”Kaikista ei tule Alvar Aaltoja, mutta jokaiselle pitää antaa mahdollisuus kokeilla” – haastattelussa Ensiferumin Sami Hinkka

Ensiferumin osallistuminen vuoden 2019  Muistiviikon kampanjaan oli itsestäänselvyys. Sami Hinkka, Ensiferumin basisti-laulaja, siviiliammatiltaan lähihoitajanakin työskennellyt muusikko  onkin nähnyt ensikädessä, miten muistisairaudet vaikuttavat ihmiseen. Myös musiikki muistin tukena on miehen mielestä erittäin tärkeä asia. Saimme haastatella häntä ja kysellä asioita liittyen Samin uraan, muistoihin bändin kanssa toimimisesta sekä rundaamisesta – ja nyt kaikki nuoret tarkkana: mukana saattaa olla muutama muistamisen arvoinen vinkki keikkailuun liittyen. Laita musiikki soimaan, ota hyvä asento ja lue, mitä Samilla oli sanottavanaan.

Mikä sai Ensiferumin lähtemään mukaan ”Musiikki parantaa aivoterveyttä”-kampanjaan?
– Tämä on ehdottoman tärkeä aihe. Muisti ja kaikki muukin tavallaan liittyy aivoihin ja aivot ovat meidän tärkein elin. Tästä tietoisuuden kasvattaminen ei ole ikinä huono asia, ja itsekään kun ei ole enää 18, niin ymmärtää tästä maailmasta ja elämästä vähän enemmän. Omat ystävät, sukulaiset ja tuttavat tässä ikääntyvät ja tämä tulee koskettamaan ja on jo koskettanutkin itseäni vuosien varrella, joten tuli fiilis, että ehdottomasti haluan olla mukana tässä.

Onko sinulla henkilökohtaisia kokemuksia muistisairaudesta lähipiirissäsi tai tunnetko ketään muistisairasta?
– Kyllä. Omat vanhemmat sukulaiset ja isovanhemmat asuivat vähän kauempana ja heitä kun näki kerran tai pari vuodessa, sen alkoi hiljalleen huomaamaan, että asiat alkoivat muistin puolella vähän spragaamaan. Itselle kun tuli 40 vuotta täyteen, niin elämänkokemuksen myötä sen alkaa huomaamaan ei niin kaukaisissa sukulaisissa.
Itsekään en ole pelkästään muusikon renttu, vaan taskusta löytyy sekä lähihoitajan että sosionomin paperit ja olen ollut ihan vanhainkodissa töissä. Siellä vanhusten kanssa työskennellessä tuli vastaan kaikenlaista, ja tietenkin ihan ensikäden päivittäistä kanssakäymistä muistisairaudesta kärsivien kanssa.

”Silloin 90-luvulla oli aatos, että kun pojat antaa tukan kasvaa niin niillä on pahat mielessä, mutta se taas piti meidät huonoista jutuista pois.”

Näetkö itsesi vielä jonain päivänä arvokkaassa lähihoitajan työssä?
– En koskaan kuvitellut olevani päätoiminen muusikko. Olin 10-11-vuotias, kun toinen isoveljeni soitti kitaraa, ja isäukko oli soittanut rumpuja 12-vuotiaasta asti. Jotain humppamusaa he soittelivat, ja se oli jotenkin tosi luonnollista soittaa itsekin jotain. Se oli vaan aina sellaista kivaa puuhaa kavereiden kanssa. Sitä sitten naureskeltiinkin teini-iän jälkeen, että viikonloput menivät kellarissa soitellen Gunnareita ja Metallicaa ja ties mitä covereita, ja ehkä se piti meidät kaidalla tiellä. Silloin 90-luvulla oli aatos, että kun pojat antaa tukan kasvaa niin niillä on pahat mielessä, mutta se taas piti meidät poissa huonoista jutuista. Se oli aina sellaista kavereiden kanssa hauskanpitoa ja hyvien tyyppien kanssa hengailua, ja totta kai kun sitä teki paljon, niin siitä tuli jonkinlainen musiikillinen taso saavutettua, ja näin kun elämä heittelee, sitä yhtäkkiä huomaa olevansa täyspäiväisesti keikkailevana muusikkona ympäri maailmaa.

Olen kuitenkin pitänyt tuon sosiaali- ja terveyspuolen mukana sillä tavalla, että olen tehnyt silloin tällöin päiväkodeissa sijaisuuksia. Ne on äärettömän mukavia hommia ja täysin oma maailmansa, vaikka välillä bänditoiminta ja muusikkojen kanssa reissaaminen onkin omalla tavallaan aikamoista päiväkotimeininkiä. Onhan tämä kyllä hyvää kontrastia ja palvelee molempia puolia, koska ihan vakavasti ottaen musabisnes itsessään on välillä hyvin raskasta ja epäsäännöllistä, joten on kiva välillä mennä 8-16 töihin. Lisäksi hoitajan työllä on iso merkitys, joten totta kai se antaa mielekkyyttä. Musiikkia en tule ikinä lopettamaan, vaikkei se ole mikään selviö, että sillä tienaisi leipänsä.

– Aikoinaan mietin, että sosiaali- ja terveyspuoli on ammattiala, josta työt eivät ikinä tule loppumaan. Eihän sillä kartanoita rakenneta tai Ferrareita osteta, mutta aina on jokin turvaverkko. Ehkä jossain vaiheessa voisin lisäkouluttaa itseäni. Tuo vanhuspuoli on sellainen, joka itseäni kiinnostaa eli geriatria voisi olla se oma juttu.

”Pakko sanoa, että vaikka tämä on työtä, niin livenä soittaminen on sellaista, ettei sitä siellä lavalla osaa ajatella työnä.”

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

Monelle musiikki ja keikoilla käynti tuo vastapainoa arkeen. Itse olet muusikko, jolle muiden vastapaino on työtä. Teet kuitenkin oman työsi vastapainona ns. oikeita töitä. Miten muuten saat arkeesi irtiottoja?
– Pakko sanoa, että vaikka tämä on työtä, niin livenä soittaminen on sellaista, ettei sitä siellä lavalla osaa ajatella työnä. Se on elämän hienoimpia hetkiä soittaa livenä ja olla interaktiivinen yleisön kanssa. Me ei olla Suomessa hirveästi keikkailtu ja tahkotaan eniten Keski-Eurooppaa ja Pohjois-Amerikkaa. Suomi on aina tavallaan sellainen, että joka keikalle lähdetään ”valloittamaan”, koska todennäköisesti yleisöstä 75% ei ole meitä kuullut tai ainakaan nähnyt. Siinä on aina sellainen onnistumisen elämys lopuksi, jos alussa on vaikka kaksi riviä nyrkit pystyssä ja lopussa mukana on koko yleisö. Siitä tulee aina mahtava fiilis.

– Itse tykkään lukea tosi paljon, katsoa leffoja ja käydä elokuvateatterissa, ja kotona on sen mukaiset vehkeetkin. Voi kuulostaa hassulta, mutta itse en kotona kuuntele paljoa musiikkia, eli mulla on se hiljaisuus. Jos musiikkia kuuntelen, niin se liittyy Ensiferumiin, ja sitten mulla on myös toinenkin bändi, Metal de Facto, jonka kanssa tehdään ensimmäistä levyä. Molempien demoja kuuntelen runsaasti, jos kävelen tai olen bussissa, eli analysoin niitä tosi paljon. On tietenkin hetkiä, jolloin musiikilla on tosi iso eskapistinen merkitys. Keikoilla käynti on myös tosi hienoa, koska muusikkona sen kokee eri tavalla kuin ”maallikko”.

– Keikoilla sitä katselee, että ”onpa hieno lava-setup” tai ”mitenköhän toi on tehty”, tai analysoi soundeja ja tietenkin kuuntelee, että ”onpa taitavaa soitantaa tai laulua”. Ehkä sellainen, mitä on menettänyt, on täysin musiikkiin heittäytyminen livenä. Siitä on ehkä jotain karissut pois, mutta totta kai on hienojakin hetkiä. Pari kesää sitten oltiin Puolassa festareilla Nightwishin kanssa. Olen tykännyt bändistä ensimmäisestä levystä asti ja nähnyt sen vuonna 1998 ensimmäisen kerran. Tuttuja ollaan puolin ja toisin, ja etenkin molempien crew’t tuntevat toisensa, niin päästiin ihan sinne miksaustiskille katsomaan keikkaa. Oma keikka oli vedetty, viiniä maisteltu ja oltiin siinä vähän herkässä mielentilassa. Siinä lähti sitten viimeisenä biisinä isolla volumella soimaan ”Ghost Love Score”, niin kyllä minä myönnän kädet ylhäällä, että siinä tuli kyynel silmään. Eli kyllä livemusiikki edelleen aiheuttaa suuria tunteita, mutta ihan sellaista totaaliriekkumista, jota meidänkin keikoilla näkee yleisössä, niin ehkä sitten sellaiseen ei kykene. Toisaalta olen kyllä saanut mustan silmän Faith No Moren keikalla, kun innostuin pittiin pyörimään näin vanhana ukkona. Ehkäpä nyt puhuin itseni pussiin, mutta se livekeikoilla käynti on itselle se juttu ja nautin siitä erityisen paljon. Se on tosi siistiä, vaikka sen huomaa, että osa omasta fokuksesta meneekin siihen analysointiin.

Kuinka paljon elokuvat inspiroivat sinua?
– Olen tehnyt elokuvien kohdalla tietoisen valinnan, etten ole katsonut minkään leffan ”making ofia”. Ostin esimerkiksi Lord of the Ringsien Collectors Editionit, mutta en halua nähdä sitä, kun hobitti menee bajamajaan ja puhuu kännykkään. Totta kai tiedän, etteivät ne leffat totta ole, mutta haluan säilyttää sen illuusion ja oman eskapismini. Eräs suosikkibasistini on RHCP:n Flea, joka aikoinaan sanoi olevansa todella kova L.A.Lakers -fani, muttei ikinä haluaisi tavata niitä tyyppejä. Hän ei halua rikkoa sitä täydellisen koripallojumalan illuusiota, että nehän on ihan tavallisia taatelintallaajia tai tolloja. Ehkä tässä on just se syy, että jotkut ihmiset ei halua tavata omia idoleitaan.

– En usko, että ammennan elokuvista hirveästi luomistasolla. Ensiferumilla on sankarillinen meininki ja myönnän avoimesti, että Braveheart ja Conan Barbaari on ne leffat, joista on lähtenyt pienenä poikana se fiilis, että tämä istuu minun maailmankuvaani. Tämä on itse asiassa hauska: juttelin aikoinaan meidän vanhan levy-yhtiön pomomme kanssa ystäväni Teemu Suomisen baarissa, ja puhuttiin elokuvista. Kerroin, että iskän kanssa tuli aikoinaan soitettua humppakeikkoja, firmojen pikkujouluja ja kesähäitä ja kaikkea, ja Teemu siihen, että ”Mieti, missä sä oot nytte. Conan Barbaari ja iskelmämusikki. Ensiferumhan on ihan iskelmämusikkia, mutta siinä on mukana se särökitara, ja te laulatte tollasta sankarimusaa ja ootte vaan yhdistänyt noi kaksi asiaa”.

”Muistan, kun istuin sohvalle, sammutin imurin ja aloin kuunnella että ’tää on hyvää.’ Muistan sen hetken, kun se kolahti ja olin kuitenkin kuullut sen biisin varmaan kymmeniä kertoja aiemminkin.”

Musiikin positiivinen vaikutus aivojen toimintaan on tutkimusten kautta todistettu. Millaisella musiikilla itse rentoudut ja pyrit stressittömään mielentilaan? Onko se aina sitä heviä, vai onko joku ”guilty pleasure” -bändi siellä piilossa?
– Ei missään tapauksessa ole aina sitä heviä. Yksi, mikä harmittaa ja jonka viimeksi missasin, oli Björk. Eräälle keikalle oli aikanaan liput ja se keikka peruuntui. Siinä on yksi sellainen bändi, tai siis artisti, jota arvostan suuresti. Vaikka täytyy sanoa, että aikanaan kun hän aloitti juttujaan, muistan sanoneeni sen olleen tekotaiteellista paskaa. Muistan, nyt kun muistista on kyse, sen hetken, kun 2000-luvun alussa, taisi olla 2005, heiluin kämpässä imurin kanssa. Tulin just väärään, tai oikeaan, aikaan olohuoneeseen ja kuulin, kun Björkin ääni sai sen kliimaksipisteensä. Muistan, kun istuin sohvalle, sammutin imurin ja aloin kuunnella että ”tää on hyvää”. Muistan sen hetken, kun se kolahti, ja olin kuitenkin kuullut sen biisin varmaan kymmeniä kertoja aiemminkin.

– Mutta joo, siis missään nimessä hevi ei ole se ainoa. Olen aina sanonut kaikille muusikonaluille, että tietenkin opiskelet ensin ja ”quit while you can”. Kuuntele ja yritä soittaa mahdollisimman monipuolista musiikkia. Se tulee kantamaan hedelmää ja se avaa musiikillista horisonttia. Analysoi sitä, mitä soitat ja kuulet. Sitä kautta saa näkökulmaa asioihin.

– Jossain vaiheessa tuli kuunneltua musaa Spotifyn kautta enemmänkin, ja siellä oli Ella Fitzgeraldia ja kaikkea tällaista vanhaa jazzia. Se soi mulla myös paljon kotona. Kaksi sellaista genreä, joista tykkään ja olen käynyt kuuntelemassakin, ovat jazz ja klassinen. Mulla ei ole itselläni klassista musiikkikoulutusta, mutta ymmärrän kyllä teorian, ja olen opiskellut sekä isoveljeni avustuksella että ihan itse lukenut, ja pystyn puhumaan teoriasta. Ne ovat kaksi sellaista genreä, joita en ymmärrä, ja siitä pidän suuresti. Metallia pystyn menemään kuuntelemaan keikalle ja pystyn mielessäni kuvittelemaan, miten tyypit soittavat, miten soolot menevät ja mitä kohti laulumelodia menee. Sitä pystyy vähän ennakoimaan niin kuin popmusiikkiakin tosi usein, erikoisuudet sitten tietty erikseen. Siinä on kaksi sellaista pientä, klassinen ja jazz, että joutuu vaan nostamaan kädet pystyyn, että onpa hienoja sävellyksiä. En edes tajua, että joku on pystynyt tällaista tekemään. Tykkään siis haastaa omaa aivokapasiteettiani.

– Viimeisin levy, jonka ostin, siis ei metallia, oli Israel Kamakawiwoolen levy. Hän on havaijilainen ukulelen soittaja ja laulaja, iso äijä, joka laulaa kuin pieni enkeli. Oikein loistavaa kamaa, jos haluaa vähän rentoutua ja viedä ajatuksia Hawajin rannoille.

”.. jos vaikka Lauri Tähkä tekisi maailman kovimman black metal -biisin, sitä ei silti arvostettaisi bm-piireissä, koska se ei sopisi hänen artisti-imagoonsa.”

Entäpä nykymusiikki, joka soi radioiden soittolistoilla? Erään tutkimuksen mukaan se on yksinkertaisempaa kuin esimerkiksi 60-luvulla tehty musiikki. Tyhmentääkö se mielestäsi ihmisiä? 

– Tuo on aika radikaali väite, että nykymusiikki tyhmentäisi ihmistä, ja ymmärrän, että se on provona heitetty. Uskon kuitenkin, että siinä on joku pointti. Pakko tunnustaa, että itse en edes kuuntele radiota ja olen aika pihalla kaikista pop-artisteista. En katso edes telkkaria. Dokkareita katselen YLE Areenasta tosi paljon sekä sarjoja ja leffoja, joita itse haluan tai joita joku suosittelee. Voi olla, että kyse on siitä, että on vuosikymmenten kokemus populaarimusiikista ja tiedetään, mikä toimii ja myy ja niitä sitten kierrätetään.

– Muistan nuorena, kun Asko Kallonen sanoi, että hän pystyy tekemään radiohitin sormia napsauttamalla. Toisaalta puuseppäkin pystyy tekemään sinulle jakkaran kymmenessä minuutissa, jos hänellä on työkalut. Se kertoo myös, että maailmanluokan tuottajilta löytyy intohimoa, vaikka itse tykkäänkin sanoa, että musabisneksessä ei ole kyse musiikista, vaan artistin ja artistin imagon myymisestä. Tänään, kun tänne keikalle ajelimme, niin kuunneltiin Iskelmä-radiota ja puhuttiin, että jos vaikka Lauri Tähkä tekisi maailman kovimman black metal -biisin, sitä ei silti arvostettaisi bm-piireissä, koska se ei sopisi hänen artisti-imagoonsa.

– Eli musiikki ei ole enää itsessään se kova juttu, vaan kyse on artistista ja siitä, mitä hän edustaa ja miten se markkinoidaan. Tästä päästään kapitalistisiin voimiin, eli mitä musaa laitetaan tehosoitolle. Tehosoitto kaupallisessa radiossa johtaa siihen, että porukka ajattelee, että tämän on pakko olla hyvää, kun se soi niin paljon ja näkyy mediassa. Sitten päästään taas siihen, mikä on se musiikin funktio, eli ihmisille se on viihdykettä, eskapismia. Joillekin riittää se, että pääsee vähän keikuttamaan peppua klubille ja sieltä tulee joku hauska ”catchphrase”, jota voi huutaa mukana ja se on sillä selvä. Tietenkin on myös sellaista puritanismia, että se on väärin ja kaivaudutaan syvälle omaan elitistiseen poteroon, että tuo ei ole edes musiikista nauttimista. Omasta mielestäni se on musiikista nauttimista ihan samalla tavoin kuin jos lasket tahtilajeja Meshuggahin keikalla ja fiilistelet, kuinka tarkasti he soittavat. Ihan samalla lailla siinä saa musiikista kicksejä, mutta eri tavalla. Jos meillä on oikeasti niin hyvin elämässä asiat, että voidaan kinastella siitä, että kuuntelet musiikkia väärin, niin on muuten aika hyvin, kun miettii ihmisen elämää ja isoja ongelmia maailmassa. En paasaa tästä sen enempää.

”Oma isoäiti sairasti Alzheimeria ja oli pitkään vuodepotilaana. Aina kun siellä kävi ja juteltiin, niin aina hänelle tuli hymy ja kyyneleet silmiin, kun kerroin omia lapsuusmuistojani.”

Nykyään voi tehdä hoitotahdon, johon voi lisätä myös henkilökohtaisia toiveita hoidon suhteen. Siihen voi esimerkiksi laittaa, mitä levyjä haluaa itselleen soitettavan, jos on siinä kunnossa, ettei se enää itseltä onnistu. Mitä levyjä tai minkä bändin tuotantoa löytyisi sinun listaltasi?
– Ei ole tuttu käsite. On muuten tosi vaikea kysymys. Musiikkia laittaisin kyllä aika laajalla skaalalla. Tapio Rautavaaraa ehdottomasti. Sitä isäukko soitti ja radiosta tuli sitä, kun mentiin mökille. Humppamusiikkia, vaikka sitä ei pienenä arvostanutkaan. Tästä päästään siihen, kun sitä itse soitteli faijan kanssa humppakeikkoja, niin silloin alkoi oikeasti arvostamaan sitä genreä ihan eri lailla ja sieltä löytyi paljon hyviä helmiä.

– Oma isoäiti sairasti Alzheimeria ja oli pitkään vuodepotilaana. Aina kun siellä kävi ja juteltiin, niin aina hänelle tuli hymy ja kyyneleet silmiin kun kerroin omia lapsuusmuistojani. Tilanne ei siis ollut kuitenkaan se, että koneet käyvät, mutta kukaan ei ole ratin takana. Omalta kohdaltani toivon, ettei sieltä tulisi pelkästään ”Kulkurin Iltatähteä”, vaan mukana olisi myös jotain jysäridancea, jotain SASH:in ”Ecuadoria”. Ja Iron Maidenia ehdottomasti, se on itselle tärkeä bändi. Ella Fitzgeraldia. Enemmän ehkä sitä hyväntuulen musiikkia. Sellainen suomalainen paatoksellisuus, vaikka onkin monessa asiassa hyvä, niin tuntuu, että se musiikki on kuitenkin hyvin vahva kanava, jota kautta voit purkaa asioita ja saat ne ulos. Uskon tähän 100-prosenttisesti. Olet sitten kiukkuinen tai surullinen, niin se toimii. Jos taas rupeat rypemään jossain, kuuntelet pelkästään musaa, joka saa surulliseksi, niin se ehkä kääntyy itseään vastaan.
En kuitenkaan ole mikään meedio tässä asiassa, mutta laittaisin kyllä paljon biisejä, joista tulee hyviä muistoja. Esimerkiksi elämäni ensimmäinen musta silmä yli kolmekymppisenä Faith No Moren keikalla oli kyllä sen arvoista, ja Björkiä ehdottomasti. Suomalaisista voisi laittaa Trio Niskalaukausta, vaikka tässä just puhuin paatoksellisuudesta. Oli kyllä sellainen bändi. Muistan, kun opiskeluaikoina olin ihan ”p-a”, ja kaverit lähti festareille ja mulla oli vaihtoehtona Tuska makasiineilla tai viikonloppurellestys kavereiden kanssa. Tosiaan Tuskassa oli silloin vielä tuntematon Trio Niskalaukaus, ja menin sinne sitten yksin. Siellä oli nilkkoihin asti ureaa, mutta se oli hyvä. Pieni lava, ei montaa sataa ihmistä ollut, mutta hyvä keikka.

”Sitä on tullut mietittyä, että nyt palvelutaloissa kuunnellaan 50 – 60-luvun musaa, niin mitä siellä soi parinkymmenen vuoden päästä? ’Laitetaanko Slayeria soimaan?’ , ’Seuraavaksi merisää ja ’Raining Blood.'”

– Nightwishia menisi listalle aivan varmasti, ja varmaan jotain Ensiferumin biisejäkin voisi listalle laittaa. Se on hassua, kun sävellysprosessi ja miksaus on käynnissä, ja niitä biisejä tulee kuunneltua ennen kuin yhtään nuottia on äänitetty. Totta kai ollaan ne sävelletty ja niitä on himassa tullut satoja tunteja kuunneltua ennen kuin levy on valmis, niin ei ensimmäisenä tule sitä tunnetta, että menenpä kotiin kuuntelemaan omaa valmista levyä. Kuitenkin tulet niitä biisejä soittelemaan vielä livenäkin. Se on kyllä hauska aina joskus palata niihin levyihin muutaman vuoden päästä ja kuunnella, että ”ai niin tässä oli tämmöinenkin”, ja totta kai siitä tulee paljon muistojakin studio- ja sävellyssessioista. Me Markuksen kanssa naureskellaankin ”From Afar ”-levyn tiettyjä biisejä, kun niitä sävellettiin ja istuskeltiin sen olohuoneessa ja juotiin nuottiöljyä. Paljon niihin liittyy hyviä muistoja, itse sävellysprosesseihin ja studioihin. Mutta joo, kyllä Enskaa siltä listalta löytyisi. Se on ollut niin suuri osa elämää ja tulee varmasti olemaankin.

– Mummille en kyllä kertaakaan omaa tuotantoa soittanut. Itse asiassa olin silloin keikalla, kun sain viestin, että mummi oli nukkunut pois. Oltiin silloin Tampereella. Mutta en tosiaan soittanut, käytin sen ajan keskusteluun ja läsnäoloon, mutta ehkä nuo omat vanhemmat, vaikka eivät metallimusiikkia koskaan oikein ole arvostaneet, kyllä he Enskan myötä sitä ovat oppineet arvostamaan. Enska-paita päällä he liikkuvat ja kertovat, että ”kuuntelin taas sen ’Neito Pohjolan'”. Tehtiin tuollainen iskelmäkappale muutama levy sitten, mutta ei tuo tosiaan ikää katso. Tuossa uutisissahan oli juuri grindcore-mummo, eli ei kannata lokeroida iän mukaan, että olet tuon ikäinen ja sinun pitää kuunnella Juha Tapiota. Hyviä biisejä toki hänelläkin.
Meillä oli kerran paitamyyjänä harmaapartainen ukko, varmaan jotain yli 70-vuotias, ja hänen suosikkimusaansa oli grindcore. Hän sanoi menevänsä aina eturiviin kun Napalm Death soittaa. Vaikka se klisee onkin, että ikä on vain numero, niin kyllä sinä itse pystyt valitsemaan, miten suhtaudut elämään. Sitä on tullut mietittyä, että nyt palvelutaloissa kuunnellaan 50-60-luvun musaa, niin mitä siellä soi parinkymmenen vuoden päästä? ”Laitetaanko Slayeria soimaan?”, ”Seuraavaksi merisää ja ”Raining Blood.'”

”Bussi voi mennä rikki, kamat voivat hävitä, ja siinä on sitten useampi tunti tapettavana, niin sinustahan se on kiinni, miten sen ajan käytät. Niin kuin elämässäkin. Niinhän se Gandalfkin sanoi.”

Teillä on kiertueita ympäri maailmaa. Miten jaksat reissaamista ja mitä apukeinoja sinulla on jaksamiseen? Onko teillä bändinä jotain yhteisiä keinoja purkaa kiertueen aiheuttamaa stressiä ja samojen naamojen kanssa matkustamista?
– Bändi on kuin avioliitto. Vanha klisee, tiedän. Yksi äänimiehistämme, joka tekee monitoreita, on ollut bändissä samasta vuodesta kuin minä (2005). Totta kai tulee hyvin syvällisiä ystävyyksiä. Siinä näkee ihmiset vähän niin kuin parisuhteessakin, että kun ensin on se kutuaika ja sitten lähdetään yhdessä reissuun. Siinä mennään sen oman mukavuusalueen ulkopuolelle ja tulee yllättäviäkin tilanteita, ja nähdään, millainen se toinen ihminen oikeasti on. Jokainen meistä tietää toisistaan aika paljon, eikä voi sanoa, että hyvässä ja pahassa, vaan inhimillisyydessä. Eihän me oltaisi tässä yhdessä pysytty, ellei me toisistamme välitettäisi ja digattaisi toistemme seurasta ja yhdessä tekemisestä.
Ehdottomasti tämän työn raskain puoli on matkustaminen. Sitä on väliin hankala selittää, jos käy kerran vuodessa ulkomaanmatkalla. Se on ihan eri fiilis, jos joka viikonloppu pakkaat, pitää olla viideltä lentokentällä ja siellä kiireellä etsit välineitä ja soittimia ja vedät pakettiautossa 300 kilometriä keikkapaikalle, vedät keikan, syöt ja lähdet ehkä yötä vasten ajamaan seuraavaan keikkapaikkaan, ja nukut seuraavan kerran maanantaina kotona. Se on aika kuluttavaa, ja äkkiä ne pienetkin asiat ärsyttävät väsynyttä ihmistä. Uskon, että tämä on se asia, joka bändeille yleensä tapahtuu, ja tietenkin muusikkopiireissä tuo viinanperkele, eli ei ole sellaista ongelmaa, jota viina ei pahentaisi. Meillä tuo on itse asiassa ihan luonnostaan tullut, ettei reissussa pahemmin läträtä. Mitä enemmän menestystä ja fanikantaa alkaa tulla ja ihmiset maksavat siitä, että he tulevat meidän keikallemme, niin totta kai me haluamme tehdä parhaamme. Siitä jos jostain tulee morkkis, kun krapulassa pyörit lavalla etkä toteuta sitä, mitä itse tiedät pystyväsi tekemään paremmin.

”Tämä on siitä harvinaislaatuinen työ, että sinun odotetaan olevan kännissä.”

– Itse tykkään rundilla lukea. Mulla on aina kirja mukana. Jossain vaiheessa oli 8-9 viikon rundi edessä, niin mulla oli matkalaukussa painon puolesta enemmän kirjoja kuin vaatteita. Sitten kehotettiin hommaamaan Kindle-lukulaite, joka on ihan näppärä, mutta tykkään kyllä kirjoista enemmän edelleen. Yksi, joka myös auttaa, on ihan mikä tahansa liikunta. Itse harrastin joogaa yhdessä vaiheessa paljon. Nyt on keskivartalo taas kehittynyt erinäisistä syistä johtuen, mutta yritän taas ottaa sitä mukaan. Matkustamiseen liittyy paljon odottamista ja istumista, ja sitten täytyy lavalla hyppiä kuin aropupu ja olla täynnä energiaa. Se on aika madoton yhtälö, jos ei tee mitään kehollaan. Jos olet esimerkiksi keikalla kaupungissa, käyt vähän kävelemässä ja katselemassa nähtävyyksiä. Se on suuri etuoikeus, että on mahdollisuus mennä ympäri maailmaa paikkoihin, joihin ei muuten tulisi mentyä, esimerkiksi Väli-Amerikkaan. Mutta onhan se ihan ihmisestä kiinni, ei voi mennä heristämään sormea, että tämä on se ainoa keino, että tällä tavalla pystyt pirteänä. Itselle tämä toimii, eli pidetään mieltä kirkkaana ja vähän rasitetaan kroppaa. Näitä siis suosittelen.

– Niille vähän nuoremmille bändeille sanoisin, että ilmainen viinahan se on se paras viina ja hyvin houkuttelevaa, mutta sillä on sitten hintansa. Itse olen sen päättänyt, että keikkareissuille mennään soittamaan ja jos haluan hyvää viiniä ottaa, niin otan sitten kotona. Tämä on siitä harvinaislaatuinen työ, että sinun odotetaan olevan kännissä. ”Sex, drugs & rock’n’roll!” Eläkeläiset-bändi tästä hyvin kirjoitti kirjassaan, että kun he olivat vetäneet keikkoja selvin päin, niin porukka oli ollut ihmeissään. Ei ihmiskroppaa voi marinoida koko ajan alkoholissa, ei siinä ole mitään järkeä. Kuka sellaista edes haluaa? Ei sitä viinaa ole tarkoitus koko ajan änkeä elimistöön.

– En tiedä, vastasinko kysymykseen, mutta olen nähnyt, että jengillä on esimerkiksi matkalaukku, ja kun sen avaa, niin sisällä on joku X-box mukana. Mikäs siinä, jokaisella on omat juttunsa. Joku tekee töitä, joku biisejä, joku opiskelee. On hyvin paljon keinoja, joilla pystyy täyttämään sen keikkojen välisen ajan. Aina ei pysty valitsemaan, mitä ympärillä tapahtuu, on muuttuvia tekijöitä. Bussi voi mennä rikki, kamat voivat hävitä, ja siinä on sitten useampi tunti tapettavana, niin sinustahan se on kiinni, miten sen ajan käytät. Niin kuin elämässäkin. Niinhän se Gandalfkin sanoi.

”Nykyään ollaan rikki, kun ei olla saatu Wi-Fi:ä pariin päivään. Se kertoo jotain nykymaailmasta. Kaikkien pitää olla heti tavoitettavissa.”

Miten perheesi suhtautuu kiertueisiin ja muusikon elämääsi? Onko sinulla ns. normaalia perhe-elämää?
– Miten sen nyt haluaa määritellä, mikä on normaalia perhe-elämää. Sanotaan nyt näin, että itse koen olevani onnekas hyvinkin monella tavalla siinä, että rinnalla on ihminen, joka arvostaa ja kannustaa tähän hommaan, ja se menee molempiin suuntiin, mikä on hyvin tärkeää. Kun asiat ovat balanssissa niin suhde toimii. Muistan aikaa ennen digibokseja, kun Dr.Phil tuli telkkarista. Olin silloin mutsilla käymässä ja siinä ohjelmassa oli lause, joka jäi mieleen. Siinä Dr Philin vaimoa haastateltiin ja siltä kysyttiin, että miten koet kun miehesi reissaa niin paljon. Vaimo sanoi yleensä pakkaavansa miehensä tenniskamat eteiseen, että kun hän tulee reissusta. Vaimo kertoi tietävänsä, että mies on nuutunut ja antanut itsestään kaiken, että ”mene tekemään jotain, mistä diggaat ja tule sitten kotiin”, että oikeasti ymmärtää sen duunin raskauden ja ettei se ole pelkästään glamouria, ei todellakaan. Kunnioitat sitä, mikä tekee toisen onnelliseksi, vaikka se aika olisi pois siitä yhteisestä ajasta. Sitä kautta ihminen on onnellinen, ja se yhdessä vietetty aika on myös onnellisempaa.

– Jos takaraivossa jyskyttää stressi tai työpaineet, hoida ne pois ja sitten mennään yhdessä eteenpäin. Ymmärrän, etteivät kaikki välttämättä tajua tuota, sillä olen ihan tuttavapiirissäkin törmännyt pariskuntiin, jotka ovat olleet parikymmentä vuotta yhdessä eivätkä ikinä ole viettäneet yötä erossa toisistaan. Sitten itse sanon, että ”joo, olin tuossa 11 viikkoa pois kotoa”. Sitä ei edes voi nykyaikana käsittää, miten tuo toimii, vaikka nykyään maailmahan on pieni. Voit soittaa vaikka videopuhelun toiselle puolelle maailmaa. Itse olen vertauskuvana usein käyttänyt merimiehiä – silloin lähetettiin kirje jostain satamasta ja se tuli joskus kotiin, eli onhan tämä aika tissiposkimeininkiä siihen verrattuna. Nykyään ollaan rikki, kun ei olla saatu Wi-Fi:ä pariin päivään. Se kertoo jotain nykymaailmasta. Kaikkien pitää olla heti tavoitettavissa.

Onko joku teidän keikoista jäänyt erityisesti mieleen?
– Niitä on tosi paljon. Ensiferumiin liityin virallisesti 1.1.2005. Eka keikkani oli varsin huvittava. Soitettiin Nivalan Tuiskulassa. Siellä oltiin nuoruuden innolla, jännitystä ilmassa, muutamat simat otettuna. Siellä ei lavalla saanut olla pulloja, joten meillä oli juomat tuopeissa. Olimme vetäneet muutamat biisit, ja sitten käännyin katsomaan, missä se siiderini olikaan ja katsoin, että se on kaatunut tuonne lattialle. Sitten otin pyyhkeen ja aloin kuivaamaan sitä lattiaa nahkahousuissa pylly pystyssä, ja silloin kuulutettiin, että ”meillä on uusi basisti – SAMIII!” Olin just silloin persus yleisöön ja moikkasin sieltä olan yli, että ”terve” ja jatkoin kuivaamista. Se oli ehkä yksi maailman suurimpia anti-rockroll-hetkiä. Hyvä oli meininki silti.

– Keikkareissuista yksi oli huvittava, kun tuolla Jenkeissä scene-meininki on vähän erilaista, ja siellä pyydettiin haastatteluun ennen keikkaa. Sieltä tulivat jonkin tatuointilehden tyypit ja sanoivat, että he voisivat ottaa kuvia meidän tatuoinneistamme. Me oltiin Pekun kanssa siinä kaljamahat pystyssä, että ei meillä ole yhtään tatuointeja. Se oli siinä se haastattelu.
– Yksi toinen sellainen vau-efekti oli vuoden 2008 Wacken Saksassa. Me oltiin tosi aikaisella esiintymispaikalla, joskus kahden-kolmen aikaan iltapäivällä, ja tätähän ne tykkäävät tehdä Euroopassa, että ne laittavat meidän genremme bändejä siihen aikaan, että saadaan jengi teltoista ulos festarialueelle. Se on sinänsä ymmärrettävää, mutta taas bändinä olisi kiva vetää myöhempään kun olisi pimeää, niin saisi valot, pyrot ja kaikki. En motkota tästä sen enempää, mutta tosiaan just ennen meidän keikkaa oli ihan kamala kaatosade ja ajateltiin, että tämä nyt on vähän tällaista, että tultiin Saksaan vetämään treenit, koska ei tuolla ole varmana ketään. En minäkään menisi kaatosateeseen seisomaan mutaa polvissa asti. Ei siinä mitään, oltiin lavan takana, kippis ja intro lähti soimaan. Sinä aikana sade loppui, ja me olimme siellä mustan verhon takana, ja hetki sitten oltiin katsottu verhon välistä, että siellä oli pari riviä ihmisiä, tuttuja naamoja. Kun tultiin sieltä verhon takaa ja keikka alkoi, niin ihmisiä olikin silmänkantamattomiin, varmaan jotain 50 000, niin tuli sellainen ”mitä helvettiä, mitä just tapahtui” -fiilis. Se oli sellainen ”vau, että pitäisikö tässä vielä soittaakin”. On tuossa muitakin, mutta kuten aikaisemmin sanoin, niin se livenä soittaminen, sen täytyy olla sen arvoista, sen kaiken matkustamisen ja odottamisen ja sen, että olet poissa kotoa ystävien ja rakkaiden ja kaikkien tärkeiden asioiden luota. Se keikka, sen pitää olla sen arvoinen, ja sinä päivänä kun se ei ole sitä, niin siinä vaiheessa lopetan keikkailun. Musiikkia en ikinä tule lopettamaan, mutta jos se vaakakuppi rupeaa niin paljon painamaan, että keikkailu itsessään ei anna sitä, mitä se tällä hetkellä todellakin antaa, mutta jos niin käy, on silloin hyvä olla rehellinen itselle.

”Voit ostaa VIP-lipun, pääset tapaamaan bändiä ja saat nimmarin ihmiseltä, toiselta nisäkkäältä, joka sotkee paitasi tussilla tai jotain. Itse koen sen tosi vastenmielisenä.”

Onko hienompaa olla keikalla klubilla vai isoilla festareilla?
– Klubi, ehdottomasti. Pidän interaktiosta ihmisten kanssa ja totta kai joku Wacken tai Hellfest, niin onhan se rumasti sanottuna ihan mieletön egotrippi. Monia kymmeniä tuhansia ihmisiä, ja sitten nostat kättäsi ja porukka huutaa, vetää yhteislaulua, surffausta, moshpittejä, wall of deatheja, niin onhan se ihan tajuton hurmos. Mutta taas verrattuna siihen, että meillä on ne viisituhatta ihmistä klubilla, ja se hiki ja kaikki on ihan iholla, niin klubi.
– Vihaan sitä photopittiä festareilla, mikä voi olla kymmenenkin metriä pitkä. Yksi ikävimmistä kokemuksista oli orgasmin vastakohta eli surgasmi, Unkarissa rundikeikka, jossa oli myyty vip-lippuja promoottorin puolesta ja niitä oli voinut voittaa jossain radiokilpailussa ja se oli jakanut muutaman tuhannen ihmisen teltan puoliksi. Edessä oli vip-osa, jossa oli ehkä 200 ihmistä ja takaosassa noin tuhat ihmistä, eli teltta oli keskeltä tyhjänä. Siinä ei ollut mitään järkeä. Siinä oli vähän sellainen fiilis, että jengi joutui kiikareilla katselemaan klubikeikkaa. Harmitti ihmisten puolesta, koska kuitenkin maksat siitä, että tulet keikalle ja tuossakaan maassa ne keskiansiot eivät ole kovinkaan suuret. Olisi tärkeää, että kokemus ja hinta siitä kohtaisivat ja kukaan ei kokisi itseään riistetyksi. Tästä päästään siihen, että me tehtiin viime rundilla se, että me mentiin joka päivä tekemään ilmainen meet & greet, koska nykyään ne ovat hirveästi nostaneet suosiotaan, nämä maksulliset meet & greetit. Voit ostaa VIP-lipun, pääset tapaamaan bändiä ja saat nimmarin ihmiseltä, toiselta nisäkkäältä, joka sotkee paitasi tussilla tai jotain. Itse koen sen tosi vastenmielisenä. Me tosiaan mentiin joka päivä tapaamaan jengiä, oltiin se 30 – 45 minuuttia siinä fanien kanssa. Suosittelen tätä myös muille bändeille, tällaista tervettä suhtautumista asioihin. Ymmärrän, että tuo on edelleen bisnestä, musiikkiteollisuus ei ole musiikkihyväntekeväisyyttä, sillä pitää monen ihmisen elää. Mutta joo, menee taas paasauksen puolelle.

Mikä on paras keikka, jossa itse olet ollut asiakkaana?
– Ei pysty sanomaan vain yhtä. Iron Maidenin viimeisin rundi oli ihan mieletön. Meillä oli silloin maailman epäkiitollisin soittoaika soittaa Iron Maidenin kanssa samaan aikaan Hellfestillä. Oltiin, että eihän tänne tule ketään. No, olihan siellä kuitenkin jotain 10 000 katsojaa teltta täynnä, mutta katsoin Maidenin keikkaa, ja että ”nyt on viisi minuuttia oman keikan alkuun”, ja mulla oli kaikki keikkakuteet päällä ja juoksin suoraan lavalle Maidenin keikalta. Se oli tosiaan sellainen itselle tosi tärkeä bändi ja hieno show.
– Yksi sellainen bändi, josta en tiennyt mitään ja jonka kaverini mainitsi (Jukka-Pekka Miettinen, terkkuja!) ja pyysi mukaan katsomaan, oli Ulver, Nosturin keikka, norjalainen bändi. Nimen olin joskus kuullut ja ajattelin, että voisin lähteä. Mentiin sinne ja olin niin sanotusti haavi auki koko keikan. Kävin keikan jälkeen ostamassa bändin levyjä, mutta onhan se ihan eri asia. Se keikka teki ison vaikutuksen. Siinä oli siistiä, kun ei tiennyt biisejä etukäteen ja sai vain imeytyä siihen musiikin esittämisen pauloihin. Kävin Jari Sillanpäänkin keikalla aikoinaan. Lähettiin sinne frendin kanssa, eikä meistä kumpikaan osannut tanssia. Välillä koettiin kylmä hiki -hetkiä, kun äitini ikäiset naiset kävelivät läheltä, että ”älä perkule tule kysymään tanssimaan”, eikä onneksi tullut, huh huh. Tämä ei kyllä liittynyt asiaan millään tavalla.

”Kaikista ei tule Alvar Aaltoja, mutta jokaiselle pitää antaa mahdollisuus kokeilla.”

Suomalaisen metallimusiikin ”kultakausi” oli 2000-luvun alussa. Mikä on metallin nykytilanne? Onko se taaksepäin katselua ja haikeita muistoja vai onko tulossa uusi nousukausi ja mainetta maailmalla?
– Suomen kieli rajoittaa jonkin verran maailmanvalloitusta. Oikeastaan Moonsorrow ja Korpiklaani ovat suomeksi laulavista bändeistä sillä kansainvälisellä tasolla. On pirun hienoa, että voi menestyä suomeksi laulamallakin, mutta toisaalta diggaillaanhan mekin englanninkielistä musaa tosi paljon. Suomella on niin vahva jalansija maailmalla metallimaana ja musiikin laatu on tosi korkea. En usko, että se maine on mihinkään häviämässä, ja kuten sanoit, tuo 2000-luvun alun hype, niin kaikkihan on vähän aaltoliikettä: ihmiset vanhenevat ja elämässä lisäännytään, eikä pyöritä niillä samoilla klubeilla ja keikoilla, ja senhän huomaa vaikka Helsingissä heviklubien määrässä. Silloin niitä oli joka kadunkulmassa.

– Uskon vahvasti tuohon nuorisoon ja toivon, että genremme kokisi sen uuden aallon, joka veisi hommaa eteenpäin. Olisi tosi hienoa nähdä uusiutumista, koska genre on tällä hetkellä hyvin vahvasti suomibändien varassa. Jos lähdetään prosentuaalisesti katsomaan bändejä, jotka kiertävät maailmaa tämän genren puolelta, niin on tietenkin Eluveitie ja niin edelleen, mutta pääosin tämä on suomibändien varassa. En tarkoita, että toisen aallon pitää tulla Suomesta, mutta olisihan se hienoa, että uudistumista tulisi, vaikka totta kai mekin sitä muusikkoina yritämme ja haluamme haastaa itseämme.

– Mielestäni suomimetalli voi hyvin. Itse teen parhaani sen eteen uuden bändini kanssa, ja meillä on tällainen ajan henkeen sidottu humoristinen slogan ”Make power metal great again”. Meillä on siinä bändissä hauska meininki – tällaisia nelikymppisiä vanhoja jarruja ja sitten parikymppisiä tyyppejä laulajana, kiippareissa ja rumpalina. Se on tosi siistiä työskennellä vähän nuorempien tyyppien kanssa ja on hauska huomata, että Metal de Facton laulaja Mikael, joka on 25-vuotias, diggailee samoja bändejä ja juttuja kuin itse.

– Jos katsoo nyt vaikka festareita ulkomailla, ja nyt tämä John Smith on loppuunmyyty, Tuska veti hyvin porukkaa, Nummella menee hyvin, voi todeta, että metalliscene voi Suomessa hyvin. Se tietenkin, mitä on tapahtunut, puhuttiin, että vanhainkodissa soi Slayer, niin eikö just joku Apulanta ole jossain Iskelmäfestareilla, niin onhan se kuitenkin aika raskasta kamaa sinne. Eli hevin popularisoituminen tapahtui Lordin myötä, mutta myös he, ketkä ovat silloin diggailleet heviä, niin he ovat 15 vuotta vanhempia, eli aikuisia ja sitä Iskelmäfestari-porukkaa, niin onhan se ihan luonnollista, että vastataan siihen, mitä yleisö haluaa.

– Toivon päättäjien korviin kantautuvan, että älkää leikatko musiikista tai oppiaineista. Suomesta tulee paljon bändejä, koska kaikilla on mahdollisuus pienestä pitäen tutustua soittimiin ja oppia kädentaitoja ja kuvaamataitoa. Kaikista ei tule Alvar Aaltoja, mutta jokaiselle pitää antaa mahdollisuus kokeilla, ja uskon, että se myös ruokkii luovuutta, kun on saanut kokeilla jotakin. Se antaa rohkeutta.