”Kapean kaliiperin kanuunasta” – klassikkoarviossa AC/DC:n 40-vuotias ”For Those About To Rock (We Salute You)”

Kirjoittanut Mikko Nissinen - 23.11.2021

Australialaisen hardrock-tykin AC/DC:n vaikea, järjestyksessään kahdeksas ja kansainvälisesti yhdeksäs albumi ”For Those About To Rock (We Salute You)” ei syntynyt helppojen olosuhteiden vallitessa. Puritaanipiireissä yhtyeen ainoana oikeana vokalistina pidetyn Bon Scottin vuonna 1979 tapahtuneen surullisenkuuluisan alkoholimyrkytyskuoleman jälkeisen onnenpotkun ja uuden vokalistin, Brian Johnsonin (ex-Geordie) yhtyeeseen kiinnityksen jälkeen yhtyeen ura sai yllättävän käänteen.

Jättimenestykseen ampaiseen, huipputuottaja Robert John ”Mutt” Langen hoiteissa tehdyn ja useita hittisinglejä poikineen ”Back In Black” -albumin myötä, keskellä uransa pahinta kriisiä armottomalla työmoraalilla töitä puskemaan tottunut aussiviisikko nousi puoliksi huomaamattaan erääksi maailman suurimmaksi raskaan rockin yhtyeeksi.

Pohjimmiltasn yhtye kävi silti yhä läpi Scottin menettämisestä johtunutta kriisiä ja hukutti surunsa ankaraan rundaamiseen ja uuden musiikin tekemiseen. Keskeiseksi kysymykseksi ja haasteeksi AC/DC:n piirissä tulikin, kuinka jatkaa maailman huipulta eteenpäin tai ennemminkin, kuinka välttää jyrkin mahalasku sieltä alas.

Edeltäjäänsä ja varsinkin Scottin aikaisiin edeltäjiinsä ”For Those About To Rockin” kappaleiden biisit olivat seesteisempi ja niiden tempot oli tietoisesti pudotettu todella verkkaisiksi. Skotlantilaissyntyisten kitaristiveljesten Malcolm ja Angus Youngin sekä Johnsonin yhdessä albumia varten säveltämien kappaleiden välinen, keskenäinen eroavaisuus oli myös muuttunut edeltäjäänsä verrattuna hyvin minimalistiseksi.

Tämä muutos oli toisaalta myös tiedostettu tuotannollinen veto ottaa pesäeroa yhtyeen aiempaan, ryhdikkäästi rokkaavaan ja rollaavaan, hitikkääseen tuotantoon. Samalla kyseessä saattoi olla myös vastaus hyökyaallon lailla suosiota saavuttaneen uuden aallon brittiläisen heavy metalin prinsiippeihin ja tuotannollisiin vaatimuksiin. Toisaalta yhtyeen uusi, pehmeämpi tyylisuunta kosiskeli myös fanikuntaa laajempialaisesti AOR-orientoituneemman uuden aallon rock-yleisön joukosta.

Tietystä kesyyntymisestään huolimatta Mobile One ja H.I.S. -Studioilla Ranskan Pariisissa äänitetty albumi soi tuhdin täyteläisenä ja hyvin eroteltuna kokonaisuutena. Kitaroiden säröt on karsittu monessa kohtaa minimiin. Kappaleiden introja ja säkeistöjä värittivät, herkästi kahdeksasosanuottien tahtiin pysäyttäen näppäillyt lisäkitararaidat, jotka toivat albumin ja yhtyeen kasariajan sointiin huomattavaa lisänyanssia etenkin aiempien tuotosten rujon pelkistetyilla rokkisoinnutuksilla operoiviin rytmikitararaitoihin verrattuna. Väistämättä tulee mieleen, että olisikohan muuan Eppu Normaalikin lainaillut kenties AC/DC:lta 1980-luvun tuotoksiinsa kyseistä korkeiden kielten nypyttelyä? Mene ja tiedä…

Avausraitana jykevästi toimiva, vakiosti AC/DC-konserttien päättävänä spektaakkelina tykinlaukauksineen sittemmin tunnettu albumin nimikkobiisi avaa albumin seesteisen hiipivällä mutta loppua kohti päättäväisen rukiisesti rouhivalla otteellaan. Eräänlaisen raskaan rock ’n rollin tunnussävelmän viitan harteilleen kannettavaksi saaneen, albumin toisena singlenä julkaistun kappaleen teema siihen liitettävine tykkikuvituksineen on sittemmin vilahdelut vuosituhannen alun Hollywood-leffa ’School Of Rockista’ useiden cover-esitysten kautta aina Eläkeläisten T-paitakuvitusväännökseen saakka.

Rumpali Phil Ruddin takuuvarmasti rullaavan perusbeatin mukana steppaileva ”I Put The Finger On You” jatkaa samoilla linjoilla, mutta leveliä tasapaksummalla tarttuvuuskertoimella. Albumin ensimmäisenä singlenä julkaistu, pikkutuhma ”Let’s Get It Up” AOR-tumputukselta tuntuvana tyhjäkäyntinä ei varsinaisesti aiheuta mitään musiikillista seisokkia. Lähinnä laajemman yleisön kosiskelu mielessä Aerosmithin ja Journeyn kaltaisten stadion heavyn alueelle laskelmoitu siirtyminen upposi Yhdysvaltain musiikkimarkkinoilla kuin kuuma veitsi voihin. Sitä faktaa, että singlebiisiksi kyseessä on luokattoman löysä esitys aiemmin maailman tehokkaimpiin kuuluneelta rokkikoneelta, ei pääse pakoon.

Yhtyeen pitkän linjan hikisen sähköiseen ilmaisuun tottuneille faneille singlebiisi oli lähinnä karvas pettymys. Samaan kastiin kuuluu terävästi rocktähteyden kiroista kertova mutta innottoman geneerisesti tamppaava, toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos lipuva täytebiisi ”Snowballed”.

Vahvalla boogie-potkulla siunattu ja näpsäkästi keskitempossaan tehokkaasti rokkaava ”Inject The Venom” on vastavuoroisesti albumin ja yhtyeen unohdettuja helmiä. Basisti Cliff Williamsin ja pari vuotta sitten edesmenneen rytmikitaristi Malcolm Youngin komeasti kajahtavat kertosäkeen taustahuudahdukset tuovat hyvää lopullista vääntöä onnistuneeseen raitaan.

Pari tasapaksuhkosti starttaava biisiä nousee kokonaisuudelta arvoon arvaamattomien, huojennusta ja mielihyvää herättävien kertosäkeittensä ansiosta. ”Evil Walks” ei biisin rungon puolesta varsinaisesti lupaa ennalta mitään kummoista, mutta komeasti kajahtava, AC/DC:lle uhkaavan kertosäkeen laulumelodioiden ansiosta kappale nousee lähemmäs hyvää keskitasoa. Kauniimman sukupuolen edustajalta ikävän sukupuolitaudin saamisesta kertova ”C.O.D.” (Care Of Devil) tempaa kertosäkeen taustoittamalla mullikuorohuudoillaan helposti mukaansa, vaikka biisi itsessään ei pyri keksimään edes yksittäistä pyörän pinnaa uusiksi. Rytmisen vaihtelevuuden ja miltei kromaattisesti laskevan näppäilykitarakuvion osalta vaihtelevuutta perus blues-kaavan mukaiseen kirnuamiseen tuova ”Breaking The Rules” olisi oletusarvoonsa nähden voinut tehdä pesäeroa albumin muuten tasapaksuhkoon biisinippuun, mutta kunnollisen kertosäkeen puuttuminen pudottaa kappaleen albumin useiden puolittaisten onnistumisten joukkoon.

Hitlerin toimittamaan omien puhdistamiseen symbolisesti viittaava ”Night Of The Long Knives” saattaa tekstin puolesta vaikuttaa äkikseltään synkältä aihepiiriltä AC/DC:n biisiksi. Lyyriseltä puoleltaan kappale ruotii kuitenkin ennemminkin uskollisuuden ja luottamuksen haurautta universaalisti varsinaisen sotadokumentoinnin sijaan. Fiiliksen ja kokonaisuuden puolesta AC/DC onnistui toimittamaan kappaleen narulle eräänä albumin äänityksissä parhaiten onnistuneena suorituksenaan. Kappaleesta välittyy melodisesti väkevä minimalismi ja hyvällä sykkeellä nykivä boogie-rytmiikka, jonka kruununa soolokitaristi Angus Young loistaa omaan tyyliinsä ja rooliinsa nähden normaaleja kitarointimaneereitaan monipuolisempana soittajana. Voisipa sanoa, että kappale on albumin ainoa biisi, josta ei puutu mitään olennaista ja jossa ei ole myöskään mitään liikaa. Albumin päättää kokonaisuudesta irrallinen ja kappaleena mitäänsanomattoman vaisu, toinen selkeä filleri, ”Spellbound”.

23.11.1981 julkaistu ”For Those About The Rock (We Salute You)” on yhtyeen muuhun tuotantoon vertailtuna hyvää keskitasoa. Kuitenkin, jopa yhtyeen omalla, suppealla mittakaavalla tehdyksi albumin kappaleiden rungot ovat poikkeuksellisen yksiulotteisia ja samasta, verkkaisemmin syttyvästä puusta veistettyjä.

Siitä huolimatta että albumi on tehty nopeasti valtavien paineiden alla, siitä tuli yhtyeen uralla suurmenestys. Yhdysvalloissa moninkertaista platinaa myyneenä se piti AC/DC:n eniten myyneen albumin titteliä hallussaan 25 vuotta. Myös ajattomana autoilumusana se toimii mitä parhaiten.