Kaaoszinen Isänmaan toivot – Killinfear

Helsingistä on lyhyt matka maailmalle.

Suomi – metallimusiikin luvattu maa, jossa on metallibändejä väkilukuun suhteutettuna enemmän kuin missään muualla maailmassa. Suomi on voittanut jopa Euroviisut hevillä. Maa, jonka yhtenä kansantalouden kulmakivenä ja vienninedistäjänä maailmalla voidaan pitää metallimusiikkia. Meillä on Suomessa hienoja, isoja, maailmanlaajuisesti tunnettuja metallibändejä, ja aivan helvetin paljon pieniä ja ahkeria bändejä, jotka ansaitsevat myös tulla kuulluiksi. Nightwish, HIM, Children of Bodom ja Amorphis ovat kaikki aloittaneet pieninä paikallisina bändeinä ja myöhemmin pitkän puurtamisen jälkeen kohonneet asemaan, jossa nykyään ovat. Tämän artikkelisarjan tarkoitus on nostaa esille suurelle yleisölle tuntemattomampia suomalaisia bändejä.

Killinfear

Heips lukijat! Tänään puhutaan hetki modernista heavy metallista ja siitä, kuinka sitä tehdään oikein. Tänään tutustumme groove rockia, tai modernin metallin kovaa groovaavaa jääräpäistä omaa luokkaansa edustavan Killinfearin historiaan.

Ymmärtääksemme paremmin tätä Helsingistä löytyvää jyrää täytyy palata vuoteen 2013. Tuolloin bändin instrumenttitaiteilijat Miro, Teemu ja Joel olivat löytäneet toisensa. Soittajia yhdisti yhteisen kaverin bändi, jossa kaikki kolme olivat musisoineet, tosin eivät koskaan samaan aikaan. Otimme haastatteluun juuri tuoreen singlensä julkaisseen bändin ja annoimme heidän kertoa blues-öljystä, rumpukapuloista ja kuinka pokerisivustot vaikuttivat bändin nimeen.

Pokeri, Nuuksio ja grooven alkulähteet.

”Teemua, Miroa ja mua yhdisti kalliolainen rock-bändi Blow Out. Vaikka aika Blow Outissa hiipui, jäi soittamisen kipinä. Pian alettiin yhdessä veivata RATM-covereita. Miro toi treenikselle riffejä, jotka sovitettiin yhdessä biiseiksi. Siitä alkoi grooven hitsaaminen”, Joel kertoo.

”Kun ensimmäisiä kertoja soitimme triona, huomasimme homman toimivan hyvin, niin musiikillisesti kuin kemioidenkin puolesta”, Teemu muistelee.

Miron tie oli kuljettanut hänet ympäri Suomea ja Saksaa Kinetik Controllin kitaristina ja muissa eri kokoonpanoissa. Kun ensimmäiset sävellystyöt oli tehty, bändi suuntasi siuntiolaisen studion uumeniin. Nauhoitusten aikaan bändissä oli erillinen vokalisti, joka suoritti myös osuutensa.

Gas Parade -nimellä vietiin nauhoitukset kunnialla loppuun, vaikka toisinaan ammattimainen toiminta ehkä hukkuikin löylyveden ja blues-öljyn ”sopivaan” seokseen”, Joel nauraa.

”Niitä kyseisiä kappaleita ei koskaan kuitenkaan julkaistu sellaisenaan. Musiikin tekemiseen suhtauduttiin tosissaan, mutta tuolloin bändissä oli enemmän underground-henkeä ja siksi kappaleet jäivät pyörimään vain jokaisen kovalevyille”, Miro muistuttaa.

Projekti ei kuitenkaan ottanut tuulta alleen ja solistin poistuessa alkoi varsinaisen vokalistin etsintä. Toiveena oli löytää tyyppi, joka hyvien laulumelodioiden lisäksi olisi valmis säveltämään ja tekemään bändin ulkomusiikillisia hommia. Sukupuolella ei ollut väliä, ja kaikki portit olivat avoinna.

”Ensimmäisen säkeistön aikana työkalut tippuivat käsistä, tuijotin vain kaiutinta ja mietin, että tämä mies pitää tavata ja saada treenikselle jammailemaan.”

Samaan aikaan Espoon Nuuksion metsissä Mika ”Limppu” Lindberg treenasi laulamista eri tavoilla. Limppu oli jo pistänyt pillit pussiin varsinaisista treenikämppäharjoittelubändeistä. Hän oli jo ehtinyt kokea mm. Cradle of Filthin sekoilut Midianin mörkömetsässä ja venytellyt Mortiiksen lateksikumimaskia ”The Smell of Rain” -sessioissa, Halmstadilaisessa studiossa. Silti soittaminen, itsensä kunnossa pitäminen ja kotistudiolla leikkiminen kuului rutiineihin.

”Löysin sattumalta netistä alkuvuonna 2014, Gas Paraden biisien instrumentaaliversiot. Treenasin äänittämällä heidän raitoihin mielestäni suht. toimivat vokaalit”, Limppu sanoo.

Tuolloin Limppu eivätkä muut bändin jätkät tunteneet toisiaan, mutta myöhemmin biisi julkaistiin nimellä ”Comprehension”. Sillä hetkellä ”Comprehension” jäi kuitenkin kirjaimellisesti pöytälaatikkoon.

Syystalvena 2014 Limppu muutti Helsinkiin ja tavaroita karsiessaan kaatopaikalle löysi tekemänsä biisit romutietokoneen kovalevyltä ”ö”. Materiaali kuulostikin yllättävän hyvältä. Limppu pyöräytti miksauksesta masteroinnit ja lähetti biisit Mirolle, Teemulle ja Joelille kuunneltavaksi.

”Muistan, kun kesken työpäivän tuli viesti Mirolta, että joku on omaksi ilokseen tehnyt lauluraidan meidän biisiin ja lähettänyt sen meille kuultavaksi. Ensimmäisen säkeistön aikana työkalut tippuivat käsistä, tuijotin vain kaiutinta ja mietin, että tämä mies pitää tavata ja saada treenikselle jammailemaan”, Teemu kertoo ääniraidan ensikuuntelusta.

Jo muutamien treenien jälkeen bändi nimettiinkin Holdiksi. Killinfear voisi hyvinkin olla edelleen Hold, ellei modernin teknologian tuomat sivujohdannaiset olisi pistäneet totaalisen lopun nimen käytölle. Vuonna 2014 Hold-nimisiä bändejä ei vielä juurikaan ollut, mutta vuonna 2016 niitä oli meidän Suomi-Holdin lisäksi ainakin pari Amerikassa.

”Tästä syystä Hold-bändiä oli melkeinpä mahdotonta löytää esim. Spotifystä ja Googlesta, jossa muuten haun osumat viittasivat aina pokerin pelaamiseen. Päätettiin yhteistuumin, että asialle on tehtävä jotain”, Joel kertoo.

Hold teki kaksi sinkkujulkaisua ja yhden EP:n. Sinkut julkaistiin joulukuussa 2014 ja ”Comprehensionista” tehtiin jopa video.

Missä munat? 

”Alun perin tarkoituksena oli jakaa biisiä Youtuben kautta yhden still-kuvan kyydittämänä, mutta koska meillä oli mahdollisuus saada kuva myös liikkumaan, työstettiinkin puolivahingossa musiikkivideo. Video on ihan ok vieläkin, ottaen huomioon, että bändin jätkät olivat vasta soittaneet parit treenit yhdessä ennen kuin kameran rec-nappi nasahti pohjaan”, videon tehnyt Limppu kertoo.

”Mitään tuntumaa ei ollut siitä, kuka toimii kameran edessä ja miten. Olihan se melko raju hyppy treenikseltä kameran eteen niin lyhyellä varoitusajalla, sen paremmin tietämättä, miten siinä esiinnytään, mutta Limpun hyvällä ohjeistuksella ja pöljän rohkeudella sain omat osuudet vietyä maaliin”, Teemu nauraa.

”Tiluttajia löytyy jo riittävästi, samoin erittäinkin hienoja kolistelijoita. Bändinä lähdettiin etsimään sitä, mikä metallisesta rockista puuttui, eli ns. munat.”

Bändin ensimmäiset yhdessä sävelletyt rallit olivat kultaisia raavintoja sieltä sun täältä. Tähtäin oli kuitenkin asetettu jo vankasti oman linjan löytämiseen.

Limppu: ”Heti tuntui siltä, että tämä bändi ei lähde tekemään raskasta rokkia ns. tietokone edellä, eli naputtelemaan valmiita biisiaihioita tietokoneen plugareilla kasaan, vaan perinteisesti hitsataan kokonaisuus siten, että saadaan aikaiseksi oma groove. Grooven myötä tuli myös orkestraatio ikään kuin automaattisesti, sillä rumpu-basso-akseli löysi loistavasti toisensa ja useampaan kertaan. Jossakin välissä taisi Teemu soittaa jonkun peukkubassoklikinkin, mutta sille pistettiin yhdessä tuumin stoppi ennen kuin se oli kunnolla alkanutkaan.”

Groovea haettiin 70-luvun musiikista lähtien, hyvistä yhden kitaran kokoonpanoista, kuten mm. Deep Purple, Black Sabbath, Soundgarden, Skunk Anansie, Rage Against the Machine ja Pantera.

Killinfearin lopputulos ei välttämättä kuulosta edellä mainituilta bändeiltä juuri lainkaan, mutta musiikki, joka tehdään pitkälti luomuna edellyttää eri vaikutteiden ja osa-alueiden tarkastelua eri kanteilta”, Limppu jatkaa.

”Oli myös selvää, että tämä ryhmä ei lähde soittokilpasille keskenään, eikä muiden bändien kanssa. Tiluttajia löytyy jo riittävästi, samoin erittäinkin hienoja kolistelijoita. Bändinä lähdettiin etsimään sitä, mikä metallisesta rockista puuttui, eli ns. munat. Mitään ei saanut silotella loppuun, kaikkien piti silti toimia, mutta mikään ei saanut häiritä omaa korvaa ja kokonaisuuksissa piti olla ulottuvutta.”

Lanteet heiluvat. 

”Päätettiin myös, että juuri mitään ei nakutella tietokoneella paikoilleen studiossa, koska luonnonmukaisen tyrän rytkytyksen pitää kuulua ja näkyä. Täytyy taas todeta, ettei tietokoneavusteiset himmelit ole ollenkaan vieraita. Suoraviivaisen musiikin luomiseen ne on vain kovin usein suhteellisen turhia”, Limppu kertoo tyylisuunnan etsimisestä.

”Ja aina kun puhutaan musiikista, puhutaan myös siitä, miltä se näyttää. Niinpä toiminta lavalla on hyvinkin energinen ja intensiivinen paketti. Kun Holdin kanssa tehtiin ensimmäisen keikka Bar Loosessa tammikuussa 2015, oli homma jo suurilta osin kasassa. Tunnelma ja fiilis oli kaikilla korkealla, koska oli aika nousta lavalle ensi kertaa tällä kokoonpanolla ja päästä esittämään uusia kappaleita livenä. Yleisön vastaanotto tietysti mietitytti, mutta usko omaan tekemiseen häivytti ne ajatukset”, Limppu jatkaa.

”Kaikille tosin lantion vatkaus lavalla julkisesti oli entuudestaan tuttua, joten luontaisesti mentiin 100 lasissa heti alkupaukusta. Yleisölle tuli selväksi, ettei Killinfear ole lavalle liimattu juliste, eikä fiilistä tarvitse nostattaa erillisillä kilometrin pituisilla intronauhoilla”, Joel muistelee ensimmäistä keikkaa.

”Kyllä, tulevaisuudessa voi biiseistäkin alkaa löytyä koneita ja erinäisiä taustaääniä. Se ei missään nimessä ole huono idea, eikä mahdoton toteuttaa, mutta totuus on, että Killinfearin biisin pitää aina toimia ensin perusinstrumenteilla”, Limppu kertoo.

Tapahtui yllättäen niin, että ensimmäisen keikan jälkeen keikkaa alkoi pukkaamaan todella hyvissä Helsingin clubeissa sekä Virossa. Keikkoja tuli, vaikka mitään konkreettista ei oltu vielä edes julkaistukaan. Yllättynyt bändi löysikin itsensä matkustamassa usein Helsingin ja Tallinnan väliä. Keikkoja tehtiin tallinnalaisilla rock-klubeilla.

”Ensimmäinen keikka Viron puolella oli Pikne-baarissa, josta meille infottiin ainoastaan, että se on moottoripyöräkerhojen suosima paikka Tallinnan laidalla. Se toi tietysti oman kulmansa siihen, mitä ilta tuo tullessaan, mutta ei siinä kukaan meistä hetkeäkään epäröinyt lähteä reissuun. Keikka oli kaikin puolin onnistunut ja tunnelma yleisössä kohdillaan. Muistan, kun keikan jälkeen paikallinen herra tuli ilosta itkien kättelemään ja halaamaan mua. Yhteistä kieltä emme löytäneet kommunikointiin, mutta kyllä aiinä se tuli selväksi, että keikka oli ollut hyvä ja jättänyt jälkensä. Itsekin hieman hämmennyin tapahtuneesta, mutta uskoa se loi tekemiseen”, Teemu kertaa kokemusta.

Kaupungin laidalta siirryttiin keikka keikalta aina lähemmäs keskustaa ja aavistuksen isommille lavoille. Musiikki jätti jälkensä niin hyvin erääseenkin ravintoloitsijaan, että hän päätti maalaten ikuistaa bändin logon ravintolansa seinälle.

”Olihan se ihmeellistä, kun 4 jätkää tulee soittimineen uuteen maahan pystymetsistä musiikkinsa kanssa ja vastaanotto oli sellaista. Yleisömäärä kasvoi joka keikalla, rumpukapuloita jaettiin niitä vaatineille faneille ja jokunen nimmarikin annettiin. Ei siellä varsinaisesti turvamiehiä tarvittu, että pystyimme liikkumaan paikasta toiseen keikan jälkeen, mutta huomio oli siellä jotain, mihin Suomessa ei ollut tottunut”, Miro kommentoi.

Lisäksi bändi heitti minikiertueen Virossa, joka piti sisällään keikan Tallinnan lisäksi myös Tartossa. Pääkaupunkiseudulla bändi on keikkaillut taajaan mm. Bar loosessa, On The Rocksissa, Lepakkomiehessä, Golden Classics cafe&barissa, Bar Bäkkärillä ja keikan verran Lahdessa Ravintola Torvessa.

”Paketissa on juuri sopivasti vaihtelua ja sen hyökkäävyys, groove, fiilis ja vinoumat ovat aika lailla balanssissa.”

”Samankaltaisella konseptilla jatketaan tulevaisuudessakin, koska klubeja kierretään todella mielellään. Erilaiset muutamien keikkojen kiertueet, tapahtumat ja festarit kiinnostavat myös ja ovat ihan realistisesti tähtäimessä. Ei huolta, hätäillä ei tarvitse, kun tilaa Killinfearin keikalle, koska kalenterissa tuntuisi tällä hetkellä olevan runsaasti tilaa”, muistelee Limppu.

Pääkallot, pirut, lordit.

Ensimmäinen yhteinen studiovisiitti tapahtui kesäaikaan 2015. Bändi valmisteli EP:n, josta julkaistiin eri kanaviin muutamia biisejä. Kokonaisuutta ei lyöty yhteen pakettiin ja yhteen paikkaan, koska biisien taso vaihteli vielä liikaa sekä mukana oli myös coverbiisi.

”Voi ehkä jälkikäteen todeta, että AudioslavenCochise”-veto oli aika loistava. Se, kuten muutkin viisut löytyvät vielä, mikäli jaksaa selata Youtuben pölyisimpiä arkistoja.”

Nimen vaihto kesällä 2018 oli kova paikka, sillä Hold oli tehnyt paljon keikkaa, julkaisuja ja pitkäsoitto oli työn alla. Tämä oli kuitenkin oikea aika sanoa hyvästit Holdille. Kaikki tehty pohjatyö ei valunut hukkaan, sillä juuri noilla keikoilla oli vahvasti valettu sokkeli ja julkisivu Killinfearille.

”Meidän debyyttipitkäsoitto on vahva, mutta tanakka. Levylle luotiin 7 biisin kokonaisuus, joka toimii hyvin erillisinä, mutta myös yhtenäisenä kokonaisuutena. Paketissa on juuri sopivasti vaihtelua ja sen hyökkäävyys, groove, fiilis ja vinoumat ovat aika lailla balanssissa. Koska biisit kertovat suurimmilta osin ihmisapinan sisäisistä ristiriidoista, mihin ne johtavat ja siitä, miten ne heijastuvat muiden ongelmaksi käytännön tasolle, oli levylle ilmeistä antaa nimeksi ’Face the Demon'”, kertoo Limppu debyytin sisällöstä.

”Laulut ja bassot vedettiin kiintolevylle omin voimin, muut studiolla ja koko kakku hämmennettiin kasaan yhteistuumin. Kaikki kreditit miksaaja/äänittäjä Sampsa Astalan toiminnalle. Nopeasti tulee valmista, kun tietää, mitä tekee.”

Bändille jäi kuitenkin pakottava tarve tehdä hyvä musiikkivideo, levyn ensimmäisestä sinkusta ”The One With The Horns” tehdyn kuvakollaasivideon lisäksi. Limppu leipoi kasaan biisin tunnelmaan istuvan tykityksen, joka toisen levyn sinkun, ”Silence and Fear”, yhteydessä laitettiin ulos. Oli tärkeää, että musiikkivideosta tuli perseelle potkiva ja eheä kokonaisuus, joka läpileikkaa Killinfearin olemusta ja tukee biisin periksiantamatonta poljentoa. Levyn kannen taiteili kasaan Mr. Lordi yhdessä Limpun kanssa.

“Markkinoinnissa ei koskaan käytetä liian alleviivaavaa grafiikkaa. Eli esimerkiksi jos levyn nimi on ”Face the Demon”, kannessa ei saisi suoranaisesti olla sitä pirun naamaa, vaan joku taiteellinen tulkinta aiheesta, joka herättäisi katsojaan kysymyksiä. Tässäpä on. Juuri se pääkallopirun naama, jotka toljottaa silmämunat kovana ja tulilieskojen tahdittamana katsojaparkaa”, naurahtaa Limppu.

Joulukuun alkuun ihmiset saavat virtuaalisen pilvipalvelupukin juuttisäkintäytettä. Digitaalisesti julkaistava ”Face the Demon” on silloin kaikkien saatavilla ilmaiseksi. Spotify on lähinnä se palvelu, josta levyä saa ja kannattaakin kuunnella.

”Yleensä kannattaisi tuotteelle laittaa joku hinta, ettei tulisi vaan mielikuva, että levylle tallennettu kerma olisi turhan hapanta. Tällä levyllä ei ole, mutta CD:t eivät vain mene kaupaksi. Jos on valmis tekemään musiikkia, pitää mennä niillä ehdoilla, jotka musiikkibisnesmaailmaan on vuosien saatossa ajettu.”

Killinfear
Mika ”Limppu” Lindberg – Vokaalit
Miro S. Kontio – Kitara
Teemu Vähä-Mäkilä – Basso
Joel Castrén – Rummut

https://www.facebook.com/killinfear
https://www.instagram.com/killinfear

 

 

Kommentit