Kahden vaiheilla – arviossa Säteilijän eponyymi debyyttialbumi

Raskaamman käden aavikkorockia progahtavaan metallin ja uuden aallon kitararockiin sekoittava keravalainen Säteilijä julkaisi vajaa vuosi sitten omaa nimeään kantavan debyyttialbuminsa digitaalisena. Vinyyliprässäys seurasi muutamia kuukausia myöhemmin ja päätyi arvosteluumme näin alkuvuodesta. Yhtyeen tuotos ei ole kuitenkaan ehtinyt ylittää piiruakaan parasta ennen -päiväystään. Parin vuoden takainen neljän biisin EP ”Katosi mies” oli ehkä astetta rajummin tantereeseen kiskaistu. Silti se oli yhtyeen vahvuusalueet luontevasti esitellyt taidonnäyte.

Säteilijän uutukaisen voisi sanoa ottaneen ”Katosi miehestä” askeleen mainstreamimpaan ja suoraviivaisempaan suuntaan. Nelikko tempaisee tiskiin heti kärkeen upean kantavalla kertosäkeellä varustetun modernin roketin ”Ikiyö”. Sosiaalisen median ja luonnon tuhoutumisesta runoileva raskas-shuffle ”Aikapommi” toimii myös hienosti, ja assosiaatio, joka biisistä muodostuu, on kuin Baroness ja Mastodon jyskyttäisivät ”Children of The Gravea”. Bändi toimittaa pirun hienosti, mutta erityisesti Ville Hytösen kitaroinnin ja laulun melodisen yhteenkudonnan osaaminen pistää nostamaan hattua. Perinteisemmässä raskas-rockissa ”Nouse tulesta” yhtyeen melodinen työskentely liihottelee muinaisten NWOBHM-haamujen tavoin. Albumin säväyttävimmäksi numeroksi nousee kuitenkin vahvan melodraaman kaaren omaava, introltaan akustinen ”Soutaja”.

Biisien sanoitukset ovat A-puolella sopivan moniselitteisiä ja kryptisiä. Ainoa asia, jota jää kaipaamaan kautta linjan, on tukevampi rytmikitara-bassovalli, jotta hienosti möyryävät iskuriffit tukisivat vahvoja melodiakitaroita entistä paremmin. B-puolen kappaleet alkavat luisua sitten liiankin radioystävällisen donhuono- ja apulantarokkailun puolelle. Tekstien puolesta semisti banaalit ihmissuhdekarikoiden ruotimiset ja puhki kuluneet ikuisuuskysymykset alkavat henkilökohtaisesti tökkiä eheän ja kuulijan mielikuvitukselle juuri sopivasti tilaa jättäneen A-puoliskon jälkeen.

Onneksi mukavasti Toolilta lainattua rytmikikkaa sisältävä ja useampia kuuntelukertoja tarttuakseen vaativa ”Häiriösignaali” palauttaa menon Säteilijän ensimmäisen EP:n kaltaisen ilmaisun kautta raiteilleen. Post-punkahtava päätösraita ”Hypnoosissa” rokkaa periaatteessa asiallisesti, mutta biisin upean aavemaista kitarasooloa lukuun ottamatta se ei oikein missään kohtaa saavuta sitä lennokkuutta, jota albumin kappaleet parhaimmillaan sisältävät.

”Säteilijä” on kelpo avaus, mutta tasalaatuisuutta ja ensi-EP:n sähäkkyyttä olisi toisaalta toivonut lisää. Yhtyeellä on loppupuoliskon biisien tiellä vaarana luisua mitäänsanomattomaksi tekijäksi prosessoidun pseudo-rockin puolelle. Säteilijän biisinkirjoitustaito ja potentiaali antavat kuitenkin tarkkakorvaisen kuuntelijan ymmärtää yhtyeen kehityskurssin viittaavan musiikillisesti johonkin paljon laadukkaampaan.