Kallon avausta ja kollektiivista ahdistusta – Swans Tavastialla
Michael Giran luotsaama meteliyhtye Swans hyvästeli oppilapsensa loppuunmyydyllä Tavastialla 6.3.2017. Jäähyväisiä juhlittiin pitkän kaavan mukaan: yli kaksituntinen konsertti oli tunnevyöryjen lisäksi raskasta käsiteltävää myös keholle.
Swans on itselleni melko tuore tuttavuus yhtyeen uran pituuteen nähden. Viimeiset kolme vuotta olen imenyt itseeni pääasiassa ”The Seerin” oppeja ja makustellut muita 2010-luvun albumeita sieltä täältä. En siis ehkä ole kollegoideni veroinen yhtä vakuuttava saarnamies kertomaan kaikesta siitä elämäntyöstä, joka tätä viimeistä keikkaa edelsi. Alemmuuskompleksit sikseen, kyse kun on keikasta eikä korkeakulttuurihipstereiden namedroppailusta. Kun Tavastian salin ovet avattiin, määrätietoiset keikkakävijät voimakävelivät kukin asemiinsa. Itse seurueineni pääsin keskelle yläkerran parvea “eturivin” istumapaikoille. Tiedossa oli pitkä ilta, eivätkä rock-todellisuuden ryydyttämän hipin jalat enää kanna normaalia kolmevarttista pidempään.
Illan sai kunnian aloittaa folk-uudisraivaaja Pekko Käppi. Kaukaa parvelta näytti siltä kuin Jussi Lehtisalo olisi nöyrästi asettunut lähes täyden yleisön eteen. Keikkaan sopi tuo kaukaa seuraamisesta johtuva mystisyys. Käpin setti tuntui olevan mietitty tarkkaan. Kuin pääesiintyjää kunnioittaakseen hän aloitti sähköjouhikkonsa repimisen erittäin äänekkäällä drone-vingutuksella, josta sitten laskeutui askeleittain kevyempään suomifolk-tulkintaan. Puolituntisen esityksen aikana Pekko Käppi onnistui tiivistämään todella monipuolisen kavalkadin kappaleitaan. Levyversioita voimallisemmat ja tunteella esitetyt kappaleet kuten “Hirttäjämies” olivat omiaan asettamaan tunnelmat kohdilleen. Välillä Käpin lauluääni muistutti Plutonium-74:n Ylermi Rajamaata, mikä lienee positiivinen seikka. Staattiset valot eivät tuoneet esitykseen juuri lisäulottuvuuksia, vaan artisti oli sähköjouhikkonsa kanssa tarpeeksi lumoamaan kuulijat. Käpin pääkallolla koristetun jouhikon runko on mielenkiintoinen yksityiskohta, ja sen kanssa esitys näytti siltä, kuin kalloa olisi sahattu auki.
Varttia ennen Swansin aloitusta yleisö pistettiin jännittämään: nauhalta soitettiin kuumottavaa tiukujen helinää. Itse iltamessun johtaja kävi komentamassa valomiestä valaisemaan nuottitelineensä. Paikalle saapuneet kansalaiset näyttivät siltä, että tietävät varsin hyvin, mitä tuleman pitää. Olin osannut odottaa, että luvassa olisi erittäin painostavaa ja ahdistavaa musiikkia, mutta ensimmäistä kertaa ei voi ikinä ennakoida täysin. Itse kun on päässyt henkisestä keskeneräisyydestä, eikä siksi koe ahdistavuutta tai painostavaa musiikkia negatiivisena asiana, osaa ottaa sen kuten se on tarkoitettu koettavaksi. Kaikki tunnetilat sallittu, antaa papan tulittaa!
Yli kaksituntinen rituaali sisälsi viisi kappaletta. Sillä taasen ei ollut merkitystä, tiesikö kappaleita vai ei, junnaava rytmi ja valtava äänenpaine ryöstivät mukaansa. Sisässäni kiitin itseäni siitä, että olin hankkinut muutama keikka takaperin pro-tason korvatulpat. Tulpista huolimatta korvat soivat kaiken sen jälkeen.
Vaikka Swans nykyisellä kokoonpanollaan on jammaillut ties kuinka paljon, ei taustabändi välillä siltikään tuntunut ymmärtävän Giran huitomista, vaan jakoi keskenään epävarmoja katseita. Maestron luova hulluus tuskin koskaan ilmenee niin, että sitä voisi täysin käsittää. Michael Giran karisma on mielessäni lähellä kulttijohtajaa. Livenä tuo mielikuva tosin hieman murtui. Hän ei ollut performanssin kapellimestari, vaan itse elävä tahtipuikko. Nostatukset eivät lähteneet soittimista, vaan tuon happoisen harmaahapsen kehon liikkeistä. Ei ollut mitään diktaattorimaista spektaakkelia, jossa virheistä rangaistaan raipaniskuilla takahuoneessa.
Mainos päättyy
Yli kaksituntisen seremonian aikana soitto taisi loppua vain kahdesti. Koko tuon ajan yleisö kunnioitti Swansia olemalla täysin hiljaa. En myöskään muista, milloin olisin viimeksi nähnyt yhtä vähän ilmassa hohtavia älypuhelimia (satunnaisten youtube-pikkujulkkisten sometusta lukuunottamatta) kuin tuolla keikalla. Se kertonee Swans-fanien henkisestä iästä ja kyvystä keskittyä tässä hektisen ja kiristyvän ilmapiirin yhteiskunnassa.
Painostavaan musiikkiin lisää voimaa loi täyteenammutusta Tavastiasta johtunut kuumuus.
Voi vain ihmetellä, miten nämä muusikot jaksavat tauotta hakata samaa komppia tai riffiä puolikin tuntia, ja miten he itse suhtautuvat Swansin kaltaisessa bändissä soittamiseen. Koko kiertueen ajan he soittavat lähes saman setin, käyttävät sitä katsomaan tulleet ihmiset läpi tietyn tunneskaalan ja jatkavat matkaansa. Christopher Hahnin kannelmainen sylikitaran näppäily ja sormilla laukkaaminen kiinnittivät useasti huomioni: miten tuon kaiken kaoottisen kakofonian keskellä pystyy keskittymään ja pitämään yllä kaiken sen tarkan soiton, jota mieheltä vaaditaan?
Pitkät ja kunnioittavat aplodit päättivät Tavastian viimeisen Swans-iltaman, ja Gira kehui tulevansa vartin päästä juttelemaan merkkaritiskille. Show’sta ei juuri ilmennyt, että he olivat viimeistä kertaa matkassa tämän karavaanin kanssa, joten on ehkä turvallista olettaa uutta musiikkia myös tulevaisuudessa. Ensimmäinen ja viimeinen kerta Swansia livenä itselleni oli raskasta käsiteltävää, keikan jälkeen olin melko sanaton. Tämänkaltaisia erikoisbändejä ei vain voi lajitella tai määritellä hyviksi tai huonoiksi. Ne vain ovat.
Kirjoittanut: Ville Kangasniemi
Kuvat: Sami Eräluoto Photography
Mainos päättyy
