”Kanukki-thrashin uljas uusiutuminen” – Klassikkoarviossa Annihilatorin 20-vuotias ”Carnival Diablos”

Erään koko planeetan monipuolisimman metallikitaristin, Jeff Watersin suvereenisti luotsaama kanadalaisryhmä painoi vuosituhannen alussa turbo-boostin pohjaan. Yhtyeen varhaisten kulta-aikojen, 1990-luvun taitteen thrashin raja-aitoja kaaraneiden mutta jatkuvien kokoonpanomuutosten riivaamien menestysalbumien  ”Alice In Hell”, ”Never Neverland” ja ”Set The World On Fire” jälkeen hommat eivät menneet suunnitellusti. Yhtyeen kolmen ensimmäisen albumin laajat mutta vaihtelevasti menneet kiertueet pakottivat Watersin  radikaaleihin, yhtyeen potentiaalisen suurmenestyksen kannalta myös kohtalokkaisiin, toimenpiteisiin.

Vuoden 1993 loppuun mennessä Annihilator oli enää käytännössä Jeff Waters itse sessiorumpalilla varustettuna. Äärimmilleen Waters vei soolokauden Annihilatorin yksinvaltijuutensa vuoden 1997 kiistellyllä industrial-metaliin vahvasti nojanneella albumilla ”Remains”, jolla hän soitti ja lauloi kaikki instrumentit itse rumpukoneen nakuttaessa tahtia.

Vuosituhannen taitteen lähestyessä Waters luitenkin innostui bändiyksiköllä soitetusta, tuotetusta, kipakammasta thrash-meiningistä nähtyään Slayerin livenä Vancouverissa 1998. Sessioista kieltäytynyttä basisti Wayne Darleyta lukuunottamatta Waters haali ympärilleen ehkä kautta aikain legendaarisimman Annihilator-kokoonpanon miehet, jotka yhdessä tunnetaan ”Alice In Hell” -aikakauden kokoonpanona: raspiääninen kanadalainen punk-ikoni, laulaja Randy Rampage (mm. D.O.A.) sekä briljantti vanhan liiton heavy-rumpali Wayne Hartmann. Darleyn tilalle yhtyeen basistiksi rekrytoitiin nuori, nälkäisesti soittava basisti Russ Berqvist ja toiseen kitaraan David Scott Davis. Korkeisiin odotuksiin nähden kyseisen kokoonpanon ’paluualbumi’ ”Criteria For A Black Widow” -albumin musiikillinen anti oli kuitenkin vaivaannuttavan tasapaksua, innotonta ja inspiroitumatonta heavy-jytkettä. Etenkin Rampagen jo ennestään kehnot laulutaidot eivät soveltuneet entistä modernimpia rakenteita sisältäneiden kappaleiden kantimiksi alkuunkaan.

Yhtyeen retro-kokoonpanon saaga jäi lyhyeksi, kun Rampage potkittiin yhtyeestä kesken albumin julkaisukiertueen liiallisen kännissä sekoilun vuoksi. Hänen paikalleen Waters koppasi vokalistiksi lennosta 1990-luvun lopun Overkillin kitaristina ja yhdysvaltalaisen power metal yhtye Liege Lordin vokalistina toimineen Joe Comeaun. Hänen laulusoundinsa muistuttaa väkevää yhdistelmää Judas Priestin Rob Halfordin ja mm. Savatagen Jon Olivan laulusoundeista. Upean melodiatajun omaavan Comeaun voi suoralta kädeltä sanoa olevan Annihilatorin uran kautta aikain paras laulaja, vaikka hänen aikakautensa albumit osuivatkin yhtyeen uralla vaiheeseen, jolloin sen suosio oli hyvinkin alamaissa. Käänne parempaan odotti kuitenkin tapahtumistaan juuri tämän kokoonpanon toimesta.

Viisimiehinen yhtye suuntasikin vuonna 2000 Torontoon alunperin Bryan Adamsin omistamaan Maple Ridge -studioon äänittämään uudistuneella viisikollaan vuosituhannen ensimmäistä Annihilator-rieskaa ”Carnival Diablos”. Osa äänityksistä tallennettiin myös Watersin tuolloin tuoreesti lanseeraamalla Watersound Studiosilla.

23. 1.2001 ilmestyneellä ”Carnival Diablosilla” uudistuneen Annihilatorin soundi on sliipattu, entistä brutaalimpi ja kireääkin kireämpi. Myös Panteran kaltaisten groove-metal-yhtyeiden raskaasti louhivat vaikutteet kuuluivat selvästi Watersin nerokkuutta hipovan kekseliäiden kitarakuljetusten ja riffien lomassa. Kitaraosuudet kreditoitiin Watersille ja Daviesille. Ei kuitenkaan ole vaikeaa päätellä, että Waters itse soitti tuttuun tapaansa suden osan noista raidoista, kaikkien basso-osuuksien lisäksi.

Albumin biisit ovat taattua, millimetrin sadasosan tarkkuudella pikattua kipakan heavy- ja thrash metalin fuusiota. ”Denied”, ”Battered”,”Epic of War” ja ”Insomniac” luovat kukin omanlaisensa luomisvoimaa uhkuvan, yllätyksellisen mutta samalla tiukasti perinnetietoisen auditiivisen matkan Kanadan parhaan metallisulaton syövereihin, merkkipaaluna thrash metalin elinvoimaisuudelle vuosituhannen vaihteessa. Yhtäältä räväkämpien biisien lomassa pehmeyttä kokonaisuuteen tuovat pop-rockahtavat vaiheet. Eaglesin ja Cheap Trickin innoittamat kevyemmät mausteet, joista parhaimpina esimerkkeinä albumin erinomaisen eteerinen nimikkokappale, kuin myös kaunis mutta varsin perinteinen ’Waters-slovari’ ”Liquid Oval”. Lisäksi Van Halenin tyyliin rokkailevan mutta levyn puuduttavimman biisin, ”The Rush” voidaan laskea kuuluvaksi samaan kategoriaan.

Toisaalta ”Carnival Diablosilla” Waters koetti myös laajentaa yhtyeen sointia modernimman, groovaavan metalin suuntaan, jota vastaan oli ainoastaan yksi asia: albumin äärimmäisille post-thrash-asetuksille kiristetty, kuivakan pro-toolattu soundipolitiikka. Huonolla tavalla viiltävän kompressoitu äänimaisema ei tee oikeutta etenkään sinällään riemukkan suoraviivaisesti rokkaavalle, sittemmin yhtyeen live-bravuuriksi muodostuneelle, AC/DC -pastissille ”Shallow Grave”. Myös eräät albumin maukkaimmista pääriffeistä sisältävät, äärimmäistä raskautta tavoittelevat groove-moukarit ”The Perfect Virus” ja ”Time Bomb” jäävät potentiaaliinsa nähden kummallisen vakuumipakatun kuuloiseksi, niin hienoja biisejä kuin ne ovatkin. Se, mikä kuitenkin on samalla tärkeää mainita on se, että Annihilator ei apinoinut vaikutteitaan, vaan sulautti ne taidokkaasti erilliseksi, dynaamiseksi elementiksi ja osaksi vuosikymmenten varrella tavaramerkiksi muodostunutta, monisyistä ja tarkkapiirteistä Annihilator-soundia.

Kirsikkana kakun päällä albumin piiloraitana kuullaan ”teurastettu” versio Pohjois-Amerikkalaisen mainosmusiikin klassikosta ”Chicken And Corn”. Albumin varsinaisen päätösbiisin, raivokkaan tarkan speed metal-kaahauksen, ”Hunter Killerin” päätteeksi kuin kakkuna naamaan läsähtävä huumoripläjäys on lievästä irrallisuudestaan huolimatta hulvaton ja täysin ennalta odottamaton loppukaneetti tasavahvalle metalialbumille. Lyyrisesti albumilla keikutaan koko ajan perinteiselle heavy metalille tietoisesti virnuilevan korniuden rajamailla. Sikälikin sketsimitat täyttävä albumin viimeinen numero on riemukas ratkaisu. Samalla Annihilator Waters etunenässä tuo esiin erään piirteen, joka tekee siitä erään sympaattisimmista metalliyhtyeistä. Watersin suojatit eivät kaikessa briljanttisuudessaan ota itseään turhan ryppyotsaisesti, – edelleenkään.

”Carnival Diablos” on eräs vuosituhannen ensimmäisen vuosikymmenen eheimpiä ja innovatiivisempia thrash metal -kiekkoja. Samalla se on eräs kautta aikain vahvimpia kanadalaisia metallikiekkoja, eikä se kalpene yhtään niinä klassisimpina Annihilator-albumeina pidetyille teoksille. Seuraavana vuonna albumin julkaisusta yhtye onnistui tosin luomaan vieläkin kovemman kiekon, mutta se on sitten eri tarina se.

Kommentoi julkaisua