Kanadan heavy metal-järkäleen ensimmäinen tuleminen – klassikkoarviossa Rush-yhtyeen debyytti

Kirjoittanut Jani Lahti - 2.3.2024

Kiivaan kuuloinen. Siinä sanapari, joka tulee ensimmäisenä mieleen, kun kuuntelee Rush-yhtyeen debyyttialbumia ”Rush”. Nyt 50-vuotias klassikko, tuo mieleen soundillisesti monet aikalaisensa, mutta tietynlainen taika ja energia, joka tulee yhtyeen jäsenten välisestä vuorovaikutuksesta, kuuluu albumilta edelleen lähes käsin koskelteltavana. Kuin tuoksuna mielessä, mutta enemmän visuaalisella tavalla. Kanadalainen trio nuoria muusikoita, soittotaito ja muutama timanttinen biisi-idea. Kitaristi Alex Lifeson, rumpali John Rutsey ja basisti-laulaja Geddy Lee loivat nuoruudessaan todella tiiviin järkäleen musiikkia, josta saavat edelleen olla ylpeitä.

Albumi starttaa fiilistelevällä ja odottavasti riffittelevällä ”Finding My Way” kappaleella. Samantien kun laulaja Geddy Lee avaa suunsa kipakasti sanoilla ”yeah, oh yeah” tietää, että nyt ei olla tavanomaisen äärellä. Rock-musiikille tyypilliset sanat tulevat Leen suusta sen verran energisesti, että kappaletta jää väkisinkin kuuntelemaan, unohtaen kaiken ympärillään olevan. Näin kävi itselleni kerran eräässä tamperelaisessa levykaupassa 2010-luvulla, ja hetki vaikutti itseeni niinkin paljon, että mieleen syöpyi ajatus siitä, että vinyylisoitin olisi vielä hankittava.

Rushin debyytti on toisin sanoen parhaimmillaan vinyyliltä kuunneltuna. Vaikka niin olisi moni muukin 1970-luvun tuotos, Rushin debyytin kohdalla asia korostuu jollain selittämättömällä tavalla, vielä suuremmassa määrin. Keveähkö ja aikansa moderneilla efekteilläkin sopivasti leikittelevä ”Need Some Love” voisi olla kuin minkä tahansa yhtyeen rakkausaiheinen renkutus, mutta Rush-yhtyeen käsittelyssä kyse on jostain muusta. Yhtyeen energisyys ja läpirunnomisen meininki on ainutlaatuisen kuuloista, osaten myös hengähtämisen taidon kappaleiden sisällä.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Niin sanotut hengähdystauot korostuu, kun jokin soitin antaa hetkellisesti tilaa toiselle, kaiken intensiivisyyden keskellä. Tällaiset pienet nyanssit valuu kuulijan korviin väkisinkin albumia useamman kerran läpikuunnellessa. Ja etenkin, jos osaa kysyä itseltään miksi Rush on niin kova bändi? Mainitsemisen arvoisia kappaleita albumilta tässä mielessä ovat erityisesti ”Take A Friend” ja ”Before And After”. Ja vaikka albumin kitarasoundikin on aikakauteensa nähden varsin raskas ja rouhea, ikään kuin bassovoittoisempi moneen muuhun aikalaiseensa verrattuna, se ei tahdo jyrätä kaiken aikaa alleensa. Osittain tämä johtuu myös siitä, että kitaraitojen päällekkäisyyksiä ei olla tällä albumilla tai tuossa ajassa harrastettu juurikaan. Yksi kitaristi = yksi kitararaita. Sama pätee muihinkin albumilla kuultaviin instrumentteihin.

Rush-yhtyeen debyytti on siis läpikotaisin tiedostavan raa’an kuuloinen, pehmeyttä unohtamatta. Myöhempien aikojen progressivisempi Rush teki debyytin aikaan ehkäpä vasta kuoriutumistaan, vaikka sen siemenet idettiinkin jo debyytillä. Ehkä selkein enne progressiivisempaan suuntaan etenemisestä on ”Rush”-debyytin legendaarinen ”Working Man” päätösraita, jossa sukelletaan soitannollisesti virtuositeetti edellä monessa kohtaa musiikin vietäväksi.

”Rush”-debyyttiä kuunnellessa ei ole epäselvää, miksi yhtye teki myöhemmin niinkin pitkän ja loistokkaan uran. Soittotaito, yhtään sitä itsetarkoituksellisesti esittelemättä, on albumilla ennen muuta innostavan coolia. Tai ainakin taitojen esittely on verhoiltu sujuvasti kappalerakenteisiin, mikäli se on ollut vähääkään itsetarkoituksellista. Rush-yhtyeen debyytti on kuin 1970-luku kiteytettynä kahdeksaan kappaleeseen ja 40 minuutin mittaan. Mukana on selkeyttä, soittotaitoa, energiaa, simppeliyttä ja ennen kaikkea innostavaa omaleimaisuutta.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Luetuimmat

Uusimmat