Kampfar – Profan

Kirjoittanut Niko Kuusela - 9.12.2015

Kampfar kuuluu 90-luvulla alkaneeseen norjalaisen black metalin aaltoon, joka on ollut viimeisen kymmenen vuoden ajan uudessa nosteessa. Näin kuulijoita Kampfarinkin uudelle musiikille riittänee, vaikka edellinen levy ”Djevelmakt” ilmestyi niinkin hiljattain kuin vuonna 2014. Itselleni viime kosketus yhtyeeseen oli vuonna 2008 julkaistu ”Heimgang”, joka ei kuitenkaan sytyttänyt intoa palata bändin aikaisempiin tuotoksiin. Lähdin siis uteliaana kuuntelemaan yhtyeen uusinta levyä ”Profan” selvittääkseni, teinkö oikean päätöksen, kun en yhtyeeseen enempää tutustunut.

Kampfarin tyyli voidaan sijoittaa jonnekin folkahtavan pakanabläkkiksen ja tavanomaisemman black metalin välimaastoon. Yhtye kuulostaakin Primordialin ja Mardukin välimuodolta, mutta valitettavasti sillä ei ole kummankaan parhaita puolia: Mardukin terävimmät ja raivokkaimmat riffittelyt sekä puhtain raivo jäävät saavuttamatta, sillä Kampfar hyödyntää riffeissään paljon kokonaisia sointuja, joten siitä löydy Mardukin särmikkyyttä eikä se nouse Mardukin kaahausnopeuksiin.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Mainos päättyy

Välillä yhtye taas on lähempänä Primordialia toistaessaan keskitempoisia riffejä ja käyttäessään vokaaleissa muutakin kuin black metal -ärjymistä. Välillä tuntuukin siltä, että Primordialin tavoin yhtye yrittää kasvattaa jännitettä koko yhtyeen patteristolla kohti eeppisiä sfäärejä, kuten kappaleessa ”Pole in the Ground”, mutta toisin kuin Primordialilla, biisit jäävätkin toistamaan itse kasvatusta ja kliimaksit jäävät saavuttamatta. Kiinnostavimmillaan yhtye onkin ollessaan folkahtavimmillaan silloin, kun matalampia mieskuoroja käytetään biiseissä lisäelementteinä tai kun raspiset puhtaammat vokaalit laulavat folkmelodioita, kuten levyn päättävässä kappaleessa ”Tornekratt” tehdään. Muuten levyn vokaalit taas ovat perustason bläkkisärinöitä.

Levyä ensi kertoja kuunnellessa kappaleet sekoittuvat hieman toisiinsa. Tämä johtunee yhdestä levyn suurimmista äänimaailman ongelmista eli siitä, että komppikitara on miksattu liian äänekkääksi eikä näin anna tarpeeksi tilaa leadkitaran melodioille. Levystä päällimmäisinä mielikuvina jäävätkin mieleen komppikitaran soinnut yhdessä taustalla turhan usein jyskyttävien tuplabasarien kanssa. Kitarasoundeissa ei myöskään ole äkkiväärää terävyyttä, muttei toisaalta myöskään rujoa voimaa; äänimaailmaa dominoiva komppikitara tuntuu vain pörisevän taustalla samantapaisesti lähes koko levyn ajan.

Yhtye ei myöskään rakenna tarpeeksi kerroksia musiikkinsa päälle, vaikka tilaa lisäkerroksille olisi. Vain joskus ujot ja hiljaiset syntikat soittavat jotain pientä keskellä biisejä, mutta eivät kuulu tarpeeksi komppauksen alta. Esimerkiksi yhden melodiakerroksen lisääminen monien biisien osioihin ei olisi ollut haitaksi ja olisi tuonut levylle lisää toistoarvoa.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Mainos päättyy

Yhtye on myös hieman kömpelö kappaleiden osioiden vaihteluissa, sillä useimmiten vain jonkinlainen lyhyt suvantokohta leikkaa kappaleita keskitempoisesta nopeatempoiseen ja takaisin. Tämä tapa yhdistää kappaleiden eri osioita toistuu liian monta kertaa sen sijaan, että jatkumot olisi rakennettu jotenkin johdonmukaisemmin biisien persoonallisuuden ehdoilla. Tämäkin saa kappaleet kuulostamaan hieman liikaa toisiltaan. Toisaalta yhtye pyrkii sekoittamaan biiseihinsä monia eri tempoja; esimerkiksi ”Skavank” sisältää yli seitsenminuuttisessa kestossaan vaihteluita alun mätöstä loppupuolen keskitempoisiin kasvatuksiin ja näiden välissä myös muutaman hitaamman osion. Yhtye ei selkeästi ole halunnut päästää itseään helpoilla kolmen minuutin rykäisyillä, mikä on kunnioitettava päämäärä sinänsä. Toteutus sen sijaan jää puolitiehen.

Kampfarissa olisi kuitenkin potentiaalia tulevaisuudessa, jos se teroittaisi nopeista osioistaan vielä vihaisempia ja yllättävämpiä sekä veisi hitaampia osioitaan vielä pidemmälle folkahtavaan ja eeppiseen suuntaan. Nyt Kampfar jää jonkinlaiseen välitilaan näiden välille kuitenkaan hyödyntämättä kummankaan puolensa tuomaa kontrastia äärimmilleen. Tämän levyn valossa en kadu sitä, etten ole tutustunut yhtyeen aikaisempaan tuotantoon. Yhtyeellä on ihan hyvät peruspalikat kasassa, vaan hyvää yhdistelmää ei palikoista ole kuitenkaan saatu luotua. Tyylipalettinsa ääripäiden suurempi hyödyntäminen voisi tällainen yhdistelmä kuitenkin tulevaisuudessa olla.