja ei riittänyt enää promoamaan sitä. Pieni pettymys paistoi läpi, perustajajäsen Petteri lähti Helsinkiin töihin, rumpali löysi elämälleen uuden tarkoituksen, kuningas alkoholi määräsi toimintaa koko ajan enemmän, ja hauskuus hävisi. Vähän aikaa yritettiin pitää bändiä elossa, jottei hirveä määrä työtä menisi hukkaan, mutta eipä sille mitään voinut. Vuonna 2011 soitettiin Mäntässä sen aikakauden viimeinen keikka, ja sen jälkeen pistettiin pillit pussiin. Omasta mielestäni me jäätiin vain tauolle, mutta esimerkiksi Tomminen ei ollut asiasta kovinkaan samaa mieltä.

Tomminen: Kyllä se oli vaikea uskoa, että siitä tulee enää mitään…

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Mainos päättyy

Allu: Pari vuotta siinä vierähti, mutta sitten alettiin Hellun ja Vuorisen kanssa fiilistellä, että ”ois kiva vähän heviä luritella taas”. Vuonna 2017 hankin kunnon äänitysvehkeet ja ajattelin testata demottaa yhtä biisi-ideaa. Siitähän se pato murtui oikein kunnolla.

Tomminen: Allu otti sitten yhteyttä, että ”olis parit uudet biisit tehtynä, kiinnostaisko kokeilla vielä”.

Allu: Lähdettiin ihan sillä mentaliteetillä, ettei mitään paineita, äänitetään biisit itse, pistetään pihalle, ja jos joku tykkää, niin se on plussaa. Ensimmäisissä treeneissä oli selvää, että nyt toimii. Kaikki kuulosti paremmalta kuin kertaakaan aikaisemmin. Hommasta paistoi heti, että nyt tätä taas nauttii tehdä. “Diagnoosi F30-31” -sinkku ilmestyi tämän vuoden tammikuussa ja päätettiin siinä samalla äänittää neljän biisin EP, koska biisejä syntyi kovaa vauhtia ja saatiin tuotettua itse kohtuu hyvää soundia. “Surumuuri”-EP julkaistiin heinäkuussa.

Tomminen: Useimmiten biisit saavat alkunsa kitaristi Allun riffeistä ja melodioista, joita porukalla sitten käydään työstämään. Nykyään helpottaa demottamisen helppous, mitä bändin uran alkuaikoina ei ollut hyödynnettävissä, eli Allu tekee yksin kotonaan jo yli 90-prosenttisesti valmiin rallin ohjelmoituine rumpuineen päivineen, mihin Tomminen rakentelee laulut ja huudot paikoilleen. Sanoitusten suhteen linja on suhteellisen synkeä ja epämukavista aiheista ammennettua. Uuden tulemisen myötä, ja ehkä ikääntymisenkin takia, asioista on alkanut kirjoittaa suoremmin ja vähemmän piilotellen. ”Surumuuri”-EP:n nimibiisi on omistettu minun edesmenneelle isoveljelleni, koska koin ajan olevan nyt, vuosien jälkeen, sopiva purkaa surua ja kunnioittaa veljen jättämää muistoa ja kaipausta. Toinen suoraan asioihin tarttuva biisi EP:llä on ”Diagnoosi F30-31”, joka kertoo kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä, manian ja depression reunoilla taisteluista ja pettymyksistä. Tulevaisuuden sanoituksista ei toki vielä tiedä, mutta eivätköhän iloiset pop-rallit jää vielä kaukaiseen tulevaisuuteen.

Allu: Makuuhuone-studio on mullistanut biisien teon minun kohdallani ihan täysin. Tykkään siitä, että kun mieleen tulee hyvä riffi, rumpukomppi, Vuorinen lähettää riffin tai ollaan Hellun kanssa jammailtu, niin sen saa pistettyä suoraan muistiin ja lähteä rakentamaan siitä biisiä kerros kerrokselta. Ideoita pääsee kuuntelemaan tuorein korvin, kun ei välttämättä edes muista, että mitä sinne on soittanut. Siinä mennään aika pitkälti intuition ja fiiliksen varassa, ja tällä hetkellä se lähestymistapa on toiminut. Olen myös äänittänyt (paitsi Iiro äänitti rummut itse), miksannut ja masteroinut EP:n biisit.

”Kokonaisuudessaan nyt on tosi kova draivi päällä, ja enää ei pidetä taukoja vaan pusketaan eteenpäin”

Tomminen: Vaikutteita tulee lähes päivittäin milloin mistäkin genrestä musiikillisesti, ja sanoituksia tulvahtelee myös milloin mistäkin päähän. Useat lyriikat unohtuvat tai menevät roskikseen mutta ne, jotka jäävät pyörimään päähän pysyvästi, päätyvät usein myös lopulliseen biisiin. Bändin tauon, tai sen oletetun lopun aikana, inspiraationi musan tekemiseen oli totaalisen loppu, mutta onneksi se kaivautui esiin syvältä haudasta, ja taas on ilo värkätä Iviania ja muutakin.

Allu: Osan vaikutteista kuulee varmasti aika hyvin biiseistä, mutta niitä on niin paljon ja niin eri tyylisiä, että toivottavasti onnistutaan kuulostamaan itseltämme. Tällä hetkellä minua inspiroivat tuottajat tai miksaajat kuten Adam “Nolly” Getgood, virtuaali-instrumentit (esimerkiksi Spitfiren eri soundeja on kuultavissa EP:llä) ja suomalainen NeuralDSP, joka tekee erittäin vakuuttavia kitara- ja basso-plugareita.

Hellu: En ole koskaan fanittanut vain tietynlaista musagenreä vaan on tullut kuunneltua ihan kaikenlaista musiikkia. Mutta ei sillä ole väliä mikä tai mistä, kunhan siinä on jokin fiilis, joka iskee minuun. Sama pätee uusien biisien tekoon. Ajattelen niitä aika lailla fiiliksen pohjalta. Mikä vaan tuntuu hyvältä, niin sillä mennään. Ai että mikä inspiroi? Tämän bändin jätkät. Vaikka olisi kuinka isot silmäpussit, väsyttää vitusti ja kotona on hirveät dilemmat päällä, niin reeneissä lähtee aina.

Tomminen: Parasta musan tekemisessä on saada ääntänsä, sanomaansa ja omaa ”taidettaan” kuuluviin ja vielä, jos joku sattuu diggailemaan siitä, niin perkele, kun tekee höpöä.

Allu: Parhauden kierto omalta osaltani: 1. Riffi ilmestyy kitaran kaulalle, inspiraatio syttyy. 2. Biisin pohja syntyy, sen fiilistely. 3. Treenataan biisi, ja jokainen tuo siihen oman juttunsa. Biisi alkaa elää. 4. Tomminen tuo laulunsa, huutonsa ja sanansa. Kylmät väreet ja järjetön virnistys. 5. Äänitetään demo, biisistä saa jo kokonaiskäsityksen, ja vielä tehdään viimeiset muutokset ja fiilistellään. 6. Äänitetään lopullinen versio. Fiilistellään 7. Pistetään biisi muillekin kuunneltavaksi, ja sitä pääsee soittamaan keikoilla!

Hellu: Parasta musan tekemisessä on tämä bändi. Huiput äijät, joiden kanssa on lysti soittaa. Siinä on jotain hauskaa, että kun ollaan vaan autotallissa pitämässä treenejä (lauantaiaamulla kello 11.00), niin silti on ihan vitun kova meininki ja pitää oikein mossata joka mättöriffi, joka vain tulee vastaan… Koska on vaan niin huippu fiilis.

Tomminen: Ja eiköhän se levytyssopimus ole suurin unelma ollut kakarasta asti, ja leipää jos tällä saisi pöytään vielä joku päivä.

Allu: Joo, jotenkin sitä aina nuorempana ajatteli, että vasta levytyssopimus tekee bändistä ”oikean”, ja tavallaan se mielikuva on juurtunut niin syvälle, että se on varmaan vieläkin se suurin tavoite. Tällä hetkellä on tullut nautittua tästä DIY-meiningistä, ja vuoden aikana on tullut opittua ainakin studiotyöskentelystä ihan valtava määrä. Parempaa soundia metsästetään koko ajan. Musiikilliset tavoitteet on pitää yllä tämä ennakkoluulottomuus. Se on hauskaa, kun yllättää itsensäkin melkein joka kerta, kun biisiä tulee. Oho, tästä tulikin tämmöinen, nice! Tällä hetkellä olisi tarkoitus pistää ulos mahdollisimman nopeasti uutta matskua, ja ainakin näin ensiksi biisi kerrallaan. Suunnitelmat voivat aina muuttua, mutta seuraavan biisin esituotanto ja demotus on jo tehty, ja seuraavaksi aletaan itse äänityksiin. Puoli levyllistä uusia biisejä on valmiina, mutta ajateltiin tiputella niitä säännöllisin väliajoin, niin ei tule liian pitkiä taukoja julkaisujen väliin. Nyt on kokonaisuudessaan tosi kova draivi päällä, eikä enää pidetä taukoja vaan pusketaan eteenpäin.

”… pääsin katsomaan kokonaisen keikan eturivistä, kun olin murtanut taas paikkoja. Mutta harvoin sitä pääsee oman bändin keikalle fiilistelemään eturiviin!”

Tomminen: Nuorina läträttiin, ehkä turhan paljon, keikkamatkoilla voimajuomien parissa ja huonoimmista keikoista ei olekaan juuri siksi liikaa muistoja ja muistikuvia. Menneistä keikoista on jäänyt pääasiassa hyvät fiilikset, mutta nykyään ollaan liikenteessä ammattimaisella otteella, ja alkoholi kuuluu vasta keikan jatkoille. En käytä itse alkoholia enää lainkaan, minkä ansiosta sain luovuudenkin palaamaan päänuppiin.

Allu: Parhaat keikkamuistot on varmaankin Mäntässä järjestetty Pekilorok ’08, jossa kuvattiin siihen aikaan hyvinkin onnistunut musiikkivideo. Toinen on viime vuonna Mäntässä vedetty ensimmäinen keikka noin seitsemän vuoden tauon jälkeen. Se vahvisti fiilikset, että ”tätä kannattaa jatkaa”. Palaute oli erittäin positiivista, vaikka Tomminen olikin keikan jälkeen hetken alamaissa minun kitaran vireongelmien takia. Silloin oli kesän kuumimmat helteet, ja baari oli kuuma kuin sauna. Kitara ei varmaan oikein tykännyt kuumuudesta ja kaikesta hiestä, mitä se sai päälleen, ja vire heitteli vähän miten sattui. Onneksi se ei kuitenkaan suuremmin vaikuttanut lopputulokseen, ja meininki oli ihan mahtava. Kaiken lisäksi saatiin edellisenä päivänä kuulla, ettei paikalla olekaan miksaajaa eikä pa:ta, joten raavimme kokoon pa:n ja soitimme ilman miksaajaa. Soundeista ei ole ainakaan meille asti kuulunut minkäänlaisia soraääniä.

Allu: Spinal Tap -hetkiä löytyy muutenkin paljon. Kymmenisen vuotta sitten Orivedellä minulta katkesi viimeisten biisien aikana kitarasta kieli ja päädyin katsomaan ja heiluttamaan lettiä lopun keikkaa eturiviin. Taisin nostaa yleisön kokonaismäärän noin neljään. Vähän sen jälkeen pääsin katsomaan kokonaisen keikan eturivistä, kun olin murtanut taas paikkoja. Mutta harvoin sitä pääsee oman bändin keikalle eturiviin fiilistelemään! Huonoin keikkamuisto on ehkä se, kun ajeltiin aamuyöstä Porvoosta kotiin Mänttä-Vilppulaan ja huomattiin jossain vaiheessa, että ollaan ihan väärällä puolella Päijännettä. Silloin porukka oli vähän happamalla tuulella.

Vuorinen: Paras keikkamuisto menee melkeinpä Pekilorokkiin, jossa oli varsin hyvä fiilis, ja kaikki meni muutenkin koko lailla nappiin. Jopa backstage-kaljat saatiin pienen purnaamisen jälkeen. Huonoin taas menee Porvoo-Orivesi-Korpilahti–linjalle: teknisiä ongelmia, fyysisiä ongelmia, erinäistä sähläämistä ja läträämistä ja hivenen pitkähkö maakuntakierros kotimatkalla.

Hellu: Paras fiilis oli, kun minun piti vuorokauden varoitusajalla opetella biisit ja lähteä keikalle tämän bändin kanssa (en kuulunut silloin siis bändiin). Jumalauta mikä keikka!! PASKIN fiilis tulee silloin, kun on niitä teknisiä ongelmia, joihin et voi itse vaikuttaa. Onneksi niitä on harvemmin. Lokakuulle onkin sitten tiedossa kaksi keikkaa: Tampereella 2. lokakuuta Väräjää-klubi H5 Bar&Cellarissa ja Jyväskylän Ilokivessä 19. lokakuuta Lyijykomppanian ja Auermaan kanssa.