Kaikuja heavy metalin historiasta ja hard rockin retro-ajoilta – arviossa Stone Mammothin saman niminen debyyttialbumi

 

on jo vuodesta 2012 enemmän tai vähemmän toiminnassa ollut Seinäjoelta kotoisin oleva yhtye, joka soittaa stoneria, doomia ja heavy metalia tai hard rockia yhdistelevää raskasta poljentoaan. Yhtyeen nimeä kantava debyytti on julkaistu alunperin jo vuonna 2020 yhtyeen Bandcamp-sivustolla, mutta se saa nyt laajemman digitaalisen julkaisun Inverse Recordsin kautta.

Mielleyhtymiä tulee heti ensimmäisestä kappaleesta alkaen suuntaan jos toiseenkin, eikä tämä ajatus juuri hellitä albumia läpi kuunnellessa. Vaikutteet paistavat läpi hyvin kirkkaana, ja esimerkiksi kotimaisista yhtyeistä vastaavaksi voisi parhaiten kelvata mainio ja hiljaiseloa pitkään viettänyt Mannhai. Erityisesti solisti Jesse Etelämäen tulkintatyyli on hyvin samankaltainen Mannhain ensimmäisillä albumeilla laulaneen Xysma-legenda Janitor Muurisen kanssa.

Vaikutteita löytyy laajemminkin, kuten edellä mainituilta toisilta orkestereilta. Erityisesti framilla on Black Sabbathin jo 1970-luvulla alulle laittama stonerin ja doom metalin vuorottelu, jota on matkittu sopivalla tyylitajulla välillä aina kappaleiden rakenteita myöden. Tässä mielessä albumilta paistaa läpi myös sopiva ”kieli poskessa” -meininki. Kakkoskappaleen ”Lock ´n´ Load” alkuriffi voisi hyvin olla Down-yhtyeen ensimmäisellä albumilla. Vai onko se jopa siellä? Jokainen kuulija päättäkööt itse. Menevän kappaleen kertosäe on varsin tarttuva puhtaine taustalauluineen, ja kappale voisi olla melko taattu live-hitti, jahka yhtye keikoille pääsee.

Heti kolmantena seuraava ”Greatest Lover” tuo kaikuja jälleen usealtakin yhtyeeltä. Heti introsta lähtien kuulostaa siltä, kuin Black Label Societyn ”1919 Eternal” -albumin rumputyöskentelyä olisi liitetty saumurilla Black Sabbathin ”13”-albumin riffiin. Solisti Etelämäki kulkee hitaan säkeistön tulkinnassaan välillä jopa The 69 Eyesin Jyrkin edesottamusten kaltaisissa svääreissä, vain palatakseen kertosäkeessä jälleen siihen, minkä ehkä parhaiten albumilla taitaa; jylhiin ja jykeviin, pidempiin vokaalin venytyksiin.

Albumin ehdotonta kärkeä kolmen ensimmäisen kappaleen ohella on viides kappale ”Runaway”, jonka jammaileva ote parillakin eri tempolla sekä useilla nyansseilla tuo mieleen nykyajan yhä retrohenkisemmät yhtyeet, etenkin stemmalaulujen onnistuneessa käytössä. Lisäksi kappaleen soolokitarointi on prikulleen niin tyylikästä kuin toivoa saattaa, ja lopun kitaramaalailu tyylikkäiden bassokuvioiden päällä luo rennon fiiliksen. Samaa rentoa fiilistä jatkaa sujuvasti seuraava kappale ”Blind Eye Looking”, joka voisi hyvin upota esimerkiksi The Doors -yhtyeen kuuntelijoille.

Stone Mammothin debyytti on hankala arvioitava numerointimielessä. Toisaalta sille soisi annettavan korkean arvosanan sen lähes täydellisyyttä hipovan soundimaailman vuoksi. Täydellisyyttä hipovan siinä mielessä, mitä juuri tämän kaltainen musiikki vaatii toteutuakseen erinomaisesti. Periaatteessa musiikissa on kaikki palikat kohdallaan ja siitä kuulee, että albumi on sävelletty erityisesti rakkaudesta tämän kaltaiseen rock-musiikkiin.

Toisaalta kuitenkin selkeitä lainailuja on puolessa albumista niin paljon, että kokonaisuus on jotain muuta kuin varsinaisesti omaperäinen. Sitä, tarvitseeko yhtyeen varsinaisesti olla muuta kuin mitä se on, en tässä ruodi enempää. Mutta kyllä tämän kuulemisesta live-tilanteessa voisi ehdottomasti maksaa.

8-/10

Kappalelista

  1. Mammoth Rising
  2. Lock ´n´Load
  3. Greatest Lover
  4. Planet Mammoth
  5. Runaway
  6. Blind Eye Looking
  7. Paralyzed Time
  8. Dying Hope
  9. Black & Green

Stone Mammoth Facebook

 

Kommentoi julkaisua