Käärme ei ole kohmeessa vaan linnakkeensa valtias — arviossa Dimmu Borgirin ”Grand Serpent Rising”
Edellisestä Dimmu Borgir -yhtyeen studioalbumin julkaisusta on ehtinyt kulua taas tovi jos toinenkin. Tarkalleen ottaen lähes viikolleen kahdeksan vuotta. Välissä toki julkaistiin varsin onnistunut cover-albumi ”Inspiratio Profanus” (2023), joka vaikutti selkeältä välityöltä. Kahdeksan vuoden välein tuntuu silti olevan se tahti, millä Dimmu Borgir sylkee (tulena) uutta musiikkia maailmalle. Jo vuosituhannen alussa yhtye nousi keskitason esiintyjästä niin sanotusti seuraavalle tasolle, mitä tulee tuotantoihin niin livenä kuin levyillä. Korkeamman luokan yhtyeeltä on siis toisaalta lupakin odottaa nykyään pitkää aikaa uusien albumeiden julkaisujen välillä. Se on usein sitä laadun taetta ainakin teoriassa ja tuotannollisissa ratkaisuissa viitaten jälkimmäisellä lähinnä soundeihin, joita studioilla säädetään.
No, miltä se Norjan black metal/extreme metal -ylpeys sitten kuulostaa vuonna 2026 on varmaankin se perimmäinen kysymys? Tarvitseeko levy jättää kaupan hyllylle, ja riittääkö kertakuuntelu? On mainittava, että ”Grand Serpent Rising” -albumilla on pureskeltavaa ja kuunneltavaa aivan äärimmäisen paljon. Eivätkä ne tunnelmat, joita levy suoltaa ulos soittimesta, ole Dimmu Borgirin kohdalla sen kummemmin muuttuneet. Jos yhtyeen nimi tarkoittaa ”synkkää linnaa” islanniksi, kuulostaa ”Grand Serpent Rising” juurikin siltä kuin oltaisiin sen linnan sisällä. Linnan, jonka ulko- ja sisäpuolella on kylmä. Katse osuu vain hetkittäin ulos kirkkauteen tai soihdussa palavaan tulen liekkiin, joista jälkimmäisestä albumilla lauleskellaankin vokalisti Shagrathin toimesta. Shagrathin, jonka ääni on muuten edelleen varsin hyvässä kunnossa näihin ympyröihin.
Uutta ”Mourning Palacea” tai ”Kings Of The Carnival Creationia” on albumilta turha odottaa, mutta kauaskaan ei jouduta. Esimerkiksi ”As seen in the Unseen” on kaikessa läpinäkyvässä tarttuvuudessaan varsin hitikäs kipale kaiken kaaoksen keskellä. Se on ennen kaikkea albumin parhaimmistoa, ja ”hitikäs” vain sillä mentaliteetilla, jota se voi extreme metalin kohdalla olla. Hieman erilainen hitikkyys jatkuu albumin keskivaiheilla kuultavalla musiikkivideokappaleella ”Ulvgjeld & Blodsodel”, jonka orkestraaliset raskaat maisemat ja osittainen hitaasti junnaava black metal -henkisyys sekä haastaa sopivasti että viihdyttää. Kaiken tunnelman kruunaa tietenkin kappaleella laulettu norjan kieli.
Toisaalta myös heti perään kuultava ”Repository of Divine Transmutation” on Dimmu Borgiria sekin juuri siinä mielessä, että sillä on potentiaalia olla uusi Dimmu-klassikko. Se johtuu ehkä myös siitä, että sen riffit tuovat mieleen sen vanhan kunnon ”Enthrone Darkness Triumphantin” aikaisen Dimmu Borgirin. Ja siihen heti perään seitsemänneksi laitettu ”Slik Minnes en Alkymist” on alkuriffinsä ansiosta ehkä helpoiten lähestyttävintä Dimmu Borgiria koskaan. Siitä ja sen yksittäisestä introsta tulee mieleen jopa sellaisia yhtyeitä kuten Judas Priest ja Gamma Ray tai vähintään Arch Enemy. Se täytyy mainita myös albumin parhaimmistoon kuuluvana ja potentiaalisena uutena Dimmu Borgir -klassikkona. ”Phantom Of Tee Nemesis” viihdyttää tyylikkäillä ja yksinkertaisen tarttuvilla jousiosuuksilla sekä tunnelmallaan sekin, mutta se hieman lässähtää loppua kohden.
Jos albumi alkaa viipyilevällä tunnelmaintrolla (”Tridentium”) eli toisin sanoen instrumentaalilla ja heti perään kuullaan perusvarma extreme metal -palanen (”Ascent”), jonka jälkeen alkava hyvin raiteillaan pysyvä melodinen ”vuoristorata” monine mutkineen, ei voi sanoa, että Dimmu Borgir olisi epäonnistunut siinä, mitä se tekee parhaiten. Mikäli kuulija kaipaa kuuntelemaltaan musiikilta pelkkää ”turpaanvetoa”, on albumin kakkosraidan ”Ascent” jälkeen seuraava samanlainen hetki vasta yhdeksännen kappaleen ”The Exonerated” alkupään kohdalla. Tuplabasarit ”blastaavat” toki albumin loppupuolellakin mutta enemmänkin tunnelman luojina kuin aggression tuojina.
Kokonaisuutena 13 eri raitaa kattava albumi on ennen muuta selkeän ja kalliin kuuloinen. Se, mitä siltä tai yhtyeeltä yleensä odotetaan, on aina hieman kaksijakoinen asia. Toisaalta yleisö eli fanit kaipaa musiikillista seikkailua lähestyessään uutta Dimmu Borgir -albumia kokonaisuutena. Toisaalta yhtyeellä on reilusti ”niitä vanhoja” faneja, joille saattaa riittää edes juurikin se yksi uusi kappale, joka kertoo, että se vanha black metal löytyy vielä… Sitten ovat ne satunnaiset kuulijat, jotka kuulostelevat, onko yhtyeestä tällä kerralla mihinkään. ”Grand Serpent Rising” tarjoaa oikeastaan jokaiselle fanityypille hieman jotain. Eniten ehkä kuitenkin niille, joille kokonaisuus on tärkein ja musiikillisen seikkailun halu valtava.
Dimmu Borgirin ”Grand Serpent Rising” -albumilta ei puutu mahtipontisuutta, melodiaa tai raskasta synkkyyttä. Eikä siltä puutu oikeastaan mitään muutakaan, mitä yhtyeeltä voisi odottaa. On selvää, että tämäkin Dimmu Borgir -albumi jakaa mielipiteet kahteen tai kolmeen leiriin. Onnistuminen on silti tapahtunut, eikä taiteellisesta kunnianhimosta saati musiikillisesta intohimosta ole Dimmu Borgirin suunnalla tingitty pienenkään vuonon mittaa.