Kahden kokoonpanon kietaisu – klassikkoarviossa Whitesnaken 40-vuotias ”Saints & Sinners”

New Castlen kultakurkun, entisen Deep Purple -vokalistin David Coverdalen luotsaama Whitesnake julkaisi marraskuun 15. päivä vuonna 1982 viidennen albuminsa ”Saints & Sinners”. Albumin tuotantosessiot käynnistettiin kuitenkin jo ”Ready ’an Willing” -maailmankiertueen jälkimainingeissa, tosin varsin kireissä tunnelmissa.

Kummallisia piirteitä sisältävä albumi äänitettiin Rock Cityssä, Clearwell Castlessa Sheppertonin kaupungissa, Gloucestershiressa. Välineistönä toimi Britannia Row Studiosin The Truck Mobile. Viimeistelyäänitykset ja miksaus tehtiin Lontoon Battery Studioilla. Puikoissa ja tuottajana hääri ei enempää eikä vähempää kuin muun muassa Deep Purplen ja Iron Maidenin mestarillinen tuottaja Martin Birch.

Whitesnake oli rehkinyt vuodesta toiseen, takonut kiertueita ja kultalevyjä toisensa perään. Levyrojalteista saati kiertuepalkkioista sen pankkitili ei kuitenkaan ollut karttunut, ja yhtyeen kollektiivinen hämmennys ja närkästys oli hiljalleen alkanut nostaa päätään. Ennen pitkää, loppuvuodesta 1981 yhtyeen toinen kitaristi Micky Moody osoitti ensimmäisenä ylitsepääsemättömän turhautumisensa Whitesnaken tilanteeseen ja erosi bändistä loppuvuonna 1981, mitä ennen hän oli jo kuitenkin ehtinyt äänittää albumin kitaraosuutensa.

Albumin kappaleista vastasivat suurelta osin Coverdale ja hänen oikea kätensä, Whitesnaken alkuaikojen luottokitaristi Bernie Marsden (UFO). Coverdalen rinnalla albumin biisintekovastuussa ollut yhtyeen alkuperäiskitaristi ehti myös lähteä yhtyeestä ennen albumin julkaisua. Whitesnaken rytmiryhmä, Rainbow-, Gary Moore -ja Black Sabbath -yhteyksistä tuttu basisti Neil Murray ja Deep Purplen mestarillisena rumpalina parhaiten tunnettu Ian Paice seurasivat pian Moodyn ja Marsdenin esimerkkiä. Päätökseen vaikutti olennaisesti se, että Coverdale oli kutsunut bändin koolle kitaristien lähdön jälkeen ilmoittaen, ettei Whitesnake tarvitse enää albumin äänittäneen rytmiryhmän palveluksia. Jäljelle jäi ainoastaan niin ikään Deep Purplen runkomiehiin kuulunut kosketinsoittaja Jon Lord. Paicen ja Murrayn tilalle Coverdale rekrytoi Rainbow-rumpali Cozy Powellin, sekä Neal Schonin ja Jan Hammerin yhteisprojektissa sekä Powellin soolobändissä soittaneen basisti Colin Hodgkisonin.

Marsdenin ilmoitettua jäävänsä pois Whitesnaken palveluksesta rekrytoi Coverdale bändiin kitaristi Mel Galleyn. Galleyn tarvitsi äänittää albumille ainoastaan puuttuvat taustalaulut, sillä muut osuudet oli hoidettu edeltävän kokoonpanon toimesta. Kesällä vuonna 1982 Coverdale pakitti päätöksissään sen verran, että houkutteli Moodyn takaisin Whitesnaken riveihin viimeistelemään ”Saints & Sinnersiä”.

Galley lauloi ja kitaroi 1970-luvun alkumetreillä Coverdalen aikaisen Deep Purplen laulaja-basistina parhaiten tunnetun Glenn Hughesin ja Judas Priestin 1980-luvun kokoonpanossa sittemmin vaikuttaneen Dave Hollandin muodostamassa Trapezessa.

Vahvoilla AC/DC-viboilla käynnistyvä ja simppelin tehokkaasti rokkaava ”Young Blood” määrittää albumin energiatasot riittävän ylös. ”Rough an’ Readyn” heavy blues on albumin tanakimmin rokkaavia biisejä, vaikka biisi menettääkin konventionaalisella ja varsin ennalta-arvattavalla peruskaavalla kulkevassa perinteikkyydessään osan hohdostaan ja potentiaalisesta vaikuttavuudestaan. Whitesnaken viettelevän myrkyllisellä ominaissoundilla operoiva, napakasti rullaava ”Bloody Luxury” sekä albumin parhaiten osuneiden kutien joukkoon jämäkällä groovellaan jysähtävä ”Victim of Love” edustavat albumin vahvinta kolmannesta. Jälkimmäiseksi mainittu lukeutuu lisäksi albumin parhaimmistoon.

Yksi albumin kiistattomimpia kohokohtia on Toton ”Hold The Linen” melodiamaailman kanssa merkittäviä yhdenvertaisuuksia sisältävä AOR-blues ”Crying in the Rain”. B-puolen avaava, albumin ja koko Whitesnaken uran suurimpien hittien joukkoon kuuluva powerballadi, maskuliininen desperado-voimabiisi ”Here I Go Again” julkaistiin alun perin kyseisellä albumilla. Kaksi edellä mainittua kappaletta saivat puoli vuosikymmentä myöhemmin sliipatumman ja tukkaheavy-muottiin paremmin soveltuvat modernimmat sovitukset Whitesnaken vuonna 1987 julkaistulla eponyymillä albumilla.

Johtuneeko sitten edellä mainittujen kappaleiden hyvyydestä vaiko kyseisten renkutusten puolivillaisuudesta vai molemmista, että Deep Purplen ”Black Nightin” pääriffiä uusiksi modaava shuffle rock ”Love an’ Affection” ja Amerikan mallin AOR-painotteinen kevyt heavy ”Rock an’ Roll Angels” tiputtavat heti perään biisien tason divarisarjaan. Onneksi Guns ’n Rosesin Slashin toimittamalle ”Welcome To The Junglen” kitarakirnuamiselle lähisukua oleva räväkästi hard rock -vaihteen päälle kietaiseva ”Dancing Girls” ja albumin väkevällä boogie-riffittelyllä päättävä ”Saints an’ Sinners” parantavat tason kelvolliseksi.

Ilmestymisensä jälkeen ”Saints & Sinners” nousi Brittien albumilistalla korkeimmillaan sijalle yhdeksän. Vaikka albumi kärsiikin biisien puolesta lievästä yksiulotteisuudesta, ei se sorru Whitesnakelle tyypillisiin limaisiin slovareihin ja rakkauden karikoissa ruikuttamiseen. Kyseessä on ryhdikäs, luonnollisesti rockaava albumi, jolla herra Coverdalen ääni on vielä julmetun komeassa kunnossa.