Kadun makuista mutta puuduttavaa Cavaleraa – arviossa Go Ahead And Dien ”Unhealthy Mechanisms”

Soulflyn, Cavalera Conspiracyn, klassisen Sepulturan ja Nailbombin keulamiehenä tunnetun laulaja-kitaristi Max Cavaleran uusimpiin sivuprojekteihin kuuluva Go Ahead And Die on julkaissut toisen albuminsa. Cavaleran poikansa, laulaja-basisti Igor Amadeus Cavaleran (Healing Magic, Lody Kong) ja uuden rumpalin, Johnny Vallesin (Black Braid, Healing Magic) kanssa muodostama trio jauhaa likaisen crustin, death ’n rollin, hardcore punkin ja modernisoidun asennemetallin sekoitusta mitä intensiivisimmissä määrin.

Go Ahead And Dien crossover-henkinen crust punkia, grindcorea ja death thrashia yhdistelevä epäpyhä kolminaisuus starttaa ”Desert Carnagella” Cavaleran vanhimpien veljesten kuluneena vuonna uusionauhoittaman ”Bestial Devastationin” vanavedessä. Raskaasti mutta hieman kuluneella vaihtoehtometallisella otteella groovaava ”Split Scalp” jatkaa saagaa katumetallin polttopisteessä. Videobiisit ”Tumors” ja riehakas oodi huumepoliisien kaksinaismoraalisuudesta ”Drug-O-Cop” kohoavat musiikillisesti albumin mielikuvituksekkaimmiksi biiseiksi.

”No Easy Way Outissa” meuhkataan puolestaan Rattukselle sukua olevan metallisen hardcoren parissa. Biisin maukas C-osa yhdistelee proto-death metalia ja katkorytmittelyriffiä tuoden kappaleeseen juuri tsrvittavaa balanssia. Pelkistettyyn crustin ja groovaavaan thrashiin luottava ”M.D.A. (Most Dangerous Animal)” on albumin aggressiivisempia biisejä. Tekstinsä puolesta ei sirottele senkään enempää toivon sirpaleita ihmiskunnan ylle.

Impaled Nazarenenkin kavioiden jäljillä rappaavan ”Chasmin”, tuoreemmalle Venomille tuoksahtavan ”Cyber Slaveryn”, ja ”Blast Zonen” kohdalla Cavalerojen rankkuuden tavoittelu kääntyy valitettavasti ennalta-arvattavassa puuduttavuudessaan itseään vastaan. Auditiivisen selkäsaunan päättävä albumin nimikkobiisi koettaa paikata albumin lopun keskinkertaista laskeutumista Nailsin, Hellhammerin ja Celtic Frostin eväin tyydyttävällä lopputuloksella.

Vaikka Cavaleran tämän hetken crusteimman yhtyeen kakkosalbumi on tekijöilleen varmasti tarpeellinen irtiotto ja rajoja kumartelematon niskantaittoalbumi, jää siltä jotain olennaista uupumaan. Loppua kohti alkaa tuntua, että Cavalera päästää itsensä biisinteossa turhankin helpolla. – Kunpa kokonaisuuden musiikillinen antikin yltäisi tasoltaan projektin ideatason laadukkuuden tasolle.