”Kaikkien aikojen hevilevy” – klassikkoarvostelussa Black Sabbathin 50-vuotias ”Master of Reality”
Englannin Birminghamin Astonin työläiskaupunginosasta ponnistanut, heavy rockin historian merkityksellisin yhtye Black Sabbath oli 50 vuotta sitten luomiskautensa huipulla. Kitaristi Tony Iommi, laulaja John ”Ozzy” Osbourne, basisti Terry ”Geezer” Butler ja rumpali Bill Ward olivat puurtaneet viimeiset puolitoista vuotta, loihtien ilman suuria odotuksia Black Sabbathin ja koko raskaan rockin prinsiipit ja suuntaviivat uusiksi asetelleet menestysalbumit ”Black Sabbath” ja ”Paranoid”. Lisäksi yhtye loi fanipohjaa ja tiukensi bändiyksikön vakuuttavuutta kiertämällä Englantia ja Länsi-Eurooppaa.
Mainos päättyy
Kolmannen albuminsa yhtye nauhoitti luottotuottaja Rodger Bainin hoteissa Lontoon Island -studioilla, Judas Priestin kanssa sittemmin työskennelleen Tom Allomin toimiessa äänittäjänä. Albumin äänitykset tapahtuivat tammi- ja toukokuun välillä 1971. Ensimmäisten pikavauhtia tehtyjen Black Sabbath -albumien äänityssessioihin verrattuna yhtyeellä oli tosin tällä kertaa käytössään studioaikaa verrattaen ruhtinaallisesti. Bill Wardin kuvaelman mukaan Black Sabbath pääsi runsaan studioajan johdosta kokeilemaan sessioissa erilaisia ääniteknisiä efektejä, tuplauksia ja lisäsoittimia aina syntetisaattorista poikkihuilun kautta jousisoittimiin. Merkittävimpinä soundipoliittisena muutoksena ”Master of Realitylle” tultaessa oli, että Ward otti settiinsä myös toisen bassorummun, ja Iommi viritti kitaransa albumin raskaimmissa kappaleissa puolitoista sävelaskelta normaalia alemmas helpottaakseen riffipitoista soittoaan ja vähentääkseen kitarankielten aiheuttamaa kipua pari vuotta aiemmin metallileikkuriin jääneissä otelautakäden sormentyngissään. Samalla yhtye toki havaitsi soundinsa muuttuvan alati raskaammaksi.
Ainoastaan hieman yli puolituntisen albumin avaa vihreän, päihdyttävän luonnontuotteen ylistysbiisi ”Sweet Leaf”, joka sai nimensä Butlerin Irlannista tuoman savukeaskin tavaramerkin johdannaisena. Albumi ja kappale käynnistyy Iommin sivuttaissuunnassa stereokuvassa edes-takaisin poukkoilemaan panoroidulla yskinnällä, joka tallentui vahingossa nauhalle hänen jointin pössyttelyn lomassa, kesken albumin akustisten osuuksien äänityksiä. Kappaleen kantavana rakenteena toimii vahvan täyteläinen, yksinkertaisen jykevästi kurnuttava duurisävytteinen voimasointuriffi, jonka voidaan sanoa olevan prototyyppi paria vuosikymmentä myöhemmin raskaan kitaramusiikin trendiksi nousseelle, raskaasti leijuvalle stoner-rockille. Väliosassa Black Sabbath groovaa rennon letkeästi, tyylikkäästi chillaillen. Kosmisen monotonisella pop-rock-jumituksella käynnistyvä ”After Forever” on eräs raskaan rockin historian hienoimpia aikaansaannoksia. Kaikessa alkukantaisuudessaankin kappale voidaan mieltää modernin pomppu- ja groove metalin mallikelpoiseksi esiasteeksi, miltei 30 vuotta ennen kyseisten tyylilajien lanseeraamista. Iommin kirjoittaman kappaleet säkeistöriffin moukarimaisen vahva ryöpytys tukee Butlerin kirjoittamaa, terävääkin terävämpää tekstiä tapakristinuskovaisten kaksinaismoralistisuudesta. Sitä faktaa että Wardin, Butlerin ja Iommin yhteissoiton ilmavuus kappaleessa hakee vertaistaan, ei voi ylikorostaa.
Mainos päättyy
”Embryo” on puolestaan yksinkertaisen sellolinjan ja kahden kielen akustisen kitaranäppäilyn varassa tunnelmaa vaivihkaa kasvattava, keskiaikaisen melodian jäykähkön mutta jylhän rakenteen mukaisesti muotoutuva intro eräälle heavy metalin historian käänteentekevimmälle ja mestarilliselle kappaleelle, ”Children of The Grave”. Wardin soittaman tom-rumpujen sekä Iommin ja Butlerin yksinkertaisen primitiivisen yhden nuotin komppauksen kasvaessa armottomaksi shuffle-jytäksi, ihokarvat nousevat vielä puolen vuosisadankin jälkeen pystyyn tuosta jyskeestä. Ozzyn kohtalokkaan kaunis laulumelodia yhdistettynä ydintuhon partaalla olevasta maailmasta ja ihmisten pelkurimaisista valinnoista kertoviin Butlerin sepittämiin sanoituksiin jumalauta vakuuttaa. Jälkeen päin katsottuna Black Sabbath määritteli kyseisen kappaleen blues-jazz-svengiin pohjaavalla raskaudella auditiivisesti sen, mitä vuosia myöhemmin alettiin ensin imitoida miljoonien musikanttien toimesta ja sitten kutsua heavy metaliksi.
”Orchid” on kaunis, nopeatempoisessa triolissa kulkeva akustisen kitaran kudonnan ja pitkien kosketinsointujen luoman maton harmoniseen sointiin perustuva, reilun minuutin mittainen teema. Iommin säveltämä toinen instrumentaali petaa pohjaa albumin lungimmalle, hapokkaan groove-vetoiselle hämyilylle. ”Lord of This World” on albumin unohdettu helmi. Kyseessä on periaatteessa jenkkityylisestä southern boogien rullaavuuden ja murskaavalla tehokkuudella svengaavan, valkoisen työmiehen rautanyrkkibluesin fuusio. Ihmisluonnon taipumus valita käyttöönsä moraalisesti kestämättömät keinot silloinkin kun hyviä olisi tarjolla, on kappaleen kantava lyyrinen teema. Wardin ja Butlerin kerrassaan maagisesti keinuvan ja pulppuavan rytmityön päälle Iommin leveästi kirnuava voimasointuriffittely äärimmäisen maukkaine, pentatonista sävelasteikkoa hyödyntävine lickseineen ja sooloineen täydentää kappaleen sävellyksellisen nerouden ja autenttisuuden.
Mainos päättyy
Eräs albumin odottomattomimmista helmistä löytyy albumin b-puolelta. Herkän utuinen, ”Paranoidilta” löytyvään ”Planet Caravaniin” verrattuna seuraavalle levelille kohoava folk-mausteinen slovari ”Solitude” on edelleen yksi rock-historian upeimpia herkistelyjä. Pateettisen haikailun sijaan ihmissuhdekarikon jälkeiseen alakuloon perustuvan, seitinherkän kappaleen itsetutkiskeleva luonne ja lumoavan kaunis, yksinkertainen melodialeikittely esittelivät vihtahousun tematiikalla leikitelleestä aikansa rock-maailman kummajaisesta aivan uuden, jumalaisen puhtoisen puolen. Iommi sai idean kappaleen outro-osuuden poikkihuilun hyödyntämiseen ajoiltaan Jethro Tull -yhtyeen väliaikaisena kitaristina. Myöhemmin mm. Mika Kaurismäki ymmärsi hyödyntää kyseisen kappaleen säveltyötä elokuvassaan ”Zombie ja Kummitusjuna”.
Albumin päättää doom metalille alkusysäyksen antanut scifi-aiheinen raskastelu ”Into The Void”. Järkälemäisen raskaasti groovaava, blues-pitoinen teos on ”Lord of This Worldin” ohella albumin kokeellisimpia kappaleita niin sovituksellisesti kuin rytmisestikin. Butlerin vuolas teksti pakotti studiossa Ozzyn laulusuorituksessaan äärirajoille ja pakotti tämän miltei räppäämään säkeistömittaan puristetut sanat. Useita tahtilajimuutoksia ja yllättäviä mutkia sisältävä lyijynraskas auditiivinen kolossi on kestänyt loppuun asti yhtenä yhtyeen livesetin bravuureista.
”Master of Realitylla” muhkean tasapainoiset soundit ovat aikansa mittapuulla kirkkaat ja pehmeät, mutta todella jämäkät. Albumin pelkistetyn klassinen, Mike Stanfordin aaltokirjaimin violetillä sommittelema kansitekstin fontti on edelleen ehkä juuri se Black Sabbathin tunnetuin logo ja ’leima’. Ei kuitenkaan voi sanoa, että 21.7.1971 julkaistun kolmannen albuminsa myötä Black Sabbath olisi saanut vielä tulloin osakseen kriitikoiden paijausta tai sylihoitoa. Selvästi havaittavaa kuitenkin oli, että tuomitsevimmat asenteet ja jyrkimmät vastareaktiot Black Sabbathin tekemisiä kohtaan alkoivat kriitikoidenkin piireissä lientyä.
Näin 50 vuotta myöhemmin ”Master of Realitya” pidetään yleisesti eräänä raskaan rockin kautta aikain merkittävimpänä ja vaikutusvaltaisimpana mestariteoksena. Se mullisti ehdottomuudellaan, mutta myös korkeatasoisella musikaalisuudellaan raskaan rockin historiaa ja raivasi tietä ääriraskaalle ja kovaääniselle, kitaravetoiselle rockin ja metallimusiikin alagenreille monessakin mielessä.
Black Sabbath loi kolmannella tulemisellaan erään heavy musiikin historian raskaimmin rokkaavan albumin ja tuli samalla luoneeksi pohjan, miltä vielä useita vuosikymmeniä myöhemmin lukemattomat sen sointiin ihastuneet nuoret alkoivat tehdä omaa, makaaberia musiikkiaan. Vuosikymmenten myötä ”Master of Reality” on osoittanut olleensa kaikessa alkukantaisuudessaan ja ajattomuudessaan vuosikymmeniä edellä aikaansa ja ehkä juuri se kaikkien aikojen paras heavy rock-levy.
Mainos päättyy
