Kaikille jotakin – arvostelussa The Interspheren tyylikäs moderni rock -albumi ”The Grand Delusion”

Kirjoittanut Samuel Järvinen - 21.12.2018

Saksalainen The Intersphere tarjoaa viidennellä studioalbumillaan ”The Grand Delusion” menevää rockia, joka on huomattavasti kypsempää kuin yhtyeen aikaisemmat tuotokset. Bändi alkoi löytää omaa soundiaan vuoden 2012 albumilla ”Hold on, Liberty!”, jonka jälkeen se on julkaisu julkaisulta hionut persoonallista ja monipuolista tyyliään ja estetiikkaansa. ”The Grand Delusion” on selkeästi tuon tyylin tähän asti dynaamisin ilmentymä. Kaikki albumin 12 kappaletta ovat omaperäisiä ja iskeviä rock –kappaleita, joista ei puutu koukkuja ja erikoisia ratkaisuja.

Albumin musiikki on terävää ja hiottua, mutta innostavan orgaanista modernia rockia. Bändin soundissa yhdistyvät Nothing More, Fall Out Boy, Coheed And Cambria sekä 22. Albumin avaava “Don’t Think Twice” on tunnelmallinen kappale, jossa kuuluu vaikutteita sekä vaihtoehtorockista että 1990- ja 2000-luvun neo-proge –yhtyeistä kuten Spock’s Beardista ja Enchantista. Progressiivisimmillaan bändi on selkeästi kappaleella ”Man On The Moon”, joka on kuin James Bond –tyylinen rock –ooppera minikoossa. Kappaleesta löytyvät hersyvät orkesterisovitukset vaskineen ja jousineen ovat omiaan värittämään räiskyvää rock –poljentaa hieman mielikuvituksellisemmalla otteellaan.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Mainos päättyy

Raskainta terää levyllä edustavat Nothing More –tyylinen ”Secret Place”, jonka särökitaroista löytyy juuri sopiva määrä twangia ja rouheutta, sekä jollain tavalla jopa hieman Apulantaa muistuttava, dramaattinen ”Antitype”. Kappaleen lopussa kuulijaa höynäytetään lisäämällä breakdownin loppuun vielä hitaampi murskaosio, joka jättää särön saturoimat kitarat vinkumaan vielä pitkään kuulijan iloksi. Albumin nimikkokappale tuo punkahtavuudessaan hieman mieleen myös toisen saksalaispumpun, Itchyn. ”New Maximin” –Marilyn Manson –tyylinen riffi tosin on hieman mauton, ja ensimmäisellä kerralla sen kuullessani hieman naurahdinkin.

Rouhean rockin lisäksi yhtye taitaa myös hieman modernimman terän ja tarttuvat sävellykset. ”Overflow” on surisevaa pop rockia, jossa vuorotellaan murisevien bassojen ja tamburiinin tahdittaman valtavan kertosäkeen välillä. ”Linger” ja ”Shipwreck” ovat kevyehköjä ja kasvavia kappaleita, joihin on selkeästi haettu inspiraatiota 2010 –luvun indie rockista. Vaikka kappaleet ovatkin hyviä, tuntuvat ne hieman erottuvan erikoisella tavalla. Erityisesti jälkimmäisen kappaleen elektroniset vaikutteet erottuvat selkeästi aikaisempien kappaleiden yleisilmeestä ja äänimaailmasta.

”The Grand Delusion” on erittäin virkistävä, tarttuva ja rehti rock –albumi. Bändillä on varsin omaperäinen estetiikka sekä lähes Musemainen kunnianhimo tehdä monivivahteista rockia niin, että musiikki kulkee edellä. Onneksi The Intersphere ei kuitenkaan ota kaikessa oppia Muselta, vaan albumin kappaleet ovat oikeasti hyviä ja kekseliäitä. Erittäin kiitettävä puoli levyssä on se, että siltä tuntuu löytyvän aika lailla jotain kaikille. On menevää stadionrockia, kunnianhimoisempia ja progressiivisvivahteisempia sävellyksiä, raskaampaa jyystöä sekä modernimpaa ja silotellumpaa materiaalia. Ja mikä hienompaa, kokonaisuus ei missään kohtaa kärsi eikä mikään kappale hyppää liian häiritsevästi irti asiayhteydestään.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen