Kaikki vastalauseet hylätään –  Accept palasi komeasti Objection Overruled – levyllä kolmekymmentä vuotta sitten

Accept oli jo vakiintunut nimi eurooppalaisen heavyn huipulla sen julkaistessa ”Russian Roulette” -levyn vuonna 1986. Japanissa oli saavutettu menestystä ja Yhdysvalloistakin oli plakkariin kilahtanut jo yksi kultalevy. Sitten alkoi kerääntyä tummia pilviä yhtyeen ympärille. Tsernobylin onnettomuus vaikutti kiertueisiin ja viimeinen romahdus oli, kun sirkkeliäänestään tunnettu dynamiittipötkö Udo Dirkschneider ilmoitti laittavansa maastoasun kaappiin liian melodiseksi muuttuneen Acceptin osilta ja jatkavansa oman bändinsä keulilla. Välit eivät kuitenkaan katkenneet, sillä Accept vieraili U.D.O.:n ensialbumilla ”Animal House” ja biisitkin olivat pitkälti vanhoja käyttämättä jääneitä Accept – biisejä. 

Udon ollessa aktiivinen oman bändinsä kanssa Accept kamppaili omien ongelmiensa kanssa. Toisena kitaristina toiminut Jörg Fischer lähti etsimään muita hommia ja pysyvää vokalistia ei tahtonut löytyä. Baby Tuckoo -yhtyeestä tuttu Rob Armitage ehdittiin jo ilmoittaa uudeksi laulajaksi, mutta hän sai lähteä neljän keikan jälkeen muihin maisemiin. Amerikkalaisen David Reecen tultua laulajaksi Accept sai aikaan mielipiteitä jakaneen ”Eat The Heat” – levyn, mutta Yhdysvaltain kiertueella basisti Peter Baltes ja Reece ajautuivat kuitenkin käsirysyyn ja bändi oli siltä erää ohi. 

U.D.O. julkaisi neljä albumia ennen kuin huhut Acceptin paluusta uuden vuosikymmenen alussa alkoivat kiertää. Asiaa vauhditti omalta osaltaan kuulemma vuonna 1990 julkaistun livelevyn ”Staying A Lifen” suosio. Yhtyeen varmistettua paluunsa he kertoivat haastatteluissa, että kuinka olo oli tuntunut orvolta ja vieraalta muiden yhtyeiden riveissä ja kuinka vain heillä oli tietynlaista kemiaa, mitä muiden kanssa ei ollut löytynyt. Oli kuulemma myös ankeaa antaa haastatteluja muiden asioiden tiimoilta toimittajien kuitenkin aina kääntäessä aiheen Acceptiin. Nyt bändi oli unohtanut kamppailun toisen kitaristin kanssa ja palasivat kehiin virallisesti kvartettina. Livenä oli tarkoitus ottaa ulkojäsen kitaraan, mutta näin ei ymmärtääkseni koskaan käynyt. Bändin jäsenet olivat niin tosissaan paluunsa kanssa, että jopa basisti Peter Baltes hylkäsi tarjouksen liittyä Scorpionsin basistiksi Francis Buchholzin tilalle.

Vuoden 1992 loppupuolella levyn tuleva nimi oli jo selvillä ja biiseistäkin kerrottiin haastatteluissa. Yhtye levytti saksalaisen menestystuottajan Dieter Dirksin studioilla, mutta he päättivät itse tuottaa levyn, sillä varsinkin rumpali Stefan Kauffman oli jo kunnostautunut sillä saralla. Yhtyeen mukaan he halusivat myös välttää menneisyyden virheet, sillä kuka tietäisi paremmin miltä Acceptin pitää kuulostaa kuin Accept itse.

Yhtyeen yhdeksännen levyn avaa nimibiisi ”Objection Overruled”, joka on omalla tavallaan kiukkuinen tykitys sen kertoessa esimerkiksi sen ajan Los Angelesin oikeuden päätöksistä, jotka yhtyeen mukaan edesauttoivat rasismia ja ennakkoluuloja. Yhtye ilmoitti panostaneensa tällä kertaa erityisesti teksteihin, joita luonnollisesti oli mukana ollut tekemässä yhtyeelle monella tapaa läheinen Deaffy.  Biisinä ”Objection Overruled” on klassinen Accept -hurjasteluriffejä, komppeja ja tuplabasareita myöden. Kaiken kruuna soi tietysti jo kertaalleen sydänkohtauksesta selvinneen Udon sirkkelimäinen ääni. Riffi voisi kyllä rokkaavuudessaan olla vaikka Impaled Nazarenen ”Suomi Finland Perkele” -levyn varastosta. Biisissä ei ole varsinaista kertosäettä, mutta kyllä lause ”we want the truth, nothing but the truth” jää soimaan päähän.

Keskitempoinen ja singlenäkin julkaistu ”I Don’t Wanna Be Like You” on kyllä pahemman luokan ”Balls To The Wall” – pastissi riffiä ja alun rumpuja myöden. Ensimmäistä kertaa biisin kuullessani olin aivan ulalla, että mitä ajatella. Kieltämättä olen hieman hämilläni näin kolmenkymmenen vuoden jälkeenkin. Individualismin puolesta huutavan biisin kertosäekin on kovin tutun kuuloinen. Eihän biisi mitenkään huono ole, mutta ikään kuin kuultu aikaisemminkin. 

”Protectors Of Terror” hyökkää katollista kirkkoa ja Vatikaania vastaan näiden julkaistua kirjan listaamistaan synneistä sekä vanhoillisista asenteistaan. Bändi halusi kuvailla kuinka kirkko pitää valtaa pelolla. Tämä taisi olla ennen kuin Baltes löysi herran sanan, vaikka eihän se tokikaan välttämättä vaikuta ajatuksiin organisoitujen uskontojen tavoista. Biisissä on sävellyksenä juuri oikeanlaista potkua tuomaan viesti perille. ”Slaves Of Metal” on musiikillisesti ”Protectors Of Terrorin” veli ja biisin metallinen uho on juuri sitä mitä kappaleen nimi lupaakin.  ”We are kings of madness, we are sons of evil” ja sitä rataa. Toisaalta kuorona lauletut lauseet ”Come raise your hands and shout it out/we want it now, we want it loud” ovat niin täydelliset juuri Udon suuhun, että ei paremmasta väliä.

Ensimmäisenä singlenä julkaistu ”All Or Nothing” taisi levy -yhtiön valinta, sillä tätä radioystävällisempää biisiä ei ole tainnut Accept tehdä edes balladeillaan. Alkumelodia on jo höyhenen kevyt ja kappaleen intro voisi olla peräisin vaikka Yön levyltä. Udo ilmoitti aikanaan lähtönsä syyksi yhtyeen muuttumisen liian melodiseksi, mutta ollaan mielestäni paljon melodisemmilla linjoilla. Toki Udon ääni pitää tietynlaisen terän ja kitaristi Wolf Hoffmann laulattaa Flying V:tä olan takaa, mutta silti. Levyllä ei kauheasti ole niin sanottuja isoja kertosäkeitä, mutta ”All Or Nothing” – biisissä kuitataan muidenkin biisien puutteet siinä saralla. Kertosäkeen loppu voisi olla kaikessa mahtipontisuudessaan Abban tuotantoa. Hämmentävän hauskaa ja varmasti sekoittanut pakkaa julkaisunsa aikoihin ennen kuin albumista oli muuta kuultu.

Huumeseikkailuista kertova ”Bulletproof” lienee ollut levyn biiseistä se, joka on viihtynyt eniten myöhemminkin yhtyeen settilistassa. Onhan biisi tarttuva, mutta ei sisällä varsinaisesti mitään, mikä nostaisi sen muiden yläpuolelle.

Balladeista ”Amamos La Vida” sisältää Hoffmannilta sellaista kitarointia ja melodioita, että soiton tunnistaa oitis hänen kädenjäljekseen. Huolimatta siitä, että hän ei tällä kertaa juurikaan viljele itselleen tyypillisiä klassisen musiikin vaikutteita, niin hän on luonut ihan oman tyylinsä. Espanjaa oleva biisin nimi (rakastamme elämää) kertoo esimerkiksi lapsista, jotka syntyvät kaduille ja käyvät läpi kaikkia vaikeuksia, mutta ovat onnellisia siitä vähästä mitä heillä on. Biisi on balladina aika perinteinen niin sanottu voimaballadi, mutta biisin kauneutta ei voi kieltää. Jollain pervolla tavalla diggaan myös Udon raastavasta äänestä balladien tulkitsijana. Instrumentaali ”Just By My Own” on Hoffmannin taidonnäyte ja vaikka ehkä täytemateriaalia levyllä, niin onhan Hoffmanin omintakeista soittoa aina ilo kuulla.

Balladin perään bändi tykittää ehkä levyn tiukimman biisin, joka kantaa komealta kalskahtavaa nimeä ”Sick, Dirty And Mean”. Biisi voisi kertoa vaikka mafian tyypeistä tai sitten muuten vain tyypeistä, joiden kanssa ei leikitä ja joiden uskontoon kuuluu 45 -tyyppinen varustus. Biisissä rumpali Kaufmann pääsee paiskomaan rumpuja niin kuin niitä kuuluu soittaa ja Udo latelee tylyä tekstiä sellaisella uskottavuudella, että herran sanoja ei tule mieleen epäillä lainkaan. Hoffmann on myös soolossa unohtanut maiseman maalailut ja tiluttaa niin kuin kitarasta vain lähtee. Biisi on siis vallan mainio volyymihurjastelu.

Levyn loppupuolella soivista ”Donation” – ja ”This One’s For You” – biiseistä ei ole syntynyt suurempia klassikoita, mutta turhia ne eivät ole laisinkaan. Kyllähän niissä on vahvat Accept – keitoksen aineet läsnä ja varsinkin ensin mainitun vahvat lauluosuudet ovat niin perinteistä teutonia kuin olla voi. Jälkimmäinen päättää levyn samalla tavalla kuin se alkaakin eli nopeatempoisella paahtamisella. Tiukkaa riffittelyä ja nopeasormisia kitarajuoksutuksia sisältävä biisi on muutenkin rakenteeltaan hyvin samanlainen kuin levyn nimibiisi. Biisin nimen ympärille ei rakenneta sen suurempaa linnaa, vaan kertosäkeeksi riittää suurin piirtein biisin nimen hokema. Kyllähän biisi jättää levyn lopetuksena tunnelman, että ei tällä levyllä ammuttu juurikaan maalin ohi.

Ei välttämättä yhtyeen kovin teos, mutta ei mitenkään väheksyttävä yhtyeen historiassa, sillä kyllähän tämä kova levy on. Yhtye itse oli kovin innoissaan siitä, että ilo oli palannut soittoon, riffit syntyivät vaivattomasti ja luonnollisesti Udo oli kehittynyt laulajana kuten koko bändi niin ihmisinä kuin muusikkoina. Yhtyeen paluu osui arveluttavaan aikaan, sillä grunge oli syönyt perinteisen heavyn suosion pohjamutiin, mutta tästä Accept ei ollut moksiskaan. Levy oli menestys ja saavutti muuten korkeimman listasijoituksensa Suomessa. Jännä ajatella muuten, että kannenkin kuvannut Hoffmann oli tässä vasta muutaman vuoden yli kolmekymppinen, vaikka takana oli jo melkoinen ura. Ei vastalauseita, vaan volyymit kaakkoon!