Helsinkiläinen Karkkipäivä-yhtye julkaisee toisen täyspitkänsä ”Jos Päijänne Viskiä Ois” elokuun 29., julkaisijana toimii bändin oma ”Äiti Kato”-levy-yhtiö ja painotus on rahoitettu yhteisörahoituksella. Tämä tapa on oiva  yhtyeille, jotka omaavat tarpeeksi laajan fanikannan, joka on valmis pieneen sijoitukseen kuullakseen uutta materiaalia. Toki independent-julkaisujen tukeminen on myös yleisesti kannatettavaa.

Levyn kansitaide on varsin näyttävää ja siitä on vastuussa Vilunki-nimen alla piilotteleva kaiffari. Omintakeiset, ehkä aika ajoin hieman Tilsa-tyyppiset piirrokset tukevat hyvin yhtyeen tummaa blues-vivahteista humoriikkaa ja antavat levylle omaperäistä charmia. Levyn nimi ja kansitaide pelkästään herättäisivät ainakin oman mielenkiintoni, jos niihin törmäisin muiden levyjen joukossa vaikkapa levykaupan hyllyssä.

On piristävää saada välillä fyysisiä levyjä arvosteluun ja varsinkin sellaisia joiden yksityiskohtiin sekä jäsennykseen on selvästi nähty vaivaa. Levyn tiedot on esim. ovelasti ripoteltu kansilehteen sanoitusten kanssa samoille sivuille, milloin alle, milloin taas lehden reunaan. Tälla tavoin ne kuitenkin huomaa samalla kun lukee lyriikkaa ja viimeisen kappaleen kohdalla koko tarina on tullut ilmi.

Ensimmäinen kappale ”Erika” alkaa yllättävästi viululla, josta kehittyy kantri-henkinen poljento. Tämä kieroontuneella Mikko Alatalo-maisella tavalla menevä kappale esittelee niin yhtyeen, kuin laulaja Johannankin ja tunnelma on sangen hilpeä. Mieleen välähtää samasta kaupungista kotoisin oleva Panssarijuna, jonka vokalisti johdattelee yhtä itsevarmasti yhtyettään rock ’n rollin syövereihin.

Tästä jatkaa raita ”Saatana Vei Mun Miehen”, joka esittelee ehkä paremmin kuin edeltäjänsä yhtyeen sanomaa Robert Johnsonilta lainatussa ilmaisussaan, vaikka musiikillisesti linja jatkaakin raw hide-tyylisellä kantrilla. Blues-vaikute on nyt kuitenkin tunnustettu ja levyn loppupuolella sitä kuullaan entistä paremmin nimikkokappaleessa, joka esittelee jopa Gary Moore-tyyppistä tulkintaa ja tuo esille myös miespuolisen vokalistin, joka siinä missä naisellinen vastapelurinsakin pysyy pinnalla erinomaisesti. Päälaulajan vaihtaminen luo materiaaliin hienosti dynamiikkaa ja monipuolisuutta loistavasta tulkinnasta puhumattakaan. Samalla linjalla jatkaa viimeinen raita ”Kun Saatana Kutsui Mua”, mutta nyt äänessä on pääsääntöisesti jälleen Johanna, vaikka tuplauksissa kuullaankin molempia laulajia. Seitsemän ja puoliminuuttinen kappale yltää jo blues-mittoihin ja on Santana-maisuudessaan hieno päätös albumille. Kakkosraidan ohella se esittelee myös hengästyttävät vokaalisuoritukset molemmilta laulajilta, jotka kasvavat lopussa jammailevaan kliimaksiin.

Levyllä on selvästi hilpeä ja synkempi puolensa, josta myöhempi on oikeutetusti sijoitettu loppupuolelle. Vaikutteita kummastakin tyylistä on silti ripoteltuna ympäri albumia ja luettavissa varsinkin lyriikasta, tosin aika ajoin rivien välistä. Yhtye ansaitsee mielestäni tunnustuksen tästä toimivasta kokonaisuudesta ja toivon että sitä voidaan tulevaisuudessa levittää myös suuremmalle yleisölle – potentiaali nimittäin on valtava.

9/10

Kappalelista:

01. Erika
02. Saatana Vei Mun Miehen
03. Etelän Polku
04. Mun Ystävät
05. YH-Mama
06. Ruma Mies
07. Jos Päijänne Viskiä Ois
08. Kun Saatana Kutsui Mua

Official Facebook

Kirjoittanut: Tuukka Franck