Kaikkien aikojen parhaita debyyttialbumeita – arviossa superkokoonpano Audioslaven 20 vuotta täyttävä “Audioslave”

Olipa kerran aika, kun Rage Against The Machine -niminen orkesteri oli lyönyt pillit pussiin vokalisti Zack De La Rochan erkaannuttua muusta kolmikosta. Kyseinen kolmikko, kitaristi Tom Morello, rumpali Brad Wilk ja basisti Tim Commerford, lyöttäytyi yhteen erinäisten mutkien kautta jo niin ikään hajonneen Soundgardenin nokkamies Chris Cornellin kanssa. Tuloksena oli yhtye nimeltä Audioslave, jolta odotettiin melkoisesti musiikkilehdistön ja aikaisempien yhtyeiden fanien taholta pois lukien ne, joille Zack De La Rocha oli ainoa oikea vokalisti muun RATM-miehistön rinnalle.

Audioslaven kaksikymmentä vuotta täyttävä debyytti julkaistiin monien vaiheiden jälkeen marraskuussa vuonna 2002. Nimituottaja Rick Rubinin alaisuudessa tehty 14 kappaleen kokonaisuus oli oitis pidetty ja jopa hehkutettu tapaus musiikkipiireissä. Singledebyytti ja albumin avaava “Cochise” oli ja on edelleen rautainen ja raskas, viimeisetkin luulot pois rutistava kappale, ja tuohon aikaan sitä oli heavy-, rock-, metalli- ja hard rock -diggarina helppo lähestyä. Paitsi että kappale sisältää raskasta riffittelyä ajalleen tavanomaisemmista lähtökohdista poiketen, on siinä kuitenkin korkealta, kovaa ja aggressiivisesti laulettua vokaalia. Chris Cornell revittelee kappaleella aivan kuin pakottaakseen kuulijan kysymään “voiko tästä enää mennä tällä kokoonpanolla hurjemmaksi?” 

Albumin soundit on siloteltuja ja suuren maailman meininkiä ja periaatteessa soveltuvia niin Red Hot Chili Peppersille kuin U2:llekin. Audioslaven kohdalla poikkeuksen tekee kuitenkin erityisen kovaa lyövä rumpali ja riffien raskaus edellä groovaava tahti. Ja periaatteessahan Audioslave on debyytillään kuin täyttä Led Zeppeliniä modernimmalla tuotannolla, eikä niinkään mitään samanlaista kuin RATM tai Soundgarden. “Show Me How To Live” puristaa kevyemmin mutta kuitenkin sen verran räjähtävällä ja vaativalla kertosäkeistöllä, että Cornellilla on laulaessaan purkautunut varmasti isompiakin patoutumia. Albumin kolmas kappale “Gasoline” jatkaa samalla linjalla – ja millä riffeillä, tyylitajulla ja sovitustaidolla kyseinen kappale onkaan kasattu! Vuoroin hyökkäävää ja hiljenevää kitaraa sekä bassoa Cornellin revitellessä jälleen täysillä. Kyseessä on musiikkihistorian kaikkien aikojen kovimpia kolmen avauskappaleen ryppäitä.

Audioslaven omaa nimeä kantava debyyttihän on albumi, jolta ei varsinaisesti löydy heikkoja kappaleita. “What You Are”, “Like A Stone”, “Set It Off”, “Shadow On The Sun” ja “I Am The Highway” ovat olleet tekovaiheessa kaikki selkeän potentiaalisia singlejä. Etenkin “Like A Stone “saavutti slovarina paljon radiosoittoa singlenä ilmestyttyään. Vaikka kappale on albumilla kuin kotonaan tasoittamassa muuten raskaan albumin tunnelmaa, on todettava, että jos albumilta pitäisi valita yksi tai kaksi heikompaa lenkkiä, osuisi valinta sen kohdalle. 

Albumin kohokohdat eivät todellakaan lopu sen puoleen väliin. “Exploder” on vähemmälle huomiolle jäänyt kappale, mutta se kuuluu albumin parhaimmistoon riffiensä ansiosta, joita myös Cornell suorittaa vokaaleillaan kappaleen lopussa hyvin experimentaalisesti. “Hypnotize” on jälleen albumin tarkoituksellisesti kevyempiä kappaleita. Lähes popin puolelle menevä kappale on kuitenkin hienon sing along -kertosäkeistönsä vuoksi albumin parhaimmistoa, vaikka se pieni välipala onkin. Lopussa etenkin “Light My Way” ja “Getaway Car” ovat kuin viimeisenä vakuutena sekä yhtyeen kyvyistä säveltää että tuottaja Rubinin kyvyistä saada yhtyeestä esiin sen paras puoli. – Todellisia rock-musiikin helmiä ja moderneja klassikoita, joista jälkimmäisessä on myös todella onnistunutta blues-fiilistelyä. 

Audioslaven debyyttialbumi päättyy seesteiseen “The Last Remaining Light” -slovariin, jota Cornellin hempeä ja valittava laulutulkinta kruunaa todella hienolla viipyilevällä sykkeellä, ja se on albumin parhaita kappaleita sekin. Albumin, jonka parasta kappaletta on lähes mahdoton valita. Audioslaven omaa nimeä kantavassa kahdenkymmenen vuoden takaisessa debyytissä on lähes kaikki kohdallaan: On se sitten innovatiivisuutta musiikin uudistamisen osalta, tarttuvia melodioita tai hyvää ja tasaista äänimaailmaa. Tai jo edesmenneen Chris Cornellin parasta laulusuoritusta tai Tom Morellon ehkä parasta riffikynää.

Rumpali Brad Wilkistä on vielä sanottava, että jos joku voi soittaa tasaisen varmasti ja lyödä jokaisen iskun tarkoituksella juuri niin lujaa kuin haluaa ja antaa sen vielä kuulua levylle asti, on Wilk onnistunut ”Audioslavella” siinä täydellisesti. Pelkästään jo hänen soittonsa tekee albumista hieman ”heavy metalia” pelkän ”hard rockin” tai ”rockin” sijaan. Albumia voisi toki myös tituleerata moderniksi klassiseksi rockiksi.