Kaaoszinen toimitus on puhunut – Tässä tulevat vuoden 2022 parhaat albumit toimittajien mielestä
Kahden koronapandemian runteleman vuoden jälkeen vuosi 2022 jää historiaan vuotena, jolloin julkaistiin enemmän musiikkia kuin koskaan historian aikana. Nyt on kuitenkin tullut jälleen se aika vuodesta, kun toimittajat listaavat kuluneen vuoden suosikkialbuminsa. Alla Kaaoszinen toimittajien valinnat vuoden 2022 parhaista albumeista perusteluineen.
Arto Mäenpää
- Lorna Shore – Pain Remains
Omissa papereissa heittämällä vuoden 2022 paras metallialbumi. Will Ramos kumppaneineen näytti, miltä sinfoninen deathcore voi parhaimmillaan kuulostaa ja löi tiskiin albumin, jota metallimusiikin kuuntelevat tulevat toistamaan vielä monien vuosien päästä. Pakko antaa myös erityiset kehut yhtyeen laulajalle Ramosille, joka on tällä hetkellä yksi metallin parhaista ja monipuolisimmista huutolaulajista. Ensi kesän Tuskan-keikkaa odotellessa! - The Halo Effect – Days Of The Lost
Vuoden paras debyyttialbumi on tässä. Kyllähän se oli tiedossa, että In Flamesin entisiltä jäseniltä luonnistuu melodisen death metalin teko, mutta jotenkin albumi onnistui silti yllättämään positiivisesti ja pyöri levylautasella erittäin pitkään ja hartaasti. Voisi jopa sanoa, että parasta melodeathia mitä naapurimaasta on tullut viimeiseen vuosikymmeneen. - Machine Head – Of Kingdom And Crown
Machine Head on ollut minulle kuten monelle muullekin aina vähän semmoinen ”hitti tai huti” -bändi, mutta tällä kertaa yhtye osui suoraan kultasuoneen ”Of Kingdom And Crown” -albumillaan. Levy on erittäin loistava kokonaisuus ja osoittaa, että Robb Flynnilla on vielä paljon annettavaa metallimusiikin saralla. Kaikille groove metalin ystäville vahva suositus. - Apulanta – Sielun kaltainen tuote
Bändi, joka tuntuu rehellisesti paranevan albumi albumilta pitkästä urastaan huolimatta. ”Sielun kaltainen tuote” on ehkä parasta Apulantaa koskaan, ja levy on yksinkertaisesti erittäin ehjä ja timanttinen kokonaisuus. Toivottavasti yhtye pysyy vaihtoehtoisen metallin / rockin yhdistelmässä myös tulevaisuudessa. - Meshuggah – Immutable
Kyllähän tätä albumia taas hetken joutui odottamaan, mutta taas se lunasti kaikki odotukset. Matikkametallin mestari on yhä täsmällinen ja täyttä rautaa. - Blind Channel – Lifestyles of the Sick & Dangerous
Toinen ehdottomasti mainitsemisen arvoinen albumi kotimaasta on Blind Channelin heinäkuussa ilmestynyt ”Lifestyles of the Sick & Dangerous”. Bändi on löytänyt viimeistään tällä levyllä oman identiteettinsä ja uskon vahvasti, että tulevaisuudessa se tulee luomaan vielä tätäkin albumia ehjemmän ja paremman kokonaisuuden. - Amorphis – Halo
Amorphis on viimeisten vuosien aikana onnistunut parantamaan tasoaan erityisen paljon, ja siinä missä ”Queen Of Time” oli lähes täydellinen levy, ei ”Halo” putoa siitä kauhean kauaksi. Tasaisen tappava albumi alusta loppuun. - Arch Enemy – Deceivers
Albumi täynnä upeita tarttuvia melodioita sekä Alissa White-Gluzin korvia hivelevää laulamista ja huutamista. Jeff Loomisin ja Alissa White-Gluzin tulo bändiin on nostanut yhtyeen uudelle tasolle ja mielestäni ”Deceivers” on White-Gluzin aikaisista levytyksistä ehdottomasti tasaisin ja parhain. - We Came As Romans – Darkbloom
Vuoden paras albumi metalcoren saralla. Albumi on täynnä erittäin tarttuvia biisejä, ja vaikka toisen laulaja Kyle Pavonen kuolema oli varmasti tiukka paikka bändille, voitti se vaikeudet ja julkaisi yhden uransa parhaista levyistä. - Slipknot – The End, So Far
Pohdin rehellisesti kauan, ansaitseeko oma suosikkibändini paikkansa listallani. Siinä missä ”We Are Not Your Kind” löi heti ns. luun kurkkuun, tuntuu ”The End, So Far” paikoitellen jotenkin hyvin väkinäiseltä albumilta yhtyeelle, joka on yleensä varsin luova ja omaperäinen musiikillisissa ratkaisuissaan. Levy ei jää varsinaisesti piippuun, koska sillä on muutamia erittäin loistavia kappaleita, mutta Slipknotin kaltaisen yhtyeen tuotannossa se jää auttamatta klassikkoalbumien jalkoihin. Parhaimmillaan ”The End, So Far” on loistava albumi, mutta heikoimmillaan se on yksi bändin uran heikoimmista.
Erityismaininnat listan ulkopuolelta:
Lost Society – If the Sky Came Down
Omnium Gatherum – Origin
Battle Beast – Circus Of Doom
Lamb Of God – Omens
Ozzy Osbourne – Patient No. 9
Diablo – When All the Rivers Are Silent
Architects – The Classic Symptoms of a Broken Spirit
Parkway Drive – Darker Still
Wolfheart – King of the North
Bloodbath – Survival of the Sickest
Stratovarius – Survive
Jani Lahti
- Diablo – When The Rivers Are Silent
Kalajoen lahja suomalaiselle metallimusiikille täräytti kehiin pitkään odotetun uuden albumin, joka ei yhtään häpeile yhtyeen yli viidentoista vuoden takaisten klassikoiden edessä. On melodiaa, on tunnetta, on aggressiota ja groovea. Kaikkea sopivasti eikä ollenkaan teennäisesti. - My Sleeping Karma – Atma
Instrumentaalisen ja hypnoottisen tunnelmarockin kuninkaat palasivat pitkän tauon jälkeen levytyskantaan. Ja voi mahdotonta miten lystikkäästi tämäkin keinuu. Koko albumilla ei ole varsinaista huonoa hetkeä, hieman yhtyeen “Soma”-albumin tyyliin. - Ozzy Osbourne – Patient No. 9
Kyllähän tämä lopulta lähtee, kun sille antaa aikaa. Erityisesti Zakk Wylden mukanaolo Ozzyn albumilla kuuluu jälleen pelkästään positiivisena lopputuloksessa. Muutkin vierailijat ansaitsivat paikkansa. Onhan se toki niin, että jos nykyaikana on tarpeeksi fyrkkaa albumin tuottamiseen, kuuluu se myös lopputuloksessa. Eikä siten, että taitoa puuttuisi. - Machine Head – Of Kingdom And Crown
Kiivas ja keskitetty. Luovuuden huipentuma. Ansaitsemansa kehut saanut Machine Headin kymmenes pitkäsoitto yllätti lopulta koko metallikentän edellisalbumin lepsuilun jälkeen. Nyt on matkassa sitä eeppisyyttäkin, jonka parissa yhtye kykenee kukoistamaan. - Candlemass – Sweet Evil Sun
Eeppisen ja tunnelmallisen doom metalin esi-isä taikoi jälleen raskaan ja paahtavan tuotoksen kaikkien metalliveljien sydämiin. Albumilla ei juuri ole huonoja hetkiä ja vaihtelevuuttakin on riittämiin. Usko doom metalin tulevaisuuteen elää tämän myötä vahvana. - Lamb Of God – Omens
Järjettömän munakas ja mukaansatempaava Lamb Of God -albumi, kun “Omens” lähtee soimaan. Yhtyehän ei ole koskaan löysäillyt, mutta jos pystyy löytämään itsensä sopivasti uudelleen uudella levytyksellä, ollaan jo voiton puolella. Niin bändi juuri teki. - Stoned Statues – Stoned Statues
Onhan tämä yhtye sensaatiomainen, vaikkei vielä aivan kärkikahinoihin ylläkään. Homma toimii Stoned Statuesin debyytillä soittoa ja tuotantoa myöden. Syksyyn tultaessa kappaleilla oli toki vaarana jo tulla ulos korvista, mutta vika ei välttämättä ole yhtyeen päässä. - Soilwork – Övergivenheten
Tämä Soilwork-albumi ei jäänyt kauas sen edeltävästä viiden tähden tuotoksesta. Siltikään se ei yllä vuoden Top 5 -albumeihin ja syynä on pitkälti se, miten albumilta kuuluu tietyllä tavalla “pakko onnistumisen tarpeesta”. Hienoja melodioita ja musiikillista ammattitaitoa kuitenkin yllin kyllin. - Ghost – Impera
Ghost eteni ”Imperalla” jo hieman parempaan suuntaan syrjähyppyisemmän “Prequellen” jälkeen. “Impera” pitääkin sisällään joitain todellisia huippuhetkiä, mikä luvannee hyvää myös yhtyeen seuraavaa albumia ajatellen. Ja kyllähän ruotsalaisten muusikoiden melodiataju on ollut Abbasta lähtien sen verran siellä DNA:ssa, että täysin metsään ei menty nytkään. - Dimmu Borgir – Puritanical Euphoric Misantrophia (Remixed & Remastered)
Uusintajulkaisu, joka on listalla siksi, että se päihittää paitsi kappalemateriaaliltaan monet vuonna 2022 julkaistut uutukaiset mutta myös siksi, että albumilta on oikeasti saatu kaivettua laajalti uusia ääniä etenkin jousisektioista kuulijan korville. Laajempi, raikkaampi ja massiivisempi äänimaisema odottaa sitä, joka tämän onnistuneen uudelleenmiksauksen ja -masteroinnin laittaa soimaan. “Vanhassa vara parempi” sanovat, mutta onhan tämä älyttömän raikas “versiointi”.
Erityismaininnat listan ulkopuolelta:
Zeal & Ardor – Zeal & Ardor
Black Royal – Earthbound
Meshuggah – Immutable
Slipknot – The End, So Far
Devin Townsend – Lightwork
Lähiöbotox – Itä-Metal
My Funeral – Funeral Manifesto
Detset – Vermeil
Ilona Pakarinen
- IANAI – Sunir
”Sunir” on kokonaisuutena täynnä toivoa. Albumi on kuin lämmin kyynel poskella. Se virtaa soljuvan puron lailla huuhtoen pois sielua riipivän surumielisuuden. Albumi on niin hypnoottinen, että sen seurassa ajantajusta tulee täysin tuntematon käsite. Se irrottaa kuulijan todellisuudesta maailman kauneimmalla tavalla, musiikin keinoin. - Architects – The Classic Symptoms of a Broken Spirit
Brittiläinen metalljätti jatkaa vakuuttavasti tuoreella ”The Classic Symptoms of a Broken Spirit” -albumillaan. Kokonaisuus on harkitun dynaaminen, ja sen seurassa voi tuntea, miten sielu irtaantuu ruumiista musiikin siivin. - Lorna Shore – Pain Remains
Reilun tunnin mittainen megaspektaakkeli ei onnistu missään kohtaa vajoamaan irrallisuuteen tai valmiiksi puristettuun muottiin, jossa deathcorelle tyypilliset erikoisefektit näyttelevät pääosaa. ”Pain Remains” pitää tiukassa nyrkkiotteessaan läpi koko albumin, ja se on uljaasti uskollinen yhtyeen ominaiselle soundille. ”Pain Remains” on yhtenäisempi kokonaisuus yhtyeen edellisiin albumeihin verrattuna. - Dawn Of Solace – Notes Of Perdition
Mielestäni yhtyeen vahvuudet ovat olleet aina vahvassa tarinankerronnassa sekä tunteiden ilmaisussa musiikin keinoin. On hienoa huomata, että yhtye arvostaa edellä mainittuja vahvuuksia jatkojalostaen jo valmiiksi liki täydellisiä kappaleita. ”Notes Of Perdition” on hieno esimerkki siitä, miten sielukas tarinankerronta toimii kaikessa koruttomuudessaan seuranaan mies ja kitara. - Kuolemanlaakso – Kuusumu
”Kuusumu” on kaikessa raakuudessaan ja hyytävyydessään täydellinen talvialbumi. Albumi on täynnä sielua raastavia ja laahaavia doom-melodioita, joihin vajoaa autuaana yhä uudelleen ja uudelleen. Albumi on oivaltavan nerokas talvialbumi täynnä runollisuutta. - Awake Again – No Matter How the World Turns
Awake Againin debyyttialbumi lunasti kaikki ennakko-odotukset, ja on vielä niin paljon enemmän. ”No Matter How The World Turns” on uniikki, raikas ja sopivassa suhteessa viihdyttävä kokonaisuus. Turkulainen vaihtoehtometalliyhtye on ottanut oman paikkansa metallimaailmassa ja tulee varmasti kasvamaan debyyttialbuminsa myötä uusiin mittakaavoihin kohti suurempia lavoja vangiten yhä useamman metallin ystävän sydämen. - The Halo Effect – Days Of The Lost
Tämän superkokoonpanon tuotoksesta huokuu kokemus ja ammattitaito. Tämä melodinen death metal -albumi on täynnä tarttuvia melodioita, joiden seurassa kuulijan ei tarvitse jännittää, vaan se vie tunnelmasta toiseen rehellisellä ammattitaidolla. - Bloodbath – Survival Of The Sickest
Albumia voi pitää klassikkona jo syntyessään. Se on sopiva sekoitus vanhaa death metal -soundia sekä modernimpaa pyöritystä täynnä vereslihalle sykkivää raakuutta. - Priest – Body Machine
Tämän salaperäisen viihdyttävän luomuksen julkaisua ei sovi unohtaa. Priestin ”Body Machine” on täynnä neonvälkkeelle antautuvaa synthwave-soundia ja elektropopittelua, mikä saa täysin refleksinomaisesti koko kropan hytkymään musiikin tahdissa. - Electric Callboy – Tekkno
”Tekkno” on huumorilla höystetty musiikillinen iloittelu, jonka seurassa voi nauttia pilke silmäkulmassa. Tämä on kerta kaikkiaan albumi, joka saa hyvälle tuulelle.
Erityismaininnat listan ulkopuolelta:
Apea – Apea EP
Betraying The Martyrs – Silver Lining -EP
League Of Distortion – League Of Distortion
Esa Kotoaro
- Lost Society – If The Sky Came Down
Kotimainen Lost Society otti jo edellisellä levyllään melkoisen pesäeron vanhasta tyylistään. Uusin ”If the Sky Came Down” jatkaa samalla linjalla mutta tuntuu tekevän kaiken paremmin ja itsevarmemmin. Soitto on energistä ja melodiat tarttuvia. Raivoa ja tunnetta tarjoillaan sopivassa tasapainossa, ja siitä on todella hyvä jatkaa. - The Halo Effect – Days of the Lost
Kun täysin In Flamesin ex-miehistöstä koottiin uusi yhtye, sitä jotenkin tiesi, että yksi vuoden kovimpia levyjä on tässä. Göteborgin soundi on tekijöidensä kuuloista, enkä ole albumilta vielä heikkoa lenkkiä löytänyt. Toivottavasti jatkoa seuraa, ja taso pysyy yhtä korkealla. Näin se kuuluu tehdä! - Lorna Shore – Pain Remains
Vuoden kovin yllättäjä on tässä. ”Pain Remains” on albumi, josta ei tunnu puuttuvan mitään. Mahtipontiset sinfoniat täydentävät täyslaidallisen korviin ladattua deathcorea, ja vokalisti Will Ramosin ulosanti on niin vakuuttavaa kuunneltavaa, että itsensä voi yllättää tahtomattaankin kuuntelemasta tätä teosta kerta toisensa jälkeen. - Diablo – When All The Rivers Are Silent
Ei se p*rkele pettänyt tälläkään kertaa. Kolme vuotta ensimmäisestä singlestä, ja ”When All Rivers Are Silent” saapui viimein kaikkien kuultavaksi. Kitarat ja mielikuvat louhivat tietään syvässä rapakossa, ja onpa solisti Nygård opetellut laulurintamallakin pari uutta temppua. Albumi pääsi tullessaan todelliseen voimasoittoon – ja on siellä ansaitusti edelleen. - Behemoth – Opvs Contra Natvram
Vaikkei Behemothin uusin teos yllä täysin kahden edellisen jyrän tasolle, on ”Opvs Contra Natvram” kaikesta huolimatta laadukasta jälkeä. Vaikka edellisestä ”I Loved You at Your Darkest” -albumista on kulunut jo neljä vuotta, olisi Darskin ja kumppaneiden suonut kypsyttelevän tätä teosta vielä jonkin aikaa, niin fillerit olisivat jääneet vähemmälle. Singlelohkaisut ja muutama albumilta löytyvä helmi pitävät puolalaisten riman kuitenkin sen verran korkealla, että kokonaisuutta kuuntelee mieluusti läpi ilman pahempia marinoita. - Septicflesh – Modern Primitive 6
Monikerroksinen, sinfoninen ja ennen kaikkea raskas ”Modern Primitive” on kreikkalaiskvartetin upea taidonnäyte siitä, miten kuolometalli ja sinfoniat sopivat toisilleen. Eeppisiä maisemia maalaileva albumi on täydellistä sovitustyötä kahden musiikillisen maailman välillä, eikä kuolometalli jää sinfoniaorkesterille millään tavalla toiseksi. Hämmästyttävää on, miten tällainen kokonaisuus on saatu puristettua alle kolmeen varttiin. Yhtye lainaa paljon menestyneeltä ”Codex Omegaltaan” mutta tuo pöytään sellaisen teoksen, jota on enää vaikea ylittää. - Machine Head – Of Kingdom And Crown
Eeppisyys on löytänyt tiensä melko kirjaimellisesti takaisin Machine Headin soundiin. On kyse sitten edellisen levyn mielipiteitä jakavasta vastaanotosta, miehistönvaihdoksista tai sävellyskynän teroittamisesta, on ”Of Kingdom And Crown” allekirjoittaneelle parasta Machine Headia sitten 15 vuotta takaperin julkaistun ”The Blackeningin”. Toki Attack on Titan -animesarjan inspiroima konsepti tuo oman suolansa jo valmiiksi maukkaaseen keitokseen, mutta kaiken kaikkiaan bändi tuntuu syntyneen uudelleen, vain positiivisessa mielessä. - Kuolemanlaakso – Kuusumu
Järkyttävän koukuttava kokonaisuus. Ehdottomasti pimeiden iltojen albumi jo talvikonseptinsa puolesta mutten näe, miksei tätä loisteliasta teosta kuuntelisi kesälläkin. Doom metalia mukaileva ja raskaasti polkeva ”Kuusumu” pitää kuulijan kuin hypnoosissa koko kestonsa ajan. Tähän tarinaan ei fillereitä tarvita. - Dark Funeral – We Are The Apocalypse
Länsinaapuri tarjoilee synkkyyttä ja vihaa, kun kuuden vuoden odotuksen jälkeen Dark Funeral lunastaa jälleen odotukset, ja jopa edelliseen (myös loistavaan) ”Where Shadows Forever Reigniin” nähden myös ylittää ne. Tunnelma ja aggressiivisuus kulkevat käsi kädessä, ja Lord Ahrimanin äkäinen ulosanti vie kuulijan ajoittain kahdenkymmenen vuoden taakse. Bändi on edelleen voimissaan. - Rammstein – Zeit
Rammstein ei odotuttanut fanejaan kymmentä vuotta edellisen levynsä tapaan. Onkin miellyttävää kuulla, ettei se myöskään pyrkinyt tekemään edellistä levyään uudelleen, vaikka albumilta se sen oma ”Deutschland” puuttuukin. ”Zeit” on vahva ja jopa edeltäjäänsä tasaisempi kokonaisuus, jonka turvin voi hyvillä mielin lähteä pariksi vuodeksi valloittamaan stadioneita.
Erityismaininnat listan ulkopuolelta:
Arch Enemy – Deceivers
Architects – Classic Symptoms of a Broken Spirit
Ville Laihiala & Saattajat – Ei meillä ole kuin loisemme
Soulfly – Totem
Cult of Luna – Long Road North
Abbath – Dread Reaver
Parasite Inc. – Cyan Night Dreams
Rotting Christ – Apocryphal Spells, Vol. I & II (EP)
Antti Mikkolainen
- Ymir – Aeons of Sorrow
Vuoden 2022 ehdottomiin kohokohtiin kuuluu kotimaisen Ymirin kakkosalbumi “Aeons of Sorrow”. Lätty pitää sisällään ehtaa suomalaista black metalia vahvasti 1990-luvun hengessä. Ja senhän tiedetään olevan mannaa allekirjoittaneelle. Albumin analoginen soundimaailma sopii kaiken kukkuraksi kuin nenä päähän - Trolldom – Av gudars ätt…
Ruotsalainen pitkän linjan muusikko Swartadauþuz julkaisi tänäkin vuonna useamman levyn monine projekteineen. Sinfonista black metalia 90-lukulaisittain tahkoava Trolldom julkaisi peräti kaksi albumia, joista “Av gudars ätt…” vetää hieman pidemmän korren. Listalle olisi tosin voinut päätyä myös mainio “I nattens sken”. - Lord Vigo – We Shall Overcome
Saksalaisen Lord Vigon heavy metal ei ole sieltä tavanomaisimmasta päästä. Silti siinä on jotakin hyvin tavallista ja tuttua ja 1980-luvulta kalskahtavaa. Bändi yhdistelee taitavasti vaikutteita useasta tyylilajista ja aikakaudesta ollen samaan aikaan jotain jännittävää mutta tuttua ja turvallista. Kaikuja löytyy niin progesta kuin eeppisestä hevistäkin. - Luzifer – Iron Shackles
Saksanmaalta ponnistaa myös Luzifer, jonka debyyttialbumi on niin perinnetietoista heviä, ettei eroa tähän päivään huomaa. “Iron Shackles” ei sisällä yllätyksiä, vaan se on täyttä rautaa alusta loppuun saakka. - Fer de Lance – The Hyperborean
Jenkkiläinen Fer de Lance luottaa Bathoryn eeppisimpien seikkailujen esimerkkiin. Selkeästi vuoden paras levy omassa eeppisen heavyn ja viikinkien kyllästämässä osastossaan. - Jernved – Hvor natten ej med dagen skifter
Kappas, nyt pääsi demoäänite vuoden kovimpien listalle. Tanskalainen Jernved osuu mustassa metallissaan niin naulan kantaan kuin mahdollista. Likipitäen täydellinen tuotanto. Ja ei kun odottelemaan, milloin saadaan vinyyli- ja cd-julkaisu. - Grieve – Funeral
Grieve on yksi parhaista V-KhaoZin monista projekteista. Perinteensä tunteva kotimainen black metal -albumi ei sisällä mitään ylimääräistä. - Korpelarörelsen – Är du av den rätta tron?
Aivan takavasemmalta pääsi yllättämään Ruotsin puolella operoiva Korpelarörelsen, jonka black metalin ja dark ambientin yhdistelmä on suunniteltu alun perin teatteriesitykseksi. Harvoin tulee vastaan levyjä, jotka onnistuvat olemaan yhtä ahdistavia kuin nyt kohdalle osunut. - Dream Unending – Song of Salvation
Dream Unendingin tunnelmallinen death doom kolahti tässä osoitteessa – ja lujaa. Oivallinen tasapaino kauniiden ja unenomaisten hetkien välillä yhdistettynä massiivisiin soundeihin tekee ihmeitä. - Jake Xerxes Fussell – Good and Green Again
Listalle täytyy päästää jotain, joka ei ole koskenutkaan metalliin mutta on silti säihkyväisen mannaa. Jake Xerxes Fussellin akustinen folk-musiikki on lajissaan ylivoimaisen parasta.
Erityismaininnat listan ulkopuolelta:
Greve – Föllo af svavel, lifvets dimridå
Sumerlands – Dreamkiller
Gnipahålan – I nordisk vredeslusta
Sorgetid – Natt av tusen dödsfall
Djevel – Naa skrider natten sort
Pharmacist – Flourishing Extremities on Unspoiled Mental Grounds
Akolyytti – Akolyytti
Trolldom – I Nattens Sken (Genom Hemligheternas Dunkel)
Black Beast – Arctic Darkness
Satanic Warmaster – Aamongandr
Mikko Nissinen
- DIRT – Deadbeat
Eipä muistu mieleen ihan vähään aikaan toista yhtä monipuolista ja hienosti kuuntelukertojen myötä avautuvaa debyyttialbumia kuin mitä DIRT:in ”Deadbeat” on. Yhtyeen täyteläinen sointi edustaa sävykästä neo-grungea ja ratapölkky-hardrockia, jonka täydentää vokalisti Aleksin upeasti hallitsemat laululinjat. Yhtye on jalostunut vuosien varrella erääksi kotimaisen raskaan rockin vakavasti otettavimmaksi vientivaltiksi. - Shelton San – EP II
Tallinnalainen meluisan, groovaavan ja mutkikkaan vaihtoehtoräminän sekaisen grungen pitkän linjan tekijä Shelton San täräytti vuoden viimemetreillä tiskiin erään vuoden kovimmista julkaisuista. Verkkaista julkaisutahtia vuosien varrella ylläpitänyt trio on viimein löytänyt kansainvälisen potentiaalinsa. Materiaalinsa puolesta ei ole ihme, että yhtye valikoitui erääksi tulevana tammikuuna kuvattavan BBC:n tuottaman maailmanlaajuisesti streamattavan live-konsertin aktiksi. - Crowbar – Below The Zero
NOLA:n sludgepartojen tuorein järkäle toimii kokonaisuutena pirusti muttei millään yllä 1990-luvun viiden tähden sorkkarautojen rinnalle. Yhtyeen kappaleiden rakennusmateriaalina kuitenkin toimivien lekaharkkoriffien ja hauraan rujojen melodioiden ollessa näinkin onnistuneessa uudessa järjestyksessä ei voi kuin ihailla yhtyeen luontaisesti jalostuvaa luomisvoimaa. - Ozzy Osbourne – Patient No. 9
Kukapa olisi etukäteen uskonut Parkinsonin tautia sairastavasta vanhasta paapasta, että hän yltäisi tukijoukkoineen enää säväyttävän albumin tekoon? Ei ainakaan allekirjoittanut. Nokkelasti rakennettu albumi sisältää Ozzylle 1990-luvulle tunnusomaisia, laadukkaita kaikuja. Nimekkäiden kitaravelhojen tähdittämä, sopivalla tavalla Ozzyn soundia päivittänyt ja pontevasti rockaava albumi on herran paras levytys sitten vuoden 1995 ”Ozzmosis”-albumin. Kerta kaikkiaan iloinen yllätys. - Mary-Ann Hawkins – (s/t)
Mary-Ann Hawkins on surf-rockin aalloille erittäin tervetullut yhtye, joka tuo kaivattua tuoretta puhtia sedittyneen, perinteisen kotimaisen kitaramusiikin ilmatilaan. Yhtyeen sopivasti keskenään varioivien kappaleiden laatu on keskimääräiseen rautalankapohjaiseen pumppuun verrattuna monin kerroin korkeampi, intensiteetti voimakkaampi ja ilmaisu avarakatseisempi. - Sielun Veljet – Hei soturit 2022
Tunnelmat Suomen kautta aikain hienoimman rock-yhtyeen tylyimmän studiolevyn uudelleen restauroidun version kuuntelun jälkeen ovat innostuneet. Uuden miksauksen myötä, ja albumin alkuperäiseen versioon verrattuna vähentyneet keskiäänten alueiden liialliset kuormitukset, kappaleet soivat nyt moniulotteisemmin ja lämpimämmin. Etenkin Jouko Hohkon säröbasso rouhii nyt luonnollisella tavalla, eikä jää stereokuvassa pelkästään epämääräiseksi, keskiäänivoittoiseksi muhjuksi. Ennen kuulemattoman biisin ”Mustaa valoa” ja ennen kuulumattoman version Rautavaara-Helismaa-akselin coverista ”Kulkurin iltatähti” julkaisu albumilla on myös pieni kulttuuriteko. - Decapitated – Cancer Culture
Albumi on harkitun musiikillisen katarttisen puhdistautumisen malliesimerkki. Toisaalta se on monipuolisimpia mutta samalla synkimpiä valtavirran death metal -albumeja aikoihin. Kyseessä on myös mallikelpoinen taidonnäyte siitä, miten yhtyeen kohtaamat vastoinkäymiset voi ja tulee kanavoida rujoksi säveltaiteeksi. - Malevolence – Malicious Intent
Brittiläistä jenkkityylin itärannikon kokeilevaa, djent-sävytteistä, kovaytimistä menoa kuulee kohtalaisen harvoin. Malevolencen debyyttialbumi nostaa esiin genretyyppinsä toimivimpia juttuja. Kovaa ajoa päätyyn asti. - Megadeth – The Sick, The Dying And The Dead
Mustos-Taavin komppania rouskuttaa kuudennellatoistaan myrkyllisen toimivaa ja rokkaavaa metallia. Vaikka mälliltä olisi ollut varaa tiputtaa pari biisiä poiskin eikä albumi yllä Grammy-palkitun ”Dystopian” tasolle, oli luonteva paluu yhtyeen ärhäkille speed metal -juurille erittäin ilahduttava siirtoliike. - Ina Forsman – All There Is
lna Forsman suomalais-saksalaisine yhtyeineen ja tuotantotiimeineen on onnistunut luomaan urbaanilla tavalla retrahtavan ja elämänmakuisen albumin. Sen työstön aikana laulajattaresta on kuoriutunut entistä rohkeammin ja röyhkeämmin soulin, funkin ja jazzin pyörteiden vietäväksi heittäytyvä huippuartisti. Paria kaupalliselta myönnytykseltä tuoksahtavaa tyylivirhettä lukuun ottamatta albumi jatkaa maamme kruunaamattoman soul-kuningattaren todella vahvojen julkaisujen sarjaa.
Erityismaininnat listan ulkopuolelta:
Killing Joke – Lord Of Chaos -EP
Corky Laing – Finnish Sessions
Jukka Orma – Argentiinan Pusta
Barkin’ Benny – The Legendary Barkin’ Benny
Bloc Party – Alpha Games
Pretty – Crawl-EP
Psychoterror – Punk Pole Moes
The Hellacopters – Eyes Of Oblivion
Tia Salmela
- Stratovarius – Survive
Kotimaisen power metalin ylpeys Stratovarius on onnistunut jokaisella 2010-luvun puolella julkaistulla albumillaan tarjoamaan entistä kovempaa materiaalia, eikä “Survive” ole todellakaan poikkeus. Tarttuvat kertsit, upeat yksityiskohdat ja ammattimaisuus muodostavat upean kokonaisuuden, joka jättää kuuntelijan täysin sanattomaksi. Ehdottomasti parasta Stratovariusta 20 vuoteen! - Diablo – When All the Rivers Are Silent
Diablo on tullut rytinällä takaisin! Yhtyeen edellinen albumi “Silvër Horizon” jätti ainakin minulle pienoisen katkun maun: tätäkö venattiin reipas viisi vuotta? Siksi myös “When All the Rivers Are Silentin” kohdalla odotukset olivat aika matalalla. Pieni toivonkipinä kuitenkin syttyi, kun yhtye tarjosi maistiaisena ensimmäisen singlelohkaisun “Grace Under Pressuren”. Kaiken kaikkiaan “When All the Rivers Are Silent” tarjoaa pitkästä aikaa hyvää Diabloa. Siinä vahvat groove metalille kumartavat taustariffit yhdistyvät murskaaviin melodioihin – tätä olen kaivannut! “When All the Rivers Are Silent” hipoo todella läheltä jopa “Eterniumin” ja “Mimic47:nin” aikaista Diabloa. - Ville Laihiala & Saattaja – Ei meillä ole kuin loisemme
Yksi vuoden odotetuimmista albumeista oli omalla kohdallani ehdottomasti Sentencedistä ja Poisonblackistä tutun Ville Laihialan suomenkielinen debyyttisooloalbumi “Ei meillä ole kuin loisemme”. Laihiala on onnistunut englanninkielisissä sanoituksissaan käsittelemään upealla tavalla synkkiäkin aiheita, joten odotin innolla mitä tuleman pitää, kun isketään suomenkielistä materiaalia pöytään. Onneksi ei todellakaan tarvinnut pettyä, sillä “Ei meillä ole kuin loisemme” -sanoitukset vievät tunnetason synkkyyden vieläkin syvemmälle, mistä loistavana esimerkkinä “Kiinni juuriin maan” -kappale. Synkät sanoitukset yhditettyinä melankolisiin melodioihin kuvastavat loistavasti suomalaista sielunmaisemaa. Eihän siitä voi olla tykkäämättä! - Verikalpa – Tunturihauta
Vuosi 2022 lähti vahvasti käyntiin, kun saatiin aimo annos kotimaista folk metalia heti tammikuun iloksi. Jatkuvassa nousukiidossa ollut Verikalpa tarjosi kolmannella albumillaan reipasta humppaa röllitwistillä. Kappaleita tuli todistettua myös kesällä Tuskassa. Ja pakkoa sanoa, että ne toimivat livenä todella hyvin! Pitti pyörii ja kansa juhlii. - Wolfheart – King of the North
Tuomas Saukkosen luotsaama Wolfheart iski pöytään uutta materiaalia myös vuoden 2022 puolella. Jokainen edellinen Wolfheartin albumi on ollut kokonaisuudeltaan eheä ja toimiva, ja “King of the North” jatkaa vahvasti samalla linjalla. Jo heti ensimmäisellä raidalla iskee kylmät väreet, eivätkä ne lopu kunnes albumin viimeinenkin nuotti on soinut. Näitä upeita melodioita kelpaa fiilistellä! - Amorphis – Halo
Vuonna 2018 julkaistu “Queen of Time” oli täydellinen albumi ja vähän meinasi nousta pelko persiiseen, että miten Amorphis onnistuu ylläpitämään saman tason myös seuraavalla albumillaan. Ensimmäisillä kuuntelukerroilla iski hämmenys ja osittain jopa lievä pettymys: ei tämä nyt mikään huono ole, mutta ei tämä kyllä ole “Queen Of Timen” -tasoakaan. Kuuntelukertojen karttuessa nuo niin sanotut hämmennyksen lukot ovat avautuneet ja on pakko todeta, että “Halo” on varsin vahva albumi. - Septicflesh – Modern Primitive
Kreikan death metal -veteraanit tarjoavat jälleen osaamistaan uuden albumin muodossa. Massiiviset orkestraatiot yhdistyvät saumattomasti tiukkaan metallitykitykseen luoden uskomattoman tasapainon. Kappaleita kelpasi fiilistellä kesällä livenä Dark Riverissä. - Kreator – Hate Über Alles
Kreator onnistuu albumi albumilta osoittamaan, että jaksetaan vielä tykitellä tuplia ja tiukkoja nopeita riffejä, vaikka yhtyeelle on jo kilometrejäkin kertynyt. Minulle jäi hieman laimea vaikutelma yhtyeen edellisestä “Gods Of Violencesta”, mutta “Hate Über Alles” onnistuu todistamaan, että vielä löytyy potkua. Tässä teille tahti, pitti pyörimään! - Bloodbath – Survival of the Sickest
Death metal -osaamista tarjosi ruotsalainen Bloodbath. Bloodbath on onnistunut jokaisella albumillaan tarjoamaan kunnon mörköilyä kuten myös tälläkin kertaa “Survival of the Sickest” -albumillaan. Albumi sisältää tasaista death metal -mättäystä ensimmäiseltä raidalta viimeiseen, eivätkä niskat saa olla rauhassa. - Dark Funeral – We Are The Apocalypse
Naapurista kaikui myös black metalin ilosanomaa, kun Dark Funeral julkaisi seitsemännen albuminsa. “We Are The Apocalypse” jatkaa edellisen “Where Shadows Forever Reign” -albumin tyylillä tarjoten kuuntelijalle kaunista melodista black metalia.
Päivi Närvänen
- Blind Channel – Lifestyles of the Sick & Dangerous
Tämä oli ehdottomasti itselleni se tämän vuoden kaikkein odotetuin albumi, enkä joutunut pettymään. Kokonaisuus on erittäin onnistunut ja ns. draaman kaari tarkkaan mietitty. Rima on nyt asetettu erittäin korkealle seuraavaa pitkäsoittoa kohtaan, mutta Blind Channel tulee varmasti pistämään vielä tästäkin paremmaksi. Siitä ei ole epäilystäkään. - Michael Monroe – I Live Too Fast To Die Young!
Parasta Michael Monroeta sitten vuonna 2011 julkaistun ”Sensory Overdriven”. Bändi on hitsautunut yhteen erittäin tiukasti, ja jäsenten biisinkirjoitustaito on ihan omaa luokkaansa. - Hardcore Superstar – Abrakadabra
Hardcore Superstarin pari edellistä albumia olivat mielestäni melko tylsähköjä, eivätkä ne ole montaa kertaa levylautasella pyörähtäneet. Kovin suuria en uskaltanut odottaa nytkään, mutta levyhän on hemmetin kova ja sisältää hittiä toisensa perään. - Crashdïet – Automaton
Tässä on levy, jolta ei löydy ensimmäistäkään heikkoa lenkkiä. Mukava yllätys edellisten, melko keskinkertaisten levyjen jälkeen. Erityismaininta myös Steel Pantherin Michael Starrin vierailusta ”Powerline”-biisillä. - Reckless Love – Turborider
Reckless Love uudistui hienosti tällä albumilla ja teki väkevän paluun. Bändi keksi pyörän uudelleen ja lopputulos on erittäin tyylikkäästi sekä oman näköisesti tehty. - Skid Row -The Gang’s All Here
Skid Row on varsinkin varhaisina aikoinaan kuulunut ehdottomiin suosikkeihini, mutta Sebastian Bachin saatua kenkää, ei bändin touhut saati levyt ole hirveämmin kiinnostaneet. Erik Grönwallin liityttyä bändiin sai Skid Row uuden vaihteen päälle, ja yhtye kuulostaa paremmalle kuin aikoihin. Tältä albumilta kannattaa kuunnella erityisesti nimibiisi. - Lost Society – If The Sky Came Down
Lost Society jatkaa edelliseltä levyltään tutuksi tullutta melodisempaa linjaa ja vie tyylin vielä paria astetta pidemmälle. Tähän albumiin tykästyin toden teolla, ja eiköhän bändissä ole Suomen tuleva vientivaltti maailmalle. - Bad Baron – Ace Of Hearts
1980-luku on tehnyt paluun ja millä tavalla! Tässä on albumi kaikille kasarihardrockin ystäville. Biisit jäävät päähän kuin purkka, ja levy pursuaa mukana laulettavia kertosäkeitä. - Battle Beast – Circus Of Doom
Battle Beast ei ollut minulle tätä ennen kovinkaan tuttu bändi muutamaa biisiä lukuun ottamatta. Tämän viimeisimmän levyn myötä löysin bändin toden teolla, ja onhan ”Circus Of Doom” älyttömän kova levy. - Diablo – When All The Rivers Are Silent
Vuosien odotus palkittiin, ja kyllä tätä kannatti odottaa. Todella vahva levy – Diablo kuulostaa täysin itseltään.
Erityismaininnat listan ulkopuolelta:
Face The Legacy – Ashes On The Ground
The 69 Eyes – Drive-EP
Midnight Bullet – Hostile Resistance
Amorphis – Halo
Stenfors – Family Album
Klamydia – Näsinneula näkyy -EP
Erja Lyytinen – Waiting For The Daylight
Amberian Dawn – Take A Chance – A Metal Tribute To Abba
Joonas Valkonen
- Architects – The Classic Symptoms of a Broken Spirit
Matka, jonka Architects aloitti aiemmalla albumillaan ottaa luonnollisen seuraavan askeleen. Alusta loppuun kaunista, melodista ja upeasti tuotettua musiikkia. Innolla odotan ensi vuoden Provinssin keikkaa. - Lost Society – If a Sky Comes Falling Down
Vuosi 2022 oli suomalaisen musiikin vuosi. Uusia tuttavuuksia, sekä jo pidempään keikkoja kiertäneet yhtyeet julkaisivat liudan albumeita. Niistä kirkkaimpana loistaa Lostareidin uutukainen. Syvissä vesissä uiva levy on alusta loppuun hyvin tuotettua, eikä huonoja hetkiä löydy. - Huora – Älä luovuta
Huoran alkuvuonna julkaistu punk-albumi käväisi albumilistan kärjessä, eikä suotta. Kyseessä on energinen levy, jonka kanssa yhtye ei ole tehnyt kompromisseja. Asennetta ja menoa alusta loppuun. - Blind Channel – Lifestyle of Sick and Dangerous
Isoin odotukstin vuoteen lähtenyt Blind Channel julkaisi elokuussa uuden levynsä, ja sen johdosta yhtye on kiertänyt niin Eurooppaa kuin Amerikkaa. Suurin osa kappaleista oli julkaistu jo etukäteen singleinä, mutta kun kaikki kappaleet laittaa samoihin kansiin, on käsissä varsin hyvä ja tuoreelta kuulostava albumi. Ei ihme, että kysyntää on keikkalavoille. - Motionless in White – Scoring the End of the World
Motionless in White yllättää positiivisesti uusimmalla levyllään. Aiempi tuotos “Disguise” jätti hieman valjun maun suuhun, mutta onneksi uusi levy on askel oikeaan suuntaan. - Arch Enemy – Deceivers
Pyörää ei varsinaisesti keksitä uudestaan Arch Enemyn uudella levyllä. Levyltä löytyy liuta hitiksi luokiteltavia kappaleita, mutta muutama hutikin levylle on eksynyt. Ei yhtyeen parasta tuotantoa, mutta ei levy missään nimessä huono ole. - Rammstein – Zeit
Perinteistä vahvaa Rammsteinia. Odotuksia levyyn ei oikein ollut, mutta kokonaisuus jätti jotenkin odottamaan lisää. Isoiksi hiteiksi kaavaillut kappaleet eivät oikein ota tuulta alleen, ja kokonaisuus jää hieman piippuun. - Ghost – Impera
Ghost ei ”Impera”-levyllään yllä aiemman levynsä tasolle. Kokeilunhalua löytyy, ja erilaisia biisejä onkin rutkasti. Eräänlainen identiteetittömyys vaivaa kuitenkin koko levyä. - Slipknot – The End, So Far
Hieman samaa ongelmaa Rammsteinin kanssa. Perusvahva levy, joka ei pysty kilpailemaan aiempien albumien kanssa. Tuttua ja turvallista Slipknotia, mutta tämän levyn kohdalla uudet hitit jäävät odotuttamaan itseään. - Lorna Shore – Pain Remains
Mikäli pitää deathcore-genren musiikista, saattaa tämä levy hyvinkin kivuta listan sijalle yksi. Minä en lukeudu musiikkityylin suurimpiin faneihin mutta arvostan Lorna Shoren albumin korkealle sen omassa genressään. Albumi kannattaa katsastaa jo pelkästään sen saaman hypen takia. Toimiva albumi, vaikka omaan korvaan hieman liian itseääntoistava.
Erityismaininnat listan ulkopuolelta:
Fozzy – Boombox
Shinedown – Planet Zero
Korn – Requiem
Jesse Kärkkäinen
- Blind Guardian – The God Machine
Tämän vuoden ehdoton ykköslevy, jota on tullut kuunneltua luvattoman paljon. Olen aiemminkin ollut Blind Guardianin ystävä, mutta “The God Machine” sytytti todellisen rakkauden roihun bändiä kohtaan, minkä myötä yhtyeen tuotantoon on tullut perehdyttyä aiempaa syvällisemmin. - Devin Townsend – Lightwork
Ihastuttava ja rauhallinen “Lightwork” osoittaa, että Devin Townsend tekee nykyisellään aivan mitä haluaa. Eikä se haittaa lainkaan, kun jälki on näinkin komeaa. Onhan levyllä myös vuoden parhaimpiin yksittäisiin kappaleisiin lukeutuva “Call of the Void”, jonka kaunis tunnelma on jotain ainutlaatuisen upeaa. - Electric Callboy – Tekkno
Tanssimusiikin tarttuvuutta metallin raskauteen yhdistelevä Electric Callboy teki suuren vaikutuksen uutuusalbumillaan. Todellista bilecorea, jonka tahdissa voi sekä tanssia että moshata. - Cult of Luna – The Long Road North
Cult of Luna ei näemmä petä koskaan. “The Long Road North” on vakuuttava albumi, joka tarjoilee runsaalla kädellä raskaan musiikin eri sävyjä. - Jani Liimatainen – My Father’s Son
Jani Liimataisen sooloalbumi oli kevään positiivisimpia yllätyksiä. Huippubiiseillä kyllästetty ja suurella sydämellä rakennettu “My Father’s Son” ansaitsee ehdottomasti paikkansa vuoden parhaimpien levyjen listalla. - Lamb of God – Omens
Lamb of God jaksaa mesota ja riehua edelleen! Jos haluaa kuunnella kunnollista turpaanvetometallia, on “Omens” siihen tarkoitukseen oiva valinta. - The Halo Effect – Days of the Lost
Länsinaapurin melodisen kuolonmetallin tekijämiehet laittoivat viisaat päät yhteen, ja lopputulos toimii. “Days of the Lost” osoittaa, että ruotsalainen melodeath elää ja voi hyvin! - Megadeth – The Sick, The Dying… And The Dead!
Megadethin uutuuslevyä kohtaan ei ollut suurempia odotuksia, mutta niin vain “The Sick, The Dying… And The Dead!” vei mennessään. Albumi on vahva kokonaisuus, jolta löytyy aimo annos kipakasti potkivaa metallimusiikkia. Megadeth on edelleen hyvässä iskussa. - The Mist From the Mountains – Monumental – The Temple of Twilight
Alkuvuoden black metal -löytö, jota on tullut luukutettua säännöllisesti pitkin vuotta. Tasavahvaa ja jylhää mustaa metallia, joka huokuu alkukantaista voimaa. - Alestorm – Seventh Rum of a Seventh Rum
Alestormin uutuusalbumi ei ole ehkä yhtyeen vahvin kokonaisuus, mutta yksittäiset huippuhetket nostavat albumin vuoden parhaimpien joukkoon. Ei kun biletysbiisien ykkönen “P.A.R.T.Y.” soimaan, ja juhlat ovat valmiit alkamaan.
Samuel Järvinen
- Thornhill – Heroine
Albumillinen modernia metalcorea, jonka äänimaailma hakee vaikutteita Deftonesin kaltaisilta tunnelmallisen ja groovaavan metallin mestareilta. Vahva suositus kaikille, jotka haluavat kuulla, miltä moderni metalli parhaimmillaan voi kuulostaa. - The Smile – A Light For Attracting Attention
Radiohead-muusikoiden ja Sons Of Kemet -rumpalin yhteisprojekti on parhainta Radioheadia hyvin pitkään aikaan. Levyllä ei ole yhtään huonoa kappaletta, ja sen orgaaninen mutta silti laaja äänimaailma on virkistävää kuunneltavaa. - Devin Townsend – Lightwork
Kanadan lahja musiikille julkaisi jälleen mainion albumin, jonka tyyli on Townsendin tuotannossa tuore ja sydäntä lämmittävä. Kauniita melodioita, tanssittavia grooveja ja muutama ässä hihassa – yksi miehen nykytuotannon helmistä. - Meshuggah – Immutable
Djentin isoisänäkin tunnettu Meshuggah ei julkaise levyjä joka vuosi, mutta kun se sellaisen julkaisee, on lopputulos aina vähintäänkin mukiin menevää. Immutable näyttää, että bändi ei väsy tekemään omaa juttuaan, mutta osaa ottaa mukaan myös uusia ideoita, jos tarve on. - Kendrick Lamar – Mr. Morale & The Big Steppers
Yksi aikamme lahjakkaimmista räppäreistä ei välttämättä edellisellä ”Damn.” -albumillaan yltänyt monumentaalisen ”To Pimp A Butterflyn” tasolle, mutta omasta mielestäni miehen tuorein albumi nousee lähes samalle tasolle tuon vuoden 2015 mestariteoksen kanssa. Monipuolisia biittejä ja tekstuureja kuorrutettuna Kendrickin timanttisella flowlla. - Gaerea – Mirage
Portugalilainen Gaerea on vakuuttanut minut jo menneinä vuosina intensiivisellä energiallaan ja riipivillä riffeillään. Tuoreella ”Mirage” -albumilla kuullaan bändin soundi kristallinkirkkaana ja musiikkinsa armoton pimeys on käsin kosketeltavaa. - Fleshwater – We’re Here Not To Be Loved
Deftones on vaikuttanut moneen moderniin metallibändiin, mutta Fleshwater on kenties kaikista selvemmin bändin varhaistuotannon tyylin jatkaja. Jos joku sanoisi levyn ilmestyneen alun perin vuonna 1999, uskoisin silmiä räpäyttämättä. - Elias Nieminen Ensemble – Wave
Kotimainen taidemusiikki elää ja voi hyvin. Siitä hyvänä esimerkkinä on Helsinkiläismuusikko Elias Niemisen luotsaaman yhtyeen debyyttijulkaisu ”Wave”, jonka sinemaattinen ja henkeäsalpaavan kaunis rytmillinen taidemusiikki tuo jazzin ja orkesterimusiikin yhteen tavalla, jota maassamme harvoin kuulee. - Artificial Brain – Artificial Brain
Levyllinen äärimmäisen liejuista ja dissonoivaa äärimetallia, joka hämmästyttää siinä, miten soonisesti rujoa ja silti nautittavaa musiikkia on mahdollista luoda. - Cloud Rat – Threshold
Levyn materiaali koostuu lyhyistä aggressiopurkauksista, jotka kestävät keskimäärin muutaman minuutin ajan. Blast beatit ja tuskanhuudot kieppuvat tremolo-riffien ja dissonoivien yskintöjen väleissä kuulostaen samaan aikaan täysin kaoottisilta ja mestarillisen hallituilta.