Kankkulan kaivolla – Arviossa Bygonen esikoisalbumi

Bostonista ponnistava Bygone avaa debyyttialbuminsa avaruushumisevalla syntetisaattorilla. ”Lightspeed Nights” särähtää korvaan häpeämättömänä kopiona Thin Lizzyn ”Renegade”- levyn ”Angel of Death”– kappaleesta. Vain puheosuus puuttuu. Muuten voisi sommittelun perusteella puhua jo coverista. Soundit ovat treenikämppätasoa, ulosanti perusratsuhevihumppaa ja touhu kaikkineen amatöörimäistä. Laulajan äänenvärissä sentään häivähtää sielu. Sanoja on saavillinen ja osat vaihtuvat toistensa kanssa leikkiä lyöden. Mitään ei jää mieleen. Jos esittävän orkesterin touhu herättää myötähäpeää, niin silloin kynnetään jo syvällä. Lyömäsoitintaiteilija vaihtelee sattumanvaraisesti komppikuvioita saman osan sisällä, kitarat vetävät lottokoneella valittuja välikkeitä ja syntetisaattori sekoilee joukon jatkona. Näppäräksi kaavailtu lopuke on hölmöydessään omaa luokkaansa.

”Take Me Home” käynnistyy haitsun tikutuksella. Tempo on löysä ja biisin olemus laiska. Kitarat leijuvat ja syntsa ulisee. Rumpalilla ei ole mitään otetta omaan touhuunsa. Kappale on ahdettu täyteen tavaraa. Se tukehtuu omaan ylettömyyteensä. Tällaista huttua kuunneltiin tölkki kourassa poikien kanssa 30 vuotta sitten. Ja silloin oli kyse oman tai jonkun tutun pitkätukkajeesuksen bändin kasettinauhoituksista, jotka kuulostivat nousuhumalaisen korviin nerokkailta. Mutta eivät olleet. Kovasti yritetään ja kannikoilleen menee. Bygone tarjoilee lapsellisia kitaraluikutuksia, joita loputtomasti ujeltava syntikka sotkee antaumuksellisesti. Ja tempo huojuu. Miten se on edes mahdollista virallisella ja julkaistulla levyllä? Eikä moisessa ole kysymys tyylittelystä. Se on yksinkertaisesti surkeaa soittamista. Viimeinen pisara on epävireessä oleva basso. Silloin ryhtyy jo vakavissaan miettimään, että onko tämä vitsi…

”The Last Horses of Avalon” aloitetaan sekin haitsun napsuttelulla. Koskettimet liittyvät tietysti heti seuraan ja kitara töksöttää partnerina. A-osa on kliseistä peräpään tuotetta, eikä rumpupallilla istuvalla jehulla ole hajuakaan siitä miten rokkibiisi saadaan kulkemaan. Edes jonkinlaista osaamista edustava laulumies pelastaa sen vähän mitä pelastettavissa on, mutta jatkuvat Oh Yeah- huudot eivät kauan innosta. Osien vaihtumisen saumattomuus on kaukainen unelma. Koko rytmiryhmä joutaisi jäähypenkille ja mieluiten pysyvästi vaihtoon. Kyseisen pakkiparin touhu lorottaa siihen malliin, että tappio on jo ensitahdeista varma. Kohtuullinen laulumelodia on muun tuhannesti kolutun käänteen seassa vähäinen valopilkku. Kappaleessa ei ole punaisesta langasta tietoakaan.

Päätösbiisi ”Fire In You Fire In Me” tyrkätään matkaan vaihteeksi ridekellon kilkatuksella. Urkusoundi luo The Doorsilta mallinnettua tunnelmaa. Tekeminen muuttuu sekavaksi heti, kun sisään kampeutuu lisää soittimia. Sävellyksessä voisi olla jopa järkeä, mutta sovitus murtaa lupaavan perustuksen. Osavaihdokset ovat tutun ala-arvoiset, eikä sekasotkusta saa nytkään otetta. Biisin lopun lopultakin lähestyessä touhu himmataan ja kitara vinguttaa viimeiset voitelut. Kappale feidautuu pois ja kuuntelija on hiljaisuuteen tyytyväinen.

Bygonen esikoinen on albumi, jollainen ei usein levylautaselle eksy. Yleensä tällainen tekemisen taso löytyy kotipolttoisilta cd-levyiltä. Bändin pojat ovat selvästi olleet kuitenkin tosissaan ja parempaa jälkeä ei vain ole saatu aikaan. Ja orkesteri on päässyt levy-yhtiön julkaisulle asti. Ehkä se fakta rohkaisee muita yhtyeitä ja oman instrumenttinsa kanssa touhuajia. Että luultavasti jonakin päivänä tai hyvinkin pian… Rima on syytä kuitenkin asettaa korkeammalle. Yksi Bygone riittää.

Kappalelistaus:

• Lightspeed Nights
• Shadow Rising
• Take Me Home
• Into the Gleam
• The Last Horses of Avalon
• City Living
• Fire In You Fire In Me