Diablo - Dark River Festival - 2020

Kaivaudutaanpa hieman syvemmälle metalliseen maaperäämme

Kirjoittanut Toimitus - 5.11.2022

Kun kirjoitetaan kuuntelemisen arvoisista kotimaisista metallisanansaattajista, keskittyy huomio turhan usein ristiretkillään menestystä saavuttaneisiin yhtyeisiin. Kiistattoman maailmanvalloituksen tehneistä nostetaan esiin ainakin Nightwish, HIM ja Apocalyptica sekä hiljattain vahvan (ja ihme kyllä onnistuneen) popularisoitumisen suorittanut The 69 Eyes. Kotimaassa kannuksensa ansainneista yhtyeistä nostetaan esiin Kotiteollisuus, Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus sekä pyhän kolmitavuisuuden nimeen vannoneet Mokoma ja Stam1na. Niiden lisäksi väännetään petojen paremmuudesta: Battle Beast vai sittenkin Beast in Black? Se riita voidaan puhaltaa poikki, sillä todellinen petohevin järkäle on yksi ja ainoa Hevisaurus.

Lähes jokainen listaus kotimaisista kovista päättyy vielä Hanoi Rocksilla jossitteluun. Eikä nostoissa ole mitään pahaa, jokainen noista viihdeorkestereista on ansainnut paikkansa suomimetallin tähdistössä. Myös suuresti kunnioittamani Hanoi Rocks antoi lisää aihetta jossittelulle nokkamies Michael Monroen 60-vuotispäivän konsertissa. Ja on otettava huomioon myös se, että Monroe, Sami Yaffa, Andy McCoy ja Nasty Suicidena aiemmin tunnettu Jan Stenfors ovat omilla tahoillaan julkaisseet viimeisen kolmen vuoden aikana yhteensä viisi vähintäänkin kelvollista uutta musiikkia sisältävää lättyä, joista etenkin Yaffa ansaitsee erityismaininnan. Kuvitelkaapa, mitä nuo veikkoset olisivat voineet saada yhdessä aikaan vuosien 1986 ja 2022 välillä.

Mutta se siitä Hanoi Rocksin perinnöllä ratsastamisesta. Kai minäkin voin sitä vähän harrastaa, kun ovathan nuo kaiken maailman Guns n’ Rosesit ja Foo Fightersitkin sitä tehneet koko uransa ajan. Tämän artikkelin tarkoitus on nostaa esiin niitä kotimaisia päänheiluttajia, jotka ovat jääneet harmillisen vähälle huomiolle, tai joiden lento jäi jostain kumman syystä pahasti kesken. Esittelen yhtyeet täysin mielivaltaisessa järjestyksessä ja loppuun heitän Hanoi Rocksin jälkeen ehkä suurimman rock-jossittelun. – Lupaan, ettei se ole Kirka.

Wingdom

Oletko koskaan kuullut tällaisesta yhtyeestä? Etpä varmaan ole. Eikä se ole oikeastaan ihme, sillä pumpun musiikkia ei nimittäin löydy suoratoistopalveluista, vaikka tosin YouTubessa sitä näyttäisi olevan tarjolla. Wingdom oli toiminnassa vuodesta 1998 aina vuoteen 2007 asti. Wingdomin kantava voima oli biisien kirjoituksesta vastannut Mikko Härkin, joka huseerasi aikanaan Sonata Arcticassakin sen ”Silence”-levyn aikaan. Wingdomin ainokaiseksi jäi sen vuonna 2005 julkaistu ”Reality”, joka julkaistiin Timo Kotipellon johtaman High And Loud -levy-yhtiön kautta. Kovaa ja korkealta onkin omiaan kuvaamaan Wingdomin sielunmaisemaa. Vanha kunnon kikkelihevi ja progressiivinen metalli paiskaavat ”Reality”-albumilla iloisesti kättä. Rumpalina toiminut Markus Niemispelto jaksaa yhä hämmästyttää taiturimaisella soitollaan. – Kuka hiton Niemispelto? No nimenomaan Wingdomin Niemispelto! Miehen Wikipedia-sivu sisältää kokonaiset kaksi lausetta, mutta hei, jos soitto kerran puhuu puolestaan vielä 17 vuotta levyn julkaisun jälkeenkin, niin seikka on saletti.

Wingdom ei päässyt koskaan todellisesti mittauttamaan potentiaaliaan, mutta voi pojat että sitä potentiaalia piisasi!

Psychework

Tiesitkö, että Raskasta joulua -poppoossa ”Sylvian joululaulun” tulkinnallaan suomalaiskotien sydämet valloittanut Antony Parviainen on joulumaan ulkopuolella(kin) ihan törkeän kova ukko? Parviainen on vuodesta 2015 alkaen toiminut Psychework-yhtyeen keulakuvana, mitä ennen muusikko toimi Iron Maiden -coveryhtyeenä alkunsa saaneessa Machine Menissä. Machine Men julkaisi useamman levyn verran omaakin materiaalia, mutta Iron Maiden -meininki kuului niissäkin vahvasti läpi ja eniten juuri Parviaisen äänessä (mutta sehän ei sinänsä haittaa, jos sen tekee hyvin, ja Parviainen teki sen hel-ve-tin hyvin). Psycheworkissa mies on kuitenkin tehnyt Jutilat eli mennyt eteenpäin. Saman on tehnyt myös niin ikään Machine Menin kautta Psycheworkiin matkannut kitaristi-säveltäjä J-V Hintikka.

Psychework sai alkunsa Parviaisen kirjoitettua tuntemuksiaan paperille leukemian sairastamisen aikana, ja Hintikan kanssa niistä alkoi sitten jalostua oikeaa musiikkia. Psychework on julkaissut kaksi kokopitkää levyä, joista vuonna 2018 julkaistu ”Karelian Hills” on henkilökohtainen suosikkini. Vuonna 2021 julkaistut kaksi single-kappaletta lupailevat myös hyvää.

Tahdon uskoa, että Psychework on vasta pitkän taipaleensa alussa. Parviaisen persoonallinen lauluääni yhdistettynä taidokkaaseen sävellystyöhön sekä kylmyyttä, yksinäisyyttä, pelkoa ja synkkyyttä huokuviin sanoituksiin kolisuttelee vahvasti suomalaista sielua. Toivottavasti jonain päivänä saan aloittaa tällaisen artikkelin kirjoittamalla: ”Tiesitkö, että Antony Parviainen laulaa Psycheworkin lisäksi myös Raskasta joulua -kokoonpanon kanssa?”

Diablo

Kyllä. Diablo. Tiedän, että sinäkin tiedät sen. Se on ihme, sillä tuo armoitettu sanansaattaja on tehnyt jo vuosia kaikkensa, jotta sen musiikkia ei tunnettaisi ainoastaan kotipitäjien ulkopuolella. Diablo aloitti aikoinaan ensimmäisen Euroopan-kiertuuensa varamiehityksen turvin, koska kaikki jäsenet eivät kai katsoneet tarpeelliseksi lähteä mukautumaan tämän maailman ajan menoon ja korottamaan itseään. Siitä huolimatta maine kiiri, ja yhtye teki sen, mitä piti kansainvälisen menestyksen välttämiseksi: pidensi levyjensä julkaisuväliä. Nykyään Diablo tekee vuosikymmenessä yhden hyvän levyn ja keikkailee sillä tavalla mukavasti, että keski-iän saavuttaneet hevi-ikonit pääsevät illaksi kotiin jos ei nyt aivan Kymppiuutisten aikaan niin kuitenkin niin, ettei rokkenrolli tuoksahtele enää aamulla tuvassa.

Marko ”Kuula” Utriaisen ja Rainer Nygårdin rautaisen luja yhteistyö sanoittamisen ja sävellyksien saralla saavutti tähänastisen huippunsa bändin viimeisimmän julkaisun kautta (”When All The Rivers Are Silent”, 2022). Jens Borgenin tinkimätön työ miksauksen ja masteroinnin suhteen on saanut aikaan parhaan Suomessa vuosikymmeniin kuullun äänimaailman tasapainon. Soundi on viritetty huippuunsa myös keikoilla, siitä kiitoksen ansaitsee Meelis Niin – taas yksi nimi sinulle ihmeteltäväksi, arvoisa lukija. Meeliksen työn jälki on kuulijoilleen parhaimmillaan erittäin hyvin toimivaa terapiaa – tietäjät tietää ja muut voivat nyt raapia päätään. Työ olisi tietenkin tyhjää ilman Suomen kenties yhtä taidokkainta soittonelikkoa: Utriainen-Nygård-Adolf Virtanen-Heikki Malmberg. Jens Borgenin ja Meelis Niinin kaltaiset nimet olisivat jääneet minultakin piiloon, ellen olisi hankkinut levykäistä fyysisenä kopiona. Samoin olisi jäänyt tietämättä sekin fakta, että Diablo mainitsee levyn kiitoksissa Sami Aspin: sama mies, joka vuonna 2005 lauloi itsensä tämän artikkelin kirjoittajan sydämeen Wingdom-nimisen yhtyeen ”Reality”-albumilla. Suosittelen, rakas lukija, että hankit musiikkia fyysisinä levyinä ja kuuntelet Diabloa. Et kuitenkaan ole kuunnellut sitä vielä tarpeeksi.

Suuren jossittelun aika

Nyt on sitten sen suuren jossittelun vuoro. Artikkelin alussa lupasin, että se ei ole Kirka, mutta hyvin lähelle mennään. Kyseessä on nimittäin toinen Mestarit areenalla -kokoonpanossa vaikuttanut herrasmies eli Pave Maijanen.

Ennen kuin alat hakea tervaa ja höyheniä minua varten, tutustu miehen kahteen yhtyeeseen 1970-luvulta: vuonna 1975 toimineeseen Rock n’ roll Bandiin ja vuosina 1975-1978 pystyssä olleeseen Royalsiin. Molemmat ovat musiikillisten taitojensa puolesta kansainvälisen tason saavuttaneita huippukokoonpanoja.

Rock n roll Band on nimensä mukaisesti rokkia puhtaimmillaan. Yhtyeen ainokaiseksi jääneen levyn (”Everybody Needs Dancemusic Sometimes”, 1975) avausraita ”I’m Gonna Roll” iskee lujaa tajuntaan, ja voima kantaa koko levyn ajan. Mainitsinko jo, että kitaraa levyllä kesyttää itse Isokynä, Dave Lindholm? Lindholmin kitarointi istuu Maijasen tyylikkään basson soiton viereen syntisen hyvin. Yhtye hajosi kuitenkin jo ennen levyn julkaisemista. Voisiko kukaan korvata Dave Lindholmin kaltaista kitaraneroa Maijasen rinnalla? Eipä varmaan kukaan. Tai, no, ehkä joku Albert Järvinen voisi.

Ja senhän Albert totta tosiaan tekikin.

Moni on jostain kumman syystä unohtanut, että kahden Hurriganes-pätkänsä välissä Suomen kaikkien aikojen sielukkain rock-kitaristi soitteli Maijasen Paven kanssa Royalsissa vuosina 1975 ja 78. Royals oli Hurriganesia progressiivisempaa ja jäi kenties sen vuoksi ajan jalkoihin Ganesin porskuttaessa vieläkin vahvasti ihmisten tietoisuudessa. Tosin siihen nyt saattaa vaikuttaa sekin, että Hurriganesilla oli Remu Aaltonen ja Royalsilla… No, Pave Maijanen. Kumpiko näistä kahdesta olisi saanut sinun pöksysi lavalle? Eikä Albertkaan tainnut olla mikään kovin rempseä seuraveikko lavan ulkopuolella, vaikka muusikkona hän oli käsittämättömän kova. Järvinenkin voisi olla jossitteluni kohteena, ehtihän hän puuhastella sellaisten rettujen kuin Elvis Costello ja Lemmy Kilmister kanssa. Lemmyn kanssa Albert pääsi studioon saakka, mutta niitäkään äänityksiä ei löydy suoratoistopalveluista. – Jälleen yksi hyvä syy kävellä levykauppaan hyllyjä penkomaan.

Vaan se Albertista ja takaisin Royalsiin ja Pave Maijaseen. Royals ehti julkaista uransa aikana kaksi albumia, joista ensimmäinen ”Spring 76” on se parempi. Levyllä oleva ”The Real Me” -kappale on edelleen allekirjoittaneen soittolistoilla aktiivisessa käytössä. Royals kohtasi tiensä pään, kun Albert Järvinen ja Dave Lindholm löysivät toisensa Pen Lee -yhtyeessä. Pave Maijanen harkitsi huhujen mukaan tuohon aikaan muuttoa Englantiin mutta jatkoikin sen sijaan Mistakes-yhteen kanssa Suomessa. Paven suurin mistake oli kielen vaihtaminen englannista suomeen. Mistakesin kanssa tehty ”Pidä huolta” oli kyllä ehtaa punkkia, mutta se antoi vahvan alkusysäyksen iskelmämaailmaan, jolle Pave antoi pikkusormen ja menetti lopulta koko käden.

Jossitteluksi jääkin, mitä olisi tapahtunut, mikäli Pave Maijasen kiistattoman kova bassonsoitto ja parhaimillaan raivokkaan hyökkäävä rock-ääni ynnä timanttisen kovat biisinkirjoitustaidot olisivat saaneet jatkaa progressiivisen rockin maailmassa. Väittäisin, että Royalsissa ja Rock n’ roll Bandissa oli molemmissa vahvasti potentiaalia kansainväliselle uralle ja molemmissa niissä basson varressa ja mikrofonin takana keikkui Maijasen Pave, kiistattoman kova rock-hahmo.

Tämä artikkelin kirjoitti raskaalla sydämellään Stan Lootti.

Luetuimmat

Uusimmat