”Ei makeaa mahan täydeltä” on aina hyvä filosofia. Voimaduo The Haxans kuitenkin tarjoilee sekä makeaa että magiaa ihan ähkyksi asti pitkään hiotulla ja suunnitellulla debyyttialbumillaan ”Party Monsters.” Projektin takaa löytyy New Years Dayn Ash Costello sekä Matt Montgomery, joka tunnetaan parhaiten Rob Zombien bändin basisti Piggy-D:nä. Ja onpa mies soittanut myös Wednesday 13:n riveissä ja osallistunut myös shockrock-legenda Alice Cooperin musiikkiin ja visuaaleihin. Kaksikko on kaivanut haudasta bileväen raajoja ja luonut popahtavan rockhirviön, joka näkee päivänvalon milloinkas muulloin kun perjantaina 13.10.2017.

Musiikillinen narratiivi on melko selvä. Noidankattilaan on heitetty goottipoppia sekä kauhuestetiikkaa reilulla kädellä ja koko liemi maustetaan sokerilla yhtään nuukailematta. Tarjolla on taidokkaasti loitsittuja kertosäkeitä, joiden laatu on jopa yllättävän hyvää. Lähestulkoon jokainen albumin kappaleista on mahdollista kuvitella radioaalloilla. Asenteellinen ”Lights Out”, Lady Gagan pöyhkeyttä omaava ”Dirty Magic”, sekä rouhealla groovella varustettu ”Black Cat Bone” ovat ansaittuja singlejä, mutta todellisuudessa lähestulkoon jokainen kappale on räätälöity koukuttaviksi herkkupaloiksi.

Kappaleissa kuten ”Party Time” ja ”Witch Wave” on kuultavissa kaikuja 2000-luvun soundista Avril Lavignen, The Veronicasin ja Pinkin tyyliin ripauksella saman aikakauden pop punkkia ja vaihtoehtorockia My Chemical Romancen ja Fall Out Boyn hengessä. Ylentävä ”I Think of Demons” on pompöösin syntikkamelodiansa ja säkeistöjensä puolesta mashup 90-luvun ja 2010-luvun poppia. Omintakeisimmaksi palaksi albumilta nousee pomppivan akustisen kitarariffin omaava ”Chains”, joka on hieman mystisempi ja rauhallisempi hengähdystauko täyteen ahdetusta radiosoundista. Kappaleessa on pieni 50-luvun särmä, joka puolestaan manaa esiin psychobilly-viboja Horrorpopsin hengessä. Vaikutteet Rob Zombielta ja Murderdollsilta tulevat parhaiten esille kappaleissa ”Party Time”, ”Professional Weirdo” ja ”Boo”, jotka edustavat albumin raskainta antia. Näistä ensiksi mainitussa on myös samanlaista hyväntuulisuutta kuin Mötley Crüella ja sisältääpä kappale myös kitarasoolon, joka muistuttaa tyyliltään vaikkapa KISSin Bruce Kulickin ja Twisted Sistersin Jay Jay Frenchin soittoa.  ”Slick Black Coffin” on puolestaan The Curella ja synthpopilla varusteltu tanssilattian täyttäjä. Albumin päättää rauhallinen cover Misfitsin kappaleesta ”Vampira”, joka on nuotiokitaraduetto Costellon ja Montgomeryn välillä.

Kauhuestetiikka on jokaista kappaletta yhdistävä elementti. Jo bändin nimi juontaa juurensa kauhugenreen, ollen viittaus vuoden 1922 mainioon, noitavainoihin perustuvaan ruotsalaiseen mykkäelokuvaan Häxan. Koko albumi on luonteeltaan sekoitus B-luokan kauhua, mustavalkoisia kauhuelokuvia, sekä amerikkalaisia vintage kauhupostikortteja. Kylmän robottiset sähkökitarat ja tehdasmaiset konesoundit luovat albumille kontrastia muutoin niin kimaltelevan ja makean sisuksen ympärille. Silloin tällöin liemeen heitetään eräänlaisia kauhusoundtrackien arkkityyppejä erilaisten ujelluksien ja vastaavien muodossa, jotka loitsivat esiin 40- ja 50-lukujen lämmintä kotikutoisuutta. Hyvänä esimerkkinä ”Party Timen” ujeltava syntikkasoundi sekä lainaus Edvard Griegin ”Vuorenkuninkaan luolassa” -sävellyksen teemasta. Samanlaista ujellusta kuullaan myös ”Chainsissa” ja ”Boossa.”

Albumi on materiaalissaan ja yleisilmeessään yhtenäinen, toteutukseltaan kohtuullisen laadukas ja musiikillisesti parhaimmillaan tarttuvaa ja hauskaa. Kuitenkin se etsii varsinaista paikkaansa ja tarkoitustansa. ”Party Monsters” soveltuu loistavasta halloween-juhlien taustalle pauhaamaan tai niiden ihmisten levylautaselle, jotka synkistelevät kekriä ympäri vuoden. Kuitenkin sen musiikki on luonteeltaan toisaalta niin popahtavaa, että paatunein rock- ja metallifani saattaa tuomita sen heti liian ällömakeaksi ja toisaalta varsinaisen pop rockin ystävät saattavat pitää sitä liian sidottuna sen formaattiin. The Haxans uhkaa jäädä eläväksi kuolleeksi zombieksi, joka etsii aivojen sijaan tarkoin rajattua kuulijakuntaansa samalla, kun albumi uhkaa jumittua pelkästään sen julkaisuajankohdan tuotteeksi.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

Tuotoksen kiroukseksi muodostuu sen Universal Monsters -tyylinen turvallisuus ja tuttuus; Dracula, Frankensteinin hirviö, sekä Muumio ovat jokapäiväistä kauraa aina muropaketteja ja lasten piirrettyjä myöten niin, että ne eivät varsinaisesti pelota oikeastaan ketään. Albumin musiikki ei ole samanlaista gorejuhlaa kuin Rob Zombiella, eikä se yllä Marilyn Mansonin shokeeraavaan rienaamiseen tai edes Mindless Self Indulgencen päättömään random-huumoriin. Kuitenkin tähän kiroukseen kätkeytyy myös sen siunaus: albumi on tietynlaisesta väliinputoamisestaan huolimatta helposti lähestyttävä, tarttuva ja ennen kaikkea hauska. Se ei retostele liikaa verellä, suolilla tai saatanalla ja välttää liialliset korniudet. Jos nautit tanssivista luurangoista ja bilettävistä demoneista, laita juhlahattu sekä Dracula-maski päähän ja tule mukaan juhlimaan.

5/10

Kappalelista:

1. Lights Out
2. Young Blood
3. Dirty Magic
4. Black Cat Bone
5. Party Time
6. Chains
7. Witch Wave
8. I Think of Demons
9. Professional Weirdo
10. Slick Black Coffin
11. Boo
12. Vampira

The Haxans Facebookissa 

Kirjoittanut: Samuel Järvinen