”Kaikki uuden klassikon ainekset”– arviossa Agnostic Frontin ”Echoes in Eternity”

New Yorkin hardcore-pioneerin, Agnostic Frontin kolmastoista albumi ”Echoes in Eternity” on yllättävän pirtsakasti päälle käyvä tehopaketti. Neljä vuotta sitten diagnosoidun syövän ja sen vaatimien rankkojen hoitojen jäljiltä ilmeisen hyvin kuntoutunut vokalisti Roger Miret ulvahtelee tuttuun tapaansa, jopa yllättävän energisesti. Kuuden vuoden takainen yhtyeen nuoruusvuosiin yllättävän nostalgisin ajatuksin kurottanut ”Get Loud!” -albumi nosti karvat pystyyn pitkän linjan diggarin niskassa. Oliko Agnostic Front tullut tiensä päähän ja sanonut sanottavansa? Voi, kuinka ilahduinkaan olleeni väärässä.

27 minuutin ja viidentoista kappaleen tehopaketti on paria aiempaa Agnostic Front -julkaisua moniulotteisempi ja mukaansatempaavampi. Newyorkilaisnyrkki vaikuttaa olevan niitä ryhmiä, jotka tarvitsevat ympärilleen kaoottista maailmanmenoa luodakseen järisyttävimmät teoksensa. Nykymaailmanmenon ristipaineessa Agnostic Front ei jää altavastaajaksi eikä myöskään alistu menneen maailman reliikiksi. Vaikka yhtye ei edes pyri tekemään mitään erityisen mullistavaa, hengittää kuuttakymmentä käyvien jässiköiden sosiaalisesti tiedostava crossover paremmin kuin miesmuistiin.

Tuottaja Mike Dijan (Cold Front, Sick Of It All) ja miksauksesta vastannut Zeuss (Hatebreed, Death Before Dishonor) ovat onnistuneet kaivamaan yhtyeen mitäänpelkäämättömästä asenteesta ja rouheasta yleissoundista ne olennaisimmat tekijät esille. Ja vaikka joillekin puritaaneille hardcore-uskovaisille albumin virtaviivaisen dynaamiseksi hiottu soundimaisema sattuisikin kuulostaa liian ”tuotetulta”, välittyy viisikon puolitoistaminuuttisiin osasiin pätkitty rähinä positiivisemmalla ponnella ja tarpeeksi silottelemattomana. Erityisesti Miretin vokaaliosuudet kuulostavat ehkä paremmilta kuin koskaan aikaisemmin.

Albumin avaavat vedot ”Way Of War” ja painavasti tamppaava ”You Say” operoivat enemmän Agnostic Frontin tavaramerkkinä tunnetun räimecrossoverin maaperällä. Eikä liene sattumaa, että Run DMC:n Darryl “DMC” McDanielsin ja basisti Mike Gallon muhkean riffittelyn avuin yhtye takoo ja hyppyyttää ”Matter Of Life & Death” -bangerilla pitkästä aikaa tarttuvimmat kierrokset pittiinsä. Herkullisesti pika-thrashaavan ”Tears For Everyonen” jälkeen ”Divided” vaikuttaa puolestaan laiskasti matelevalta tusinatekeleeltä. Onneksi endorfiinit tappiin iskevä, valloittavan itseironinen Turbonegro-vivahteinen ”Sunday Matinee” ja Poison Idean katkeruuskertoimella sykkivä ”I Can’t Win” pelastavat tilanteen reilusti plussan puolelle.

Hatebreed-tyypin moukari-groovea tarjoileva ”Turn Up The Volume” avaa B-puolen oikein nasakasti. Vinnie Stigmanin ja Craig Silvermanin tiukasti demppaamien rytmikitaroiden varaan rakentuva ja vastustamattoman eläväinen särövalli tuntuu niin munissa kuin munasarjoissa. Rumpali Danny Lamagnan primitiivisen hätäisesti paukuttama ”Art Of Silence” jättää kappaleeseen hieman toivomisen varaa rytmisen sovittamisen osalta.

Itä-rannikon hardcore-veteraanit näyttävät lopulta maltillisen vaanivaa osaamistaan ilkeästi jurnuttavassa ”Shots Firedissa”. Ronskilla tempolla rappaavassa pika-thrash-pitoisessa ”Hell To Payssa” ja itsepintaisessa ”Evolution Of Madnessissa” ei sitten enää säästellä tippaakaan. Loppu on puolestaan silkkaa monipuolisuuden esimerkillisyyttä. Röyhkeän ylväs katu-punk ”Skip The Trial” ja teknisen keskitempoinen ja modernia thrash-kulmaa tarjoileva ”Obey” lataavat kovat piippuun. Kunnon niskantaittotanhuun ”Eyes Open Wide” päättyvä löylytys ei enää jätä selityksille sijaa.

Jos reilusti alle puolen tunnin ja keskimäärin vajaan kahden minuutin mittaisten rykäysten yhteisvaikutuksesta tekee mieli laittaa koko kämppä remonttiin pelkästä riemusta ja endorfiinihuurusta, ei albumikokonaisuutta voi liiaksi moittia. Kyseessä on heittämällä paras uuden ajan Agnostic Front -kiekko, jossa on sitä paitsi kaikki uuden klassikon ainekset.