Kamelot – Haven

Yhdenteentoista pitkäsoittoonsa ehtinyt Kamelot tuuttaa taas Tampasta turboahdettua melometalliaan. 2012 julkaistu edeltäjä ”Silverthorn” oli varmasti monelle ilahduttava yllätys; olin itsekin skeptinen bändin tulevaisuuden suhteen pitkäaikaisen vokalistin, Roy Khanin, jätettyä edellisvuonna massiiviset saappaansa Tommy Karevikin täytettäviksi. Onneksi tämä huoli oli turha, eikä ”Havenilla” ole enää kyse siitä, pärjääkö Kamelot ilman Khania – nyt kysymys kuuluu, mistä tämän päivän Kamelot on rakennettu?

Kun bändi on tehnyt tarpeeksi pitkän uran, uusia tuotoksia peilataan väkisinkin pariin-kolmeen ikonisimpaan albumiin. Kamelotin tapauksessa voisi nimetä esimerkiksi ”Karman”, ”Epican” sekä ”The Black Halon”. Juuri viimeksimainittu albumi merkkasi murrosvaihetta sinfonisempaan suuntaan, ja seuraava levy ”The Ghost Opera” oli jo melko täysiverisesti sitä Kamelotia, jossa power metal ja ”pyöreän pöydän ritarit” -meininki saavat väistyä isojen orkestraatioiden ja tumman goottisävyisten tarinoiden tieltä. Tämän rajanvedon lisäksi jaan usein orkesterin julkaisut konsepti- ja ei-konseptilevyihin, ja jonkinlaista tahatonta kaavaa noudattaen olen tähän mennessä päätynyt pitämään Kamelotin konseptialbumeista enemmän kuin ”tavallisista”. Ehkä sanoitusten tarinat edesauttavat levyihin sisälle pääsyä, tai sitten bändi yksinkertaisesti on parhaimmillaan yksittäistä biisiä suurempien draaman kaarten parissa. Havainto oli sinällään harmi, sillä vaikka esimerkiksi ”The Ghost Operalla” oli omat helmensä, kokonaisuus tuntui hajanaiselta ja jäsentämättömältä. ”Havenia” kuunnellessa totesin hypoteesini vääräksi – eihän romaania ja novellikokoelmaakaan kannata verrata keskenään. Molemmat tosin voi rakentaa hyvin tai huonosti.

Avausraita ”Fallen Starin” alku aiheuttaa kulmia kurtistavan mielikuvan, kuin olisi astunut tarinaan sen keskeltä. Mutta viimeistään kitaristi Thomas Youngbloodin soolo vetää leveän virneen naamalle, eikä se katoa seuraavankaan kappaleen aikana. ”Havenilla” yksi asia kiinnittää huomion jo alusta lähtien; levy kuulostaa uudemmalta Kamelotilta, mutta tunnelman jäljet johtavat 2000-luvun alkupuolelle. Johtuuko se yksinomaan sovituksellisista asioista, vai onko sävellyskynäkin peräisin tältä kaudelta, onkin sitten jo pidempi keskustelu. Mutta en aio valehdella – ”The Veil Of Elysium” tuo pintaan lähes samanlaisen löytämisen ilon, kuin ”Center Of The Universe” aikanaan.

”Silverthornilla” Tommy Karevikin äänenkäytössä kuului Roy Khanin perintö paikoin niin vahvasti, että tuoreeltaan näiden kahden äänet ovat varmasti menneet osalta yleisöä sekaisin. Karevikilla on omat maneerinsa, sekä hieman Khania kuulaampi ja raikkaampi soundi, ja nämä pääsevät ”Havenilla” paremmin oikeuksiinsa. Riemastuttavimpia hetkiä tässä mielessä ovat muun muassa ”Citizen Zeron” c-osan revittelyt, khanmaisuuksien ja Karevikin oman tyylin jopa leikittelevä vuoropuhelu, ja ylipäätään se sävy- ja tyylikirjo, jonka mies lyö antaumuksella tiskiin. Toisaalta vastapainoksi löytyy ”Here’s To The Fall”, jonka kohdalla piti hetki miettiä, kuka levyllä laulaa – näin Khanilta kuulostaa vain Khan itse. Royn mantteli on raskas, joten on ymmärrettävää, ettei tästä palasta Kamelotin äänimaisemaa haluta vielä luopua. Elättelen silti toivoa, että ”Haven” on viimeinen levy, jonka kohdalla Karevikia tarvitsee verrata Khaniin.

Jos ”Havenin” purkaa muutamaan avainsanaan, niitä ovat monipuolisuus, yhtenäisyys, sekä tasapainoisuus. Vaikka kyseessä ei ole konseptialbumi, se on loogisesti etenevä kokonaisuus, eikä tunnu vain sattumanvaraisesti samaan pakettiin kääräistyiltä kappaleilta. Tätä kuvaa ei riko sekään, että levyllä käydään läpi Kamelotin skaala päästä päähän. Karevikin ja Delainin Charlotte Wesselsin duetto ”Under Grey Skies” on bändin balladiparhaimmistoa, ja Alissa White-Gluzin murinoillaan maustama ”Revolution” on taas puolestaan orkesterin raskainta sarjaa. Näiden väliin mahtuu eniten poweria Kamelotin levyllä kymmeneen vuoteen, tarttuvia kertosäkeitä, ja jopa niiden kuuluisien kebab-soundien vaivihkainen paluu. Henkilökohtaisten kohokohtien joukkoon nousee lyriikoiden teemaa kuvaava, toiveikkaan ja toivottoman välimaastossa valssaava ”End Of Innocence”. Lievästä kaikille kaikkea -meiningistä huolimatta tarinoiden keskeltä löytyy punainen lanka, jonka lopulta sitoo rusetille nimibiisi.

”Haven” ei ole täydellinen levy, eikä aivan parasta Kamelotia, mutta se on ehdottomasti julkaisu, johon voi olla tyytyväinen. Läpi albumin kantaa vapautunut, hyvä fiilis, ja se on pitkästä aikaa jotain uutta tältä bändiltä. Ja mikäli vuoden 2005 jälkeinen materiaali ei ole maistunut, tämä voi olla oikea hetki hypätä takaisin kelkkaan. Levy ei kuitenkaan ole ainoastaan pitkän linjan fanien nostalgiatrippi, vaan ”Havenilla” uusi ja vanha Kamelot lyövät kättä sulassa sovussa, ja albumi kelvannee mainiosti myös tuoreempaan tuotantoon mieltyneille. Parhaimmillaan Youngbloodin joukkue yltää miltei mestariteos ”The Black Halon” maalailuihin, eikä juuri putoa oman keskitasonsa alapuolelle. Bändi tuntuu viimein löytäneen tasapainon sinfonisen ilmaisun ja power metal -menneisyytensä kanssa, ja vaikka heikkoja hetkiä yhä löytyy, ”Haven” antaa luvan odottaa vielä parempaa tulevaisuutta.

9/10

Kappalelista:

  1. Fallen Star
  2. Insomnia
  3. Citizen Zero
  4. Veil Of Elysium
  5. Under Grey Skies
  6. My Therapy
  7. Ecclesia
  8. End Of Innocence
  9. Beautiful Apocalypse
  10. Liar Liar (Wasteland Monarchy)
  11. Here’s To The Fall
  12. Revolution
  13. Haven

KaaosZine levyt
Kirjoittanut: Laura Lempola

Kommentoi julkaisua