”Kaikki fanaattisempi reagointi tulee selvästi ulkomailta” – haastattelussa uuden albuminsa julkaissut Gorephilia

Kotimainen death metal -yhtye Gorephilia julkaisi juuri uuden albuminsa ”In The Eye Of The Nothing”. Laulajana levyllä toimii ensimmäistä kertaa bändin kitaristi Jukka Aho solisti Henri Kuulan menehdyttyä vuonna 2018. Kaaoszine tavoitti Ahon uuden levyn tiimoilta.

Tervehdys! Kuinka syksy on sujunut? 

Jukka Aho: Heils ja kiitos haastattelupyynnöstä. Syksy on sujunut hitaan painostavissa merkeissä kesän koronahellityksen jälkeen. Levyn julkaisun jälkihehkulla pitäisi yrittää pärjätä kevääseen asti…

Julkaisitte juuri uuden albuminne ”In The Eye Of Nothing”. Miten levyn tekoprosessi sujui?

Aho: Edellinen levymme ”Severed Monolith” opetti minulle paljon luomistyöstä. Suurin oivallus oli se, että jos haluaa saada jotain aikaan, ei voi vain loputtomasti odotella, että koska se inspiraatio iskee. Pitää oikeasti viedä itsensä sinne sorvin äärelle ja työstää. Noin kymmenen vuotta sitten tilanne oli erilainen, kun sitä jotenkin luonnostaan löysi aikaa olla jatkuvasti sulkakynä kädessä aamun pikkutunneille asti. Ennen oli ehkä enemmän pakottava tarve kirjoittaa, ja materiaalia tuli sarjatulella. Nykyään sarjatuli on vaihtunut tarkkaan harkittuihin laukauksiin, mutta tähtäys on vakaampi kuin koskaan. ”In The Eye of Nothing” valmistuikin edelliseen albumiin nähden todella ripeään tahtiin ottaen huomioon, että siihen prosessiin sisältyi myös alkuperäisen laulajamme Henun poismeno.

Ovatko Gorephilian kappaleet suurimmilta osin valmiita äänityksiä tehtäessä, vai syntyykö vielä silloin uusia ideoita?

Aho: Yleensä biisit ovat olleet äänityksiin mennessä valmiita, paitsi että soolot ja laulusovitukset on vedetty enemmän tai vähemmän hatusta. Tällä kertaa laulusovituksia oli mietitty huomattavasti enemmän, vaikka lopullinen versio syntyikin vasta äänityshetkellä. Soolot tulivat taas jälkijunassa. Levylle oli suunniteltu etukäteen kaksi instrumentaalibiisiä, mutta kumpikaan aiemmin suunnitelluista ei päässyt lopulta maaliin. Lopullisen kokoonpanon ”Consensus” ja ”Death Dream” syntyivät prosessin loppuvaiheessa ja työnsivät alkuperäiset kaksi ideaa tukevasti pöytälaatikkoon.

Mikä oli helpointa albumin tekemisessä? 

Aho: Masterointi? Lähetettiin final mix Dan Lowndesille ja takaisin tuli painovalmis masteri kertalaakista, heh. Omasta puolestani helpointa oli yllättäen laulut. Homma luisti hyvin ja pystyin luottamaan omaan vaistooni soundin ja sovituksen suhteen.

Entä mikä oli vaikeinta? 

Aho: Kitara- ja bassoäänitykset. Nauhoitimme edellisistä albumeista poiketen instrumentti kerrallaan ja yritimme piiskata itsestämme ulos muutaman asteen aiempaa tiukempaa soittoa. Ottoja tuli helvetisti, eikä niissä sessioissa aina naurattanut. Lopputulos toki palkitsee.

Jos vertaat ”In The Eye Of Nothing” -albumia vuoden 2017 albumiin ”Severed Monolith”, miten olette kehittyneet bändinä? 

Aho: Suurin kehitys noista ajoista on ollut ehkä se, että kaikki ovat oppineet ymmärtämään paremmin omia heikkouksiaan muusikkoina ja sitä myöten oppineet treenaamaan tehokkaammin keikkoja ja etenkin nauhoituksia varten. Bändin soundi on jatkanut kehitystään samoilla suuntaviivoilla kuin ”Severedillä”, eli samalla keskittyneempää ja terävämpää mutta myös moninaisempaa rikasta rönsyä.

Miten olet sopeutunut laulajan tehtävään bändissä? 

Aho: Erittäin hyvin, kiitos kysymästä. Täytyy myöntää, että huomaan välillä livenä, miten olen vielä henkisesti siellä lavan vasemmassa reunassa tukka silmillä. Opin varmasti pikkuhiljaa ottamaan haltuun keskikentän nokkamieshommat. Toisaalta, kun on niin keskeisessä luovassa roolissa, tuntuu aika luonnolliselta ”edustaa” omaa materiaaliaan etunenässä.

Millaisia odotuksia teillä oli albumin ilmestyessä näin erityisenä aikana vuonna 2020? 

Aho: Annoin itseni odottaa hyvää palautetta, ja kyllähän se palaute on ollut hyvää. Ensimmäistä kertaa tuntuu siltä, että ihmiset oikeasti odottivat tätä levyä. Hieman jännitti, miten esimerkiksi ”Severedin” kautta meihin tutustuneet lämpenevät minun lauluäänelleni. Kurjaahan tässä on se, ettei päästä keikkailemaan levyn tiimoilta, eikä siten päästä sille seuraavalle tasolle levyn kanssa.

Moni kotimainen death metal -yhtye tuntuu saavan enemmän huomiota ulkomailla kuin Suomessa. Miten teidät on otettu vastaan Suomen ulkopuolella? 

Aho: Joo, kukaan ei ole profeetta omalla maallaan. Kaikki fanaattisempi reagointi tulee selvästi ulkomailta. Etenkin Kryptsin kanssa soittaessani huomasin selkeästi kädenlämpöiset yleisöreaktiot Suomessa ja täyden kilipäämeiningin muualla. Minusta myös tuntuu, että suomalainen death metal nähdään ulkomailla huomattavasti leimallisempana ja musiikillisesti yhtenäisempänä kuin mitä se todella on. Meitä verrataan jatkuvasti esimerkiksi johonkin Demigodiin, mitä en itse pysty ymmärtämään. Suomalaisuudesta tuntuu saavan ulkomailla lisäpisteitä, vaikkei varsinaisesti tekisikään kunniaa sille nimenomaiselle musiikin kaanonille.

Eroavatko ulkomailla soitetut keikat paljon kotimaiselle yleisölle soittamisesta? 

Aho: Oma teoriani on, ettei suomalainen bändi ole Suomessa mitään ennen kuin se on kova juttu ulkomailla. Alussa pääsee ehkä nauttimaan uuden tulokkaan kuherruskuukausista, mutta täällä yleisöt tuntuvat tosi nirsoilta niiden bändien suhteen,  joita näkee useammin kuin kerran vuodessa. Ulkomailla esiintymiset ovat niin paljon harvinaisempia, etenkin jonkin tietyn maan näkökulmasta, että siinä on aina isompi hype, ihan lavan molemmin puolin.

Uudella albumillanne ollaan kitarasoolojen suhteen säästeliäitä. Onko se tietoinen taiteellinen ratkaisu? Jos on, niin mikä siihen johti? 

Aho: Väite ei pidä paikkansa omalla määritykselläni ”kitarasoolosta”. Uudella levyllä on neljä tai viisi kitarasooloa, jos lasketaan instrumentaali ”Death Dream”. Tasan yhtä monta kuin ”Severedillä”. Voi tosin olla, että soolot ovat keskimäärin lyhyempiä kuin ennen. Omasta puolestani olen huomannut, että mikrofonin taakse siirtyminen on hieman hillinnyt vingutteluhimojani. Huomaan treenikselläkin, että tyhjäkäynnillä tulee lähinnä riffintynkää, kun taas Pauli tulittaa tilulilua. Olikin aika luonnollista, että Paulilla on kaksi sooloa uusimmalla levyllä.

Selkeiden lead kitara -melodioiden määrä on saattanut vähentyä, ja se on ihan tietoinen taiteellinen ratkaisu. Olen vuosien saatossa tympääntynyt selkeään rytmi- ja melodiajaotteluun kahdella kitaralla, ja olen pyrkinyt pitämään kitarat tavallaan ”tasavahvoina”. Välttelen säveltäessä sitä, että kaikki mielenkiintoinen tapahtuu toisella kitararaidalla samalla, kun toinen kitara soittaa pitkiä voimasointuja.

Onko kotimaisessa musiikkikentässä jotain, mihin toivoisit muutosta? 

Aho: Henkilökohtaisesti toivoisin muutosta siihen, että on tällainen vitun virus, joka leviää ympäri maailmaa.

Mikä on tällä hetkellä inspiroivinta musiikin tekemisessä? 

Aho: Kai se on aina ollut ne hyvät riffit, etenkin, jos siellä on vähän jotain kikkakolmosta välissä. Ja kunnon blast beatit. Juuri nyt hienointa on ehkä  lukea niitä harvoja levyarvioita, joissa tehdään tarkkanäköisiä havaintoja musiikista. On aina hieno huomata, että joku kuuntelee musaa yhtä tarkalla korvalla kuin millä sitä tehdään.

Millaisia jatkosuunnitelmia teillä on bändinä? 

Aho: Yritämme kehitellä tapoja olla yhteydessä yleisöön nyt, kun keikkailu on hyvin kehnoissa kantimissa. Hetken voi vielä heijastella uuden levyn lämmössä, sitten taas uutta tavaraa kehiin.