”Kanukkien tulivoima” – klassikkoarviossa Annihilatorin 20-vuotias ”Waking The Fury”

Kirjoittanut Mikko Nissinen - 18.3.2022

Kanadalaisen kitaravirtuoosi Jeff Watersin johtama thrash metal-hirmu Annihilator julkaisi 9. studioalbuminsa ”Waking The Furyn” SPV / Steamhammer Recordsin kautta 18. maaliskuuta 2002. Albumi äänitettiin Watersin omistamalla, vanhalla Watersound Studioilla Maple Ridgessä, Kanadan British Colombiassa loppuvuodesta 2001. Albumin tuotannosta vastasi tuttuun tyyliinsä Waters itse.

Kyseessä on harmittavalla tavalla maineensa suhteen suvantoon jäänyt, mutta silti laadultaan aivan yhtyeen huippuäänitteiden tasoiseksi luettava albumi. Jo tuota edeltävälle albumille ”Carnival Diablosille” (2000) yhtyeeseen liittynyt vokalisti, 1990-luvun lopulla jenkkithrashareiden Overkillin kitaristina tunnettu Joey Comeau oli olennainen tekijä Annihilatorin uuden ruumiillistuman ryhtiliikkeessä heti vuosituhannen taitteen jälkeen. Hänen ja Watersin rinnalla yhtyeen kokoonpanoon kuului tuolloin jo ”King Of The Kill” – ja ”Refresh The Demon” -albumeilla yhtyeessä soittanut luottorumpali Randy Black (sittemmin mm. Primal Fear, W.A.S.P. ja Destruction), ”Criteria For A Black Widow” -albumilta (1999) asti yhtyeen livekokoonpanoon kuulunut basisti Russ Berqvist ja uutena kakkoskitaristina nuori Curran Murphy. Watersille tyypilliseen tapaan hän itse soitti studiossa valtaosan kitaroista sekä bassot kaikkiin kappaleisiin yhtä poikkeusta lukuunottamatta.

Kaupallinen yhteistyö

Battle Beastista Ulveriin ja VOLASTA Nightwishiin: Ilosaarirock tarjoaa paljon herkkua raskaamman musiikin ystäville →

Ehkä aggressiivisimpana Annihilator-kappaleena koskaan piiskaava ”UltraMotion” avaa albumin raivokkaasti Slayerin ja Testamentin henkeen. Watersin ja Murphyn sähköiskujen äänimaiseman kaltaisesti ylisärötetyn teollinen rytmikitarasoundi muodostaa albumin leimallisimman piirteen ja viiltävimmän ruoskan kärjen. Kyseinen kitarasoundikokeilu jakoi mielipiteitä jo albumin ilmestymisen aikaan, mutta näin parin vuosikymmenen jälkeen voi kokemuksen syvällä rintaäänellä vakuuttaa, että kyseessä oli varsin omaleimainen tuotannollinen erityispiirre. Albumin soundi oli ajassaan ultramoderni, eikä vastaavia, erittäin rohkeita, industrial metalille velkaa olevia soundikokeiluja oltu aiemmin yhdistetty perinteisemmillä rakenteilla kulkevaan speed metaliin ja thrashiin.Vahvasti modernin metalin aikakauden Judas Priestin telaketjun jälkiä seuraava ”Torn” thrashaa ja rokkaa jykevästi ennen kuin upottautuu väliosassaan hitaaseen, todella häijyllä hidasteluriffillä varustettuun drop-osioonsa, jonka päällä uhkuva Comeaun puhelaulu tekee kappaleesta erään albumin vaikuttavimmista kohdista.

A-osassaan käännetyllä puolikompilla, yksinkertaisesti yhtä ’viitos-sointua’ demppaavalla rytmikitaramurjonnalla ja riipivillä melodiakitaran aksentti-iskuilla hyökkäävä ”My Precious Lunatic Asylum” edustaa albumin hillitymmän speed thrash-osaston kokeellisempaa linjaa. Vanhan Judas Priestin tyyppisenä, modernisoituna kiiturina ”Striker” pieksää ja kurittaa perinnetietoisuudessaan tyylikkään rouheasti. Hauska yksityiskohta kappaleessa on, että kesken kappaleen biisi tuntuu loppuvan kuin soittokämmiin. Pienen paljonkysyvän hiljaisuuden jälkeen rumpali Black kuitenkin nakuttaa muutaman hajanaisen iskun virveliin ja tomeihin käynnistäen teurastuskoneen uudelleen singoten biisin taas uuteen kiitoon. Keskitempoisempi thrash n’ roll -kappale ”Ritual” rytyyttää puolestaan rouheasti Comeaun paasatessa kireän maukkaalla raspiäänellään kristittyjen uskonlahkoevankelistojen petollisuudesta varoitellen.

Albumin herkullisimpiin vetoihin kuuluu ehdottomasti ankaralla, yksinkertaisella, niskan taittavalla, sähäkästi dempaten sahatuilla katkoriffeillä raateleva mosh-pala, televisioitua väkivaltaa kritisoiva ”Prime-Time Killing”. Hevimpänä Van Halenin tyyppisenä ideakierrätyksenä rupisesti rokkaava ”The Blackest Day” on aavistuksen verran tylsempi numero, kunnes ankaran tehokkaan heavy-riffin sisältävä C-osa repii kappaleen ylös tyhjänpäiväisyyden suonsilmäkkeestä.

Melodramaattisen kitaramelodian rakentelua introlla alkava ja lakipisteessään AC/DC-tyyppiseen turpiinvetorokkaukseen pyörähtävä ”Nothing To Me” on albumin piristysruiske, joka on ikään kuin sisaruskappale ”Carnival Diablosilta” löytyvälle ”Shallow Gravelle”. Huomionarvoisena detaljina mainittakoon, että kyseisellä kappaleella bassoa soittaa Watersin sijasta Bergqvist.

Albumin parhaiten toimiviin ja selkeäpiirteisimpiin kappaleisiin kuuluu ehdottomasti steroidipumpattuna sankari-heavyna sisään marssiva ja säkeistössä tarkkaan ampuvalla konekivääririffillä paiskova ”Fire Power”. Ei ole liioiteltua väittää, että kappaleen militanttirytminen mosh-osa on eräs vuosituhannen toimivimpia heavy metalin yleisönhuudatusosuuksia. Finaalinumerossa ”Cold Blooded” Waters rykmentteineen päästää sitten loputkin löysät pois vimmaisella mutta pirullisesti musikaalisin keinoin leikittelevällä täsmäpikatulla speed-thrash-sahauksellaan. Tarkkuudessaan kappale hakee vertaistaan. Nousujohteinen, räjähtävän aggressiivinen punk-metal kertosäe antaa myös Comeaulle mahdollisuuden puhaltaa kiduksistaan kaikki annettavansa ulos. Nerokkaana yksityiskohtana kappaleessa on pieni vaihto-osa juuri ennen viimeiseen säkeistöön syöksymistä. Tuolloin muu bändi lopettaa Watersin tapping-soolon kuin seinään, jonka jälkeen tämä eksyttää kuulijan vahvasti efektoidulla kitarasoundilla soittamallaan vaarattoman harmittomalla jazz-licksillä. Sen jälkeen maestro kampeaa kelluvatallaisesta Flying V:stään matalalta möyrähtävän pedon karjahdusta imitoivan soundin. Kappale päättää erään 2000-luvun aliarvostetuimman pikametallilevyn huimalla, pirullinen pilke silmäkulmassa päästellyllä kaahauksellaan.

Allekirjoittaneella oli etuoikeus nähdä Annihilator ensimmäistä kertaani livenä kyseisen albumia promootioineen Fury In Europe -kiertueen keikalla Englannin Dudleyssa toukokuussa 2002. Dudleyn JB’s Clubin keikka oli kanadalaisryhmältä uskomatonta tykitystä ja suvereenia toimitusta alusta loppuun.

Vinkkinä mainittakoon, että samaiselta kiertueelta taltioituna on olemassa yhtyeen toinen virallinen livejulkaisu ”Double Live Annihilation” (2003), mikäli yhtyeen kyseisen aikakauden live-otteet kiinnostavat.

Vaikka Annihilator on yleensä totuttu tuntemaan Jeff Watersin alati muuntautuvana sooloprojektina, ”Waking The Fury” -albumilla esiintyy soitannollisesti ja ilmaisullisesti ehkä paras ja yhtenäisin Annihilator-kokoonpano koskaan. Mikään täydellinen ei kuitenkaan ole luotu kestämään kauaa. Kuitenkin vastoin kaikkea logiikkaa ja bändin nousujohteista kehityskaarta, Waters ei jatkanut yhteistyötä Comeaun, Berqvistin, Murphyn ja Blackin kanssa enää kyseisen kiertueen jälkeen. Ainakin Comeau olisi lehdistötietojen mukaan halunnut jatkaa yhtyeessä, mutta Waters potki hänet pois. Uhkasiko ryhmän keskimääräinen erinomaisuus jätyää johtohahmon rooliin tottuneen Watersin omassa bändissään liiaksi rivimiehen rooliin? – mene ja tiedä. Olisi kuitenkin toivonut, että kyseisen albumin kokoonpano olisi kestänyt pidempään, mutta valitettavasti jo seuraavalle Annihilator-albumille ”All For You” (2004) Waters uusi yhtyeensä kokoonpanon kokonaisvaltaisesti.