”Kaikki breikkaamisen ainekset” – klassikkoarviossa Motörheadin 30-vuotias March ör Die

Brittiläisen rautanyrkki-rock ’n rollin ikoni Motörhead oli 1990-luvun alussa tilanteessa, jossa sillä oli ensi kertaa sopimus suurlevy-yhtiön kanssa. Sonyn alamerkkinä toiminut ja sittemmin Epic Recordsin ahmaisemaksi joutunut WTG Records oli ainoastaan reilua vuotta aiemmin julkaissut yhtyeeltä Grammy-ehdokkuutta myöten menestyneen, monivivahteisen raskaan rockin albumin ”1916”. Albumin menestyksestä johtuen levy-yhtiön nälkä oli kasvanut syödessä, ja odotukset Motörheadin seuraavalle albumille ja pikaiselle nousukiidolle olivat kovat. Näin ollen levy-yhtiön edustajat pestasivat tulevan albumin tuottajaksi edeltävän albumin malliin Peter Solleyn (mm. Eric Clapton, Whitesnake, Ted Nugent, Peter Frampton).

Yhtyeen kitarakaksikkona vaikutti tuolloin jo vuodesta 1984 retkueeseen pestatut Philip Campbell ja Mick ”Würzel” Burston. Vastikään Los Angelesiin muuttanut Kilmister kirjoitti sanoituksia uudessa kotikaupungissaan, samalla kun muu orkesteri rakenteli ja treenasi biisejä Lontoossa.

Kaikki ei kuitenkaan rullannut etäsessioissa suunnitelmien mukaan. Yhtyeen pitkäaikaisen, legendaarisimman rumpalin, Phil ”Philthy Animal” Taylorin, motivaatio ja fokus eivät kuitenkaan olleet enää albumin esituotantovaiheessa entiseen tapaan soittamisessa. Niinpä, lopulta kesken albumin äänityssessioiden Lemmy joutui antamaan puhelimitse kenkää pitkäaikaisimmalle bändikaverilleen, mikä oli kova kolaus kaikille osapuolille. Hätiin ”March ör Dien” äänityksiin sessiomuusikoksi hälytettiin Whitesnakessä, Thin Lizzyssä, Black Oak Arkansasissa sekä Ozzy Osbournen ja Gary Mooren bändeissä soittanut Tommy Aldridge. Albumi äänitettiin lopulta Music Grinder Studioilla, Los Angelesissa. Sessiot kestivät loppuvuodesta 1991 aina kevääseen 1992 asti.

Juustoisella pop-rockriffillä starttaava mutta lopulta varsin tarttuvaksi ja sähäkäksi menopalaksi muuttuva ”Stand” avaa levyn asiallisesti. Solleyn varhaisempiin tuotettaviin kuuluneelta Ted Nugentilta pummattu ja puolivillaisesti läpi kahlattu lainabiisi ”Cat Scratch Fever” herätti puolestaan kysymyksen, oliko Motörheadin oma biisihana tällä kertaa tukossa. Ilkeästi groovaavan ”Bad Religionin” puolesta ei moisesta ollut hätää, sillä kristinuskoon käännyttäjien kaksinaamaista myrkyllisyyttä ruotiva kappale oli kuin turboahdettu, paranneltu idea 80-luvun loppupuolella singlenä julkaistusta, jyräävällä groovella alleen lanaavasta singlen B-puolesta ”Just ’cos (You’ve Got the Power)”.

Amerikan-mallin boogie-pitoisen hard rockin rajapinnassa tarttuvasti raapiva ”Jack the Ripper” ei myöskään mikään äärimmäisin epäonnistuminen ollut – jos ei myöskään mikään kirkkain. On kuitenkin todettava, että lyyrisellä puolella kappale henkii Lemmyn osalta huolestuttavasta sanottavan loppumisesta. Sinällään tämä on ollut erittäin harvinaislaatuista nokkelana lyyrikkona läpi vuosikymmenet tunnetulle Lemmylle. Toisaalta albumin A-puolen päättää koruttoman komea, Ozzy Osbournen ja Lemmyn yhteistyönä syntynyt ja albumille duetoima, pysäyttävän rehellinen, puoliakustinen raskasslovari ”I Ain’t No Nice Guy”. Kappaleen ytimeen Guns n’ Rosesin kitaristi Slash taikoo vielä uskomattoman upean blues-pohjaisen kitarasoolon. Merkillepantavaa kappaleessa on myös se, että kappaleesta tuli paitsi albumin ainoa myös Motörheadin kronologisessa diskografiassa vihonviimeinen raita, jolla ”Philthy Animal” Taylor soitti rumpuja.

Albumin B-puolen avaa puolestaan ”March ör Dien” toinen syömähammas, ”Hellraiser”. Sen tuottajana albumin muista biiseistä poiketen toimi myöhemmin muun muassa Yesin jäsenenä kunnostautunut Billy Sherwood. Niin ikään Ozzyn ja Lemmyn yhteistä käsialaa oleva, myös Ozzy Osbournen bändin omana versiona samoihin aikoihin ”No More Tears” -albumilla julkaistu biisi on Motörheadin käsittelyssä astetta jos toista Ozzyn versiota rupisempi mutta parempi.

Kappaleen ja albumin markkinointia avitti myös biisin päätyminen Clive Barkerin tuottaman kauhuelokuvasarjan jatko-osan, Hellraiser III – Hell on Earthin, soundtrackille. Albumin ainoana varsinaisena singlenä julkaistu kappale rouhii yhtyeen tuolloin tuoreesti rekrytoiman vakirumpali Mikkey Deen (King Diamond, Dokken) kokonaisuudelle ainoana soittamana kappaleena hienosti. Ruotsalaisrumpalin ihka ensimmäisenä Motörhead-levytyksenä keskitempoisen tarttuva biisi rullaa varsin mallikkaasti.

”I Ain’t No Nice Guyn” musiikkivideon ohella kappaleen video sai julkaisunsa aikaan MTV:n Headbangers Ballilla runsaasti rotaatiota. Yhtenä ”Hellraiser”-singlen B-puolen kappaleena julkaistiin sessioissa äänitetty mutta albumilta pois jätetty biisi ”Dead Man’s Hand”

Kuluneena keväänä (2022) uuden mutta varsin kyseenalaisesti onnistuneen uudelleenmiksauksen myötä tuo sinällään raskaan rockin ykkösluokkaan kuuluva biisi nousi myös uudelleen pinnalle ”No More Tearsin” julkaisujuhlien kynnyksellä.

”March ör Die” -albumin B-puolta vesittää harmittavasti kaksi Motörheadin kaikkien aikojen kehnoimpien biisien joukkoon kuuluvaa kappaletta. Vanhojen B-luokan hukkaideoiden varaan rakentuvat ”Asylum Choir” ja ”Name in Vain” olisivat joutaneet jo demotusvaiheessa roskiin. Onneksi kyseiseltä albumin kyljeltä löytyy myös parempaa. Vuoden 1987 ”Rock ’n Roll” -albumin unohdetuksi helmeksi jääneen pop-rockbiisin, ”All For Youn”, johdannainen, vahvasti edellämainitun kanssa samoihin ainesosiin luottava pop-punkahtava ”Too Good to Be True” piristää albumin loppupäätä kummasti.

Pirullisen ytimekäs, myöhemmissä vaiheissa Motörheadin livesettiinkin kuulunut ilkeä raskasblues ”You Better Run” puolustaa myös paikkaansa albumilla. Lisäksi albumin päättävä, erittäin aliarvostettu ja Motörheadin uralla luonteensa vuoksi mutta silti täysin suotta unholaan painunut, marssirytminen tuomiopäivän hymni ”March or Die” on täyttä rautaa. Albumin nimikkobiisi sisältää uhkaavuudessaan ja industrial-vivahteisuudessaan hauskalla tavalla ”Orgasmatron”- ja 1916″-albumien nimikkobiisien paatoksellista hurmosta.

14.8.1992 ilmestynyt ”March ör Die” oli kaupalliseen panostukseen nähden floppi. Eipä aikaakaan, kun levy-yhtiö antoi Motörheadille kenkää jättäen yhtyeen taas puille paljaille, ilman levytyssopimusta.

Usein välityön maineeseen jäävällä albumilla on kuitenkin hetkensä, ja se on merkittävä kulminaatiopiste Motörheadin historiassa. Periaatteessa ”March ör Diella” olisi teoriassa ollut kaikki mahdollisuudet nostaa Motörhead raskaan rockin kirkkaimpaan kastiin. Liian monet poikkiteloin eteen osuneet asiat olivat kuitenkin kaikkea tuota vastaan. Kokonaisuuden äänimaisemaa leimaa kuitenkin 1990-luvun taitteen amerikkalaiselle hard rockille tyypillinen, vahvasti kaiutettu mutta varsin heikko soundimaisema, joka oli varsin vieras referenssipohja Motörheadin kuivakan voimakkaalle ja likaiselle räimeelle. Toisaalta albumin muutamat melodisesti rikkaat biisit tukevat kyseistä tuotannollista linjaa.

Fakta on myös, että usea kappale ”March ör Diella” menettää osan potentiaalistaan laahaavan ja kulmikkaan rytmisoiton vuoksi. Kyseinen seikka alleviivaa sitä faktaa, että sessioissa yhtye rimpuili biisit narulle vähäisellä treenimäärällä, kiireessä ja varamiehisenä. Hyvistä biiseistä huolimatta Aldridgen kliinisen tarkkalyöntinen ja hard rock -oppikirjan mukainen soittotyyli ei lopun viimein soveltunut alkuunkaan 1990-luvun taitteen aikakauden ”Philthy Animalin” luontevasti kiilaavaan rytyytykseen istutetun nelikon ominaissoundiin. Onneksi tilanne korjaantui hyvin nopeasti Deen saatua kunnolla jalansijaa ja tuntumaa yhtyeen rytmiryhmän työskentelyyn, mutta se tarina on sitten ihan omansa.